Kissa kiitoksella elää

    Tykkään kirjoittamisesta, mutta silloin, kun se ei ole työtä, kirjoitan luvattoman harvoin. Se näkyy tässäkin blogissa. Päivityksiä tulee julkaistua harvoin, vaikka kirjoitankin usein muistiinpanoja lukemastani.

Vaikka kirjoittaminen on kivaa, niin selkeästi sitä huomaa tarttuvansa kirjoittamiseen silloin, kun aiemmista kirjoituksista saa kiitosta.

    Kaikkihan me tiedämme, että suomalaiset kiittävät harvoin ja meillä porilaisilla on siinä suhteessa vielä haastavampi maine. Tanssii tähtien kanssa ohjelmasta olemme oppineet, että kun Jorma Uotinen sanoo: Ei huono, se tarkoittaa että kaikki meni lähes täydellisesti. Joskus pitäisi tarkistaa, ovatko Rex Stoutin sukujuuret Porin seudulla. Stoutin luoma montenegrolainen dekkarihahmo, Nero Wolfehan kiittele Archieta toteamalla Tyydyttävää. Tässä valossa katsoen pienikin kiitoksen suuntaan painottuva lausahdus jälkeenpäin tuntuu lähes lottovoitolta. Usein riittää sekin, että edes muistetaan.

    Tämä tuli mieleeni muutama päivä sitten, kun bongasin FaceBookista maininnan Lucina Hagmanin monologista, jonka kirjoitin pari vuotta sitten Marttaliiton Hetki on käsillä –hanketta varten. Siinä iäkäs Lucina Hagman muistelee järjestön alkuaikoja.

    Maininnasta innostuneena istahdin näppiksen äärelle. Tällä kertaa aion paneutua marttahistoriaan käsitöiden tekemisen kannalta. Alusta lähtien käsitöitä tehtiin myös marttailloissa. Aivan ensimmäisinä aiheena oli kaavaompelua. Muusta kuulette myöhemmin.

Runoratsun siivin Albaniaan

Runokirja Kun taivas putoaa.

 Kävin ”flunssapiikillä” ja otin jonotuslukemiseksi jonkin aikaa yöpöydällä lojuneen Albaniasta kotoisin olevan Silvana Berkin runokirjan Kun taivas aivastaa. Joku FB kavereista huomasi osuvasti, että kirja oli hyvinkin teemaan sopiva. Aivastelua kun tässä hommassa yritettiin estää.

Jotkut runokirjat imaisevat heti mukaansa, mutta kirjaa käteen ottaessa ei voi koskaan olla varma, onko juuri tämä kirja sellainen. Näin kävi esimerkiksi aiemmin esittelemieni Eläämellistä rakkautta ja Kaukana mereltä – reunamerkintöjä Kavafisiin kirjojen kanssa.

Tämä kirja ei kuulunut siihen ryhmään, muttei myöskään siihen, jonka kahlaa läpi vain silkasta päättäväisyydestä, että kirjalle pitää antaa mahdollisuus.

Tätä kirjaa en kyennyt lukemaan kerta istumalla, vaan runoja piti pureskella pieninä annoksina muutaman illan aikana.

Berkin vuosia kestänyt pakomatka synnyinmaastaan päätyi Suomeen vuonna 1991, minkä jälkeen hän opetteli suomenkielen. Kirja on kirjoitettu sekä suomeksi että englanniksi.

Viikonloppuna lukemani Liane Moriartyn Nainen joka unohti -kirjan kannustamana pohdin millainen Suomi ja millainen Albania oli noin 30 vuotta sitten. 

Mieleeni tuli, kuinka pari opiskelukaveria kävivät 1980-luvulla Albaniassa lomamatkalla. Silloin se tuntui kummalliselta valinnalta lomakohteeksi, mutta nykyisin voisin lähteä itsekin mieluummin eksoottiseen Albaniaan kuin kaikille tuttuun Espanjaan. Todettakoon surulla, että kummassakaan en ole käynyt. Vielä.

Berkin saapui Suomeen pari vuotta aiemmin, kuin Kosovon sotaa pakoon tullut Pajtim Statovci, jonka kirjan Tiranan sydän luin aiemmin tänä vuonna. Molemmat kirjat kertovat omalla tavallaan pakolaisuudesta ja selviämisestä matkan jälkeen. Matka on pitkä ja jokainen kotoutuu omalla tavallaan. Statovci ja Berkin oppivat kielen ja tulivat sinuiksi sen kanssa niin, että kirjoittavat nyt kirjoja suomeksi. Se antaa toivoa siitä, näin voi käydä muillekin tänne muuttaneille.

Katkelma Berkin runosta Monologi albatrossin kanssa.
Kirjassa rivit on toki suorassa vaikka tässä sangen taiteellisesti.

Kotoutumisesta huolimatta voi ihmetellä asioita ja ajattelutapoja. Mieleeni on jäänyt Ranya ElRamlyn kirjassa Auringon asema kerrottu tarina siitä, kuinka päähenkilön äiti ja isä kuorivat appelsiininsä eri tavoilla. Molemmilla tavoilla kuorien lopputulos oli kuitenkin sama: appelsiini valmiina syötäväksi. 

Tavoissa on havoin oikeaa tai väärää. Otetaan esimerkiksi kahvin keittäminen. Vaikka Sleepy Sleepers aikanaa lauloikin, että: 

"on vain kaksi tapaa keittää kahvia: se oikea ja väärä", 

niin yhtä kaikki, kahvia voi keittää sangen monella tavoin.Keitentyn kahvin voi kaataa mukiin, lasiin tai kuppiin, jossa voi olla teksti kuten oheisessa runokatkelmassa, tai olla olematta.

Runo Oi, mitä teen näille pohjoismaalaisille kertoo etelän ja pohjoisen ihmisen ajattelun eroista. Siinä, missä Pohjolan asukas nauttii D-vitamiininsa talvella maidossa, haluaisi etelän ihminen aurinkonsa luomuna. Mielestäni nerokas ajatus, vaikka juuri tälle

asialle emme voikaan mitään. Täällä aurinko ei riitä talvisin tuottamaan riittävästi Deetä.

Lukemisesta jäi hyvä mieli, kuten yleensä aina. 

Päivän päätteeksi tein tämän vuoden lukemisistani inventaariota. Uusia maita on tullut 25, vaikka aina välissä tuntuu siltä, että yhtään uutta ja outoa maata en ole löytänyt luettavaksi. Mukavaa huomata, että haasteet täyttyy kuin itsestään, kunhan vaan lukee. Mistä tulikin mieleeni, että marraskuu on NaNoWriMo –kuukauden ohella kuukausi, jolloin voi haastaa itsensä lukemaan 30 sivua päivässä. Itselläni tuokin haaste täyttyi ainakin ensimmäisen päivän osalta.

Meinasin testata, onko kansi painettu katseltavaksi 3D laseilla, mutta tähän hätään en löytänyt 3D lasejani. Niin tai näin, jotenkin tykästyin tähän kanteen.