Julia 7.9.2007 0:36
Kello on jo vaikka mitä, mutta lähden silti iltalenkille. Yön musta pimeys kietoutuu ympärille kuin vaippa. Illan kevyen sateen jälkeen maa tuoksuu syksylle. Uudet vaaleanpunaiset kaupunkikumisaappaat tuntuvat jalassa mukavilta. Ja yö on pitkästä aikaa lämmin. Kävellessäni katselen taivaalle: Otava, Kassiopeia, Orionin vyö, Linnunrata. Miten linnunrata näkyykään täällä maalla niin kirkkaana!
Kävelyreittini kulkee metsäpolkua kohti tallia ja kohdalle tullessani päätän kurkistaa, mitä Zephyrille kuuluu. Jotkut sanovat sitä Matiksi, jotkut mustaksi, mutta minulle Zephyr on aina Zephyr. Tallin ovi on luonnollisesti lukossa, mutta pääsen sisään omalla avaimellani. Yllätyksekseni en ole yksin, vaan tallissa on joku muukin. En tunne häntä entuudestaan, joten tyydyn moikkaamaan. Hevonen, jonka luona vieras on kantava. Kaiketi sen aika on tulossa.
Zephyrin talli on tältä ovelta katsoen ensimmäisten joukossa, ja hän huomaa heti tuloni. Tapansa mukaan se päristelee turvallaan hassuja ääniä ja irvistää minulle. Mistä ja keneltä lie tapansa oppinut. Yöllä ei ole tapana herkutella, mutta ystävien on tapana keittää kahvit kun tavataan pitkästä aikaa, joten mikäpäs siinä. Kaivan taskustani matkaevääni: kauraleivän ja porkkanan palaset ja jaan ne Zephyrin kanssa. Porkkana maistuu meille molemmille.
Kaivan taskusta kamerani ja otan muutamia kuvia Zerhyristä yövalaistuksessa. Yhtäkkiä huomaan haukottelevani ja päätän lähteä höyhensaarta kohti. Taputtelen Zephyriä lavoille ja rapsutan korvista. Lupaan palailla joku ilta. Lähtiessäni tulee se toinenkin tallivieras samaan aikaan kanssani ulos ja vahvistaa epäilyni tulevasta varsomisesta. Kaikki oli kuulemma kunnossa. Ihailemme yhdessä tovin hiljaista maalaismaisemaa ja kirkasta tähtitaivasta. Toivottelemme hyvää yötä ja kauniita unia. Vasta pitkän tovin metsäpolkua käveltyäni tajuan, että unohdin kysyä vieraan nimeä. Itse asiassa, en ole edes varma, oliko se tyttö vai poika. Tallissa oli hämärää ja ulkona vain tähtien valo. Kävelylenkin jälkeen nopea hammaspesu ja nopeasti sänkyyn. Päätä tyynylle painaessani huomaan, että hiuksiin jäi tallin ja ulkoilman haju.
 |
| Kuvan heppa ei liity mitenkään tähän tarinaan, Kuva KV2014 |
Julia 14.9.2007 0:55
Ihanan illan päätteeksi päätin kävellä vielä tallille, ja viedä Zephyrille muutaman tuoreen magnoldinverson. Se rakastaan niitä, ja onnistuin saamaan niitä ystävältäni, jonka luona kävin eilen. Yllätyksekseni huomasin, että tallin oveen oli tullut uusi lukko, johon minulla ei ollut avainta. Zephyr hirnahteli oven takana aistiessaan minut ja magnoldinversot, mutta ei auttanut... kun ei pääse sisälle, ei pääse. Varmuuden vuoksi kiersin toiselle ovelle. Ja siellä olikin lappu muutosta. Zephyrkin näkyy olevan menossa Safiirin tallille. Hmmmm. Pohdiskelin itselleni. Safiirin tallille? Olen sen verran uusi tällä kylällä, että en ole kuullutkaan sellaisesta tallista. Missähän sellainen mahtaa olla.
