Siluetti

Rooma, enkelipatsas sillalla lähellä Pietarinkirkkoa.

Siluetti tarkoittaa varjokuvaa. 
Useimmiten se on musta kuva vaalealla pohjalla.

Joskus siluettia on kutsuttu myös köyhän miehen miniatyyreiksi 
eli pienen pieniksi tauluiksi. 
Useimmiten siluetti leikataan saksilla, 
mutta niitä voidaan tehdä myös tussilla värittämällä. 
Monille suomalaisille siluetista tulee mieleen 
useimmin liikennemerkki kuin muotokuva.

Siluetti voidaan myös valokuvata. 
Tarkkaavainen lukija ehkä muistaa valokuvan emohirven perässä kävelevästä vasasta. 
Tuo Antti Leinosen ottama valokuva voitti 
Vuoden luontokuva -palkinnon viime syksynä. 
Tämän jutun kuvituksena on siluetti eräätä Italian matkaltani.
Kuvani ei valitettavasti yllä samalle tasolle.

Satakuntalainen taiteilija Emil Cedercreutz on 
yksi tunnetuimmista suomalaisista siluetin leikkaajista.

On ihan pakko pysähtyä miettimään tässä kohtaa hetkeksi: 
Kuinkahan monta sellaista postikorttia ja kirjettä 
Emil Cedercreutz sai, joissa nimi oli kirjoitettu oikein? 
Pitääpä kysyä museovirkailijoilta, kun käyn seuraavan kerran Cedercreutzin museossa.

Minun ja Cedercreutzin nimen kirjoittamista yhdistää muuten se, 
että koneella kirjoittaessa meidän molempien sukunimissä 
tarvitaan oikeaa kättä vain yhtä kirjainta varten. 
Mutta palataanpa takaisin itse aiheeseen.

En ole koskaan ollut mikään hevostyttö, 
mutta pidän kovasti Cedercreutzin hevoskuvista. 
Niitä kannattaa käydä ihailemassa Harjavallassa. 
Itse olen suunnitellut käyväni katsomassa niitä taas keväämmällä. 
Käynnin pääkohteena on mielenkiintoinen 
japanilaisen taiteen näyttely, joka on avoinna 10.7. saakka.

Sanojen käyttö muuttuu nopeasti. 
Kuulin jokin aika sitten, että koulukirjojen ruotsinkieli ei ole enää samanlaista, 
mitä se oli kun itse opiskelin ruotsia 1980-luvulla. 
Olen myös lukenut, 
että 20 vuotta ulkomailla asunut ei enää ymmärrä mitä puhumme.
Näin on siksi, että kieli uudistuu koko ajan. 
Kieleen tulee uusia sanoja
ja vanhat sanat saavat uusia merkityksiä. 
Esimerkiksi suomenkielen isälle, Mikael Agricolalle 
rieska oli maitoa eikä tuoretta, ohutta leipää, kuten nykyisin. 
Ulkomailla alkaa myös unohtaa äidinkielensä sanoja, 
jos ei käytä niitä usein.

Löysin muutama vuosi sitten Alli Nissisen lasten runokirjan. 
Se oli julkaistu vuonna 1887. 
Kirjan kuvituksena on Ernst Jungin leikkaamat siluettikuvat. 
Kuvat ovat mielestäni samaa tyyliä 
kuin Emil Cedescreutzin tekemät kuvat. 
Jungin nimi tulee sen vuoksi harvoin mieleeni. 
Myönnän, että jouduin tarkistamaan sen nytkin Googlesta. 
Kirjan nimi on suomeksi Uusia mustalaisia. 
Pari vuotta myöhemmin kirja käännettiin ruotsiksi 
nimellä Svart på hvitt (Mustaa valkoisella). 
Ensi vuonna kirja täyttää 130 vuotta. 
Jos kirjasta otettaisiin uusi painos, 
sitä ei varmasti julkaistaisi vanhalla nimellä. 
Mustalainen ei tarkoita enää siluettia, 
eikä sanaa muutenkaan ole soveliasta enää käyttää.

Itselleni tulee siluetista mieleen japanilainen ristikko. 
Siinä väritetään ruutuja mustaksi numeroiden mukaan. 
Lopputuloksena on mustavalkoinen kuva. 
Käsityön ystäville mainittakoon, 
että valmiita kuvioita voi käyttää esimerkiksi neulemallina.

* * * *

Voi kun olis viulu…voi kun osais soittaa

Kävelen mielelläni äänikirjan kanssa. 
Juuri nyt kuuntelen Lars Keplerin kirjaa Paganini ja paholainen. 
Lars Kepler on nimimerkki, 
jonka takana on ruotsalainen kirjailijapariskunta.

Idea yhdessä kirjoittamisesta on mielestäni loistava.