Jätin ovelle lapun, jossa pyysin jättämään osoitteen, ja ovenkahvaan magnoldiversopussin. Zephyriä varten. No, kaiketi joku kertoo, missä talli on. Onneksi ilma oli hieno, ettei tullut tehtyä turhaa lenkkiä :) Pientä sievää tihkusadetta. Upea kumisaapaskeli! Pirteät, kirkkaankeltaiset nilkkurikumisaappaani tuntuivat jalassa hyvältä ja juuri sopivilta metsäpolulle sateen jälkeen. Kannattava kaupunkituliainen.
Julia 14.9.2007 20:48
Jälleen iltalenkillä keltaisissa kumppareissa. Kävelin ensin tuttua polkua Mustikkamaan tallille. Siellä ovet olivat avoinna ja tallit tyhjillään. Onneksi Ansku oli jättänyt ovelle ohjeet mistä löytää uudelle tallille, eikä matkakaan ollut kovin pitkä. Matkan varrella oli mielenkiintoisia ja kuvauksellisia paikkoja, joten luulen, että käynneistä tallilla tulee jatkossa vieläkin mukavampia, kuin Mustikkamaalla käynneistä. Ensi kerralla pitää ehdottomasti ottaa kamera mukaan! Pienen kukkulan päältä katsottuna vaahteroissa oli upean punaisia sävyjä, mikä ei tietty ole ihme, sillä onhan jo ollut yöpakkasia.
Runsaan tunnin kävelyn ja maisemien ihailun jälkeen saavuin sitten Safiirin tallille. Piha oli ihanan siisti ja kaunis, ja talli hohteli uutuuttaan. Liekö juuri valmistunut vai peruskorjattu, en tullut kysyneeksi. Pihassa riitti vihreyttä, puita ja pensaista. Erityisen kaunis on mielestäni tallin seinustalla kasvava iso juhannusruusupensas, jossa näkyi muutamia kukkiakin, vaikka on jo syyskuu! Tuumin, että pihassa ja maastossa riittänee ihailtavaa useammiksikin päiviksi, joten siirryin tallin puolelle. Kun astuin sisään talliin, kuulin heti, missä Zephyrin pilttuu oli. Samalla paikalla, kuin Mustikkamaallakin. Voi sitä tömistelyä ja hirnumista! Ihan kuin ei oltaisi kuukausiin nähty. Magnoldinversoilla lahjominen taisi auttaa.
Taputtelin Zephyriä ja haroin sen tummaa harjaa toistellen innoissani sen nimeä ääneen, kun takaani kuului pienen pojan tomera ääni. "Ei se ole mikään Zephyr, se on Matti." Ja totta tosiaan, pilttuun ovipielessä oli kyltti, jossa luki Matti ja alla pienemmällä Safiirin-Legenda. Tarkistaessani asiaa kantakirjasta, totesin, että tosiaankin asia oli niin. Muutossa oli ilmeisesti löytynyt hevosen oikeat paperit. Sanottiinhan Mustikkamaallakin Zephyriä Matiksi, mutta minulle se oli Zephyr. Nyt näyttää siltä, että on siis totuteltava nimeen Matti, vaikka luulen, että joskus Zephyrikin saattaa vielä huuliltani lipsahtaa. Se kun on niin pehmeä nimi. Yhtä pehmeä, kuin vasikan turpa.
Kotimatka Safiirin-tallilta oli lyhyempi kuin tulomatkani Mustikkamaan kautta, mutta silti upea iltalenkki. Vielä upeampi se olisi ollut, jos sen olisi voinut ratsastaa!
* * *
Vanhoja tekstejä tänne blogiin siirrellessäni törmäsin muutamaan itselleni täysin unohtuneeseen kirjoitukseen. Tämän tarinan pätkän kirjoitin sukulaistytön hevosblogiin, kun hän pyysi sinne hevosaiheisia tarinoita.