Lankoski, Merikarvia 2015

Kuulin joskus radiosta Nopolan sisarusten haastattelun. 
Siinä he kertoivat yhdessä kirjoittamisesta. 
Olen haaveillut, 
että joskus vielä kirjoitan kirjan jonkun muun kanssa. 
Se voisi olla hieno kokemus.

Totta puhuen minulla olisi kerran ollutkin mahdollisuus 
kirjoittaa kirja toisen kanssa. 
Se tapahtui syksyllä 2002. 
Valitettavasti työni vei minut juuri silloin Mikkeliin, 
ja ajatus tuntui liian mahdottomalta. 
Silloin ei ollut yhtä helppoa
pitää yhteyttä Porin ja Mikkelin välillä mitä nykyisin. 
Sähköpostia ja chat-viestejä pystyi kyllä lähettämään, 
mutta videoneuvottelu oli monille vielä silloin mahdotonta.
Itse ostin webbikameran vasta Mikkelissä 2003.
Kaikilla ei ollut tuolloin edes nettiyhteyttä kotona.

Mutta ehkä löydän johonkin seuraavista kirjoistani kirjoituskaverin. 
Tai sitten tämäkin asia jää unelmaksi, jota ei koskaan ala toteuttamaan.

Unelmien unohtaminen on melko helppoa.

Monet harmittelevat aikuisena, 
kun eivät nuorena opetelleet esimerkiksi soittamaan. 
Asiasta saatetaan puhua niin usein, 
että kaikki tuttavatkin tietävät, että asia harmittaa.

Harva kuitenkaan ilmoittautuu aikuisten soittokursseille. 
Kansalaisopistossa sekin on mahdollista. 
Kerran kyllä tapasin ihmisen, 
joka oli aloittanut opiskelemaan pianonsoittoa yli 80-vuotiaana. 
Hänen mielestään siinä iässä voi tehdä juuri sitä mitä itse haluaa. 
Mutta harva tekee niin – edes yli 80-vuotiaana.

Musiikki kuuluu niihin asioihin, 
joista monet sanovat, etteivät osaa. 
Kenties opettaja on tullut sanoneeksi musiikin tunnilla 1950-luvulla, että

- Sinä se et sitten osaa soittaa!

Ja tämä tietysti uskotaan. 
Vaikka kyse saattaa olla siitä, että ei ole harjoiteltu riittävästi. 
Tai siitä, että koulussa oli todella huonot nokkahuilut. 
Sama koskee laulamista, pallopelejä ja piirtämistä. 
Jos joku on joskus maalannut mestariteoksen 
koulun vinoon kuivuneilla siveltimillä, niin nostan hattua. 
Vesivärimaalauksessa onnistuminen riippuu paperista ja siveltimistä. 
Tai ehkä kuitenkin tarvitaan vähän taitoakin. Ja onnea.

Monet toivovat nopeaa oppimista.
Olen kuullut, että onnistuminen tulee ennen työtä vain sanakirjassa. 
Siellä kun O on ennen T-kirjainta.

Maailmalla kerrotaan tarinoita ihmisistä, 
jotka ovat tehneet sopimuksen paholaisen kanssa 
ja oppineet soittamaan viulua paremmin kuin kukaan. 
Suomalaisen tarinan mukaan viulun soittotaidon voi oppia 
nopeasti yhden yön aikana. 
Opettajana toimii vedenhaltija eli näkki, 
jonka voi löytää kosken rannalla. 
Tämä tapahtuu parhaiten suurina juhlapyhinä, 
esimerkiksi juhannusyönä.

Sanomattakin on selvää, 
että ihan ilmaiseksi soittotaitoa ei saa rannalla istuen.

Varmempi tapa oppia on opiskella ihan itse. 
Kansalaisopistojen kurssilehdet julkaistaan elo-syyskuun vaihteessa. 
Nyt meillä on siis viisi kuukautta aikaa miettiä, 
mitä uutta haluamme oppia. 
Itse tiedän varmasti, että viulunsoiton kurssille en lähde... 
Tai mistä senkään tietää.

* * * *
Kuvassa Merikarvian Lankoski keväällä 2015. 
Näkkiä ei näkynyt, mutta en kyllä etsinytkään.

Aikanaan italialaista Niccolò Paganinia pidettiin 
maailman parhaana viulun soittajana.
Linkissä löytyy Paganinin (1782 – 1840) viulumusiikkia.
Se sopii myös taustamusiikiksi.

* * * * 

Tekstejä siirtäessaä tälle alustalle Satakunnan Kansan suljettua blogialustansa, tuli tästä tekstistä mieleen nyt, keväällä 2018, mainostama tv-sarja, jossa ihmiselle annetaan vuosi aikaa tehdä joku iso asia. Luulen, että on ihmisiä, jotka oikeasti oppivat kielen, tai soittamaan lempikappaleensa vuoden aikana. Kysehän on useimmiten kuitenkin vain siitä, mihin aikamme käytämme ja kuinka hyvän opettajan/kannustimen löydämme.