Kotini lähellä on pieni koirapuisto, mutta kesti pitkän aikaa, ennen kuin huomasin sen olemassaolon. Kun ei ole koiraa, ei tuollaisiin asioihin kiinnitä huomiota. Se koirapuisto ei omaa houkuttelevia penkkejä eikä reipasotteista koirapuisto-ohjaajaa. Harmi sinänsä, sillä romaaneista päätellen sellaisissa koirapuistoissa sattuu ja tapahtuu.
 |
| Kuva: Kävin koirapuistossa. |
Ensimmäinen koirapuistokohtaamiseni tapahtui Markku Ropposen opastamana. Kirjassa Koirapuistoromaani päähenkilö saa uuden työpaikan koirapuisto-ohjaajana. Päähenkilön koira Vauhkonen pääsee tietysti töihin mukaan tämän unelmaduunin pelipaikalle.
Pian alkaa sattua ja tapahtua. Monenlaisia käänteitä tapahtuu kirjan aikana, niin päähenkilölle kuin Vauhkosellekin.
Kirja on aito veijariromaani ja sellaisena hauska lisä suomalaiseen kirjallisuuteen. Olen lukenut lähes kaikki Markku Ropposen kirjat ja niissä oleva viipyilevä huumori ja Hippu-koira ovat antaneet pohjaa tähän teokseen.
Täydet 10 pistettä genressään. Tykkäsin. Ja tykkään edelleen. Aina koirapuiston ohi kulkiessa tulee mieleen tämä kirja.
Kun olin saanut luettua Koirapuistoromaanin, pomppasi kirjaston esittelyhyllyllä silmään Sofi Oksasen Koirapuisto. Vaikka olen vältellyt Oksasta vuosikaudet (koska kaikkien lukupöydällä olevat myyntimagneetit eivät nyt vain kiinnosta), päätin tarttua härkää sarvista. Tämä satunnainen kohtaaminen oli ilmiselvästi tähtiin kirjoitettu kohtalon sormen osoitus --> LUE MINUT, joten olihan kirjaan pakko tarttua. Lisäinnostusta toi se, että en ollut käynyt soffamatkalla vielä Ukrainassa ja sekin asia tietty piti korjata.
Pakko todeta, että Oksasen Koirapuisto oli täysin erilainen kuuntelukokemus, mitä Ropposen Koirapuistoromaani. Itse tarina oli loistava ja sijaissynnyttäjät melko ajankohtainen aihekin. Tosin ajankohtaiset yhteiskunnalliset aiheet nostavat yleensä olemattomat käsivarsikarvani pystyyn. Vaikka karvoja ei juuri ole koskaan ollut, niin geeneissäni on ilmeisesti kuitenkin anturit karvojen pystyyn noston tuntemiselle.
Sen sijaan en pitänyt tavasta, jolla tarina kerrottiin. En tiedä, olisiko romaani toiminut paremmin luettuna kuin kuunneltuna, mutta kuunneltuna tuntui siltä, että kertoja panttaa koko ajan lukijalta tietoja. Yleensäkään minua ei puhuttele se, että salailutarkoituksissa palataan koko ajan menneisyyteen. Oma ajatukseni on, että jos sipulia pitää kuoria, kuoritaan se reilusti, kuten Joël Dickerin romaanissa Totuus Harry Quebertin tapauksesta.
Mutta palataan Koirapuiston reunalle. Tykkäsin siis tarinasta. Kaksi naista istuu koirapuiston laidalla ja keskustelee menneestä. Menneisyydessä on paljon. Lapsuus. Kansainvälinen ura. Työ, joka on pakko hoitaa. Perhe. Lapset, joita ei saatu ja saatiin kuitenkin.
En ole lukenut muita Oksasen kirjoja, joten siinä suhteessa minulla ei ole vertailupohjaa. Kevään aikana katselin useamman kerran hänen videolähetyksiään. Niistä tykkäsin kovasti. Koska tapanani on antaa toinen mahdollisuus, on sangen luultavaa, että Oksanenkin sen saa.
 |
| Kuva: Eväsretkellä erään turkulaisen koirapuiston tuntumassa Kakolanmäellä, huhtikuu 2019 |
Lukiessani mietin, että kuinka vähän Suomessakin kirjoitetaan koirapuistoista, vaikka nykyään koiria on "melkein joka kodissa" ja puistoissa vieraillaan tämän tästä.
Kirjoissa kirjoitetaan ylipäätään harvoin arjen askareista. Jos päähenkilö vie koiran lenkille, tiedetään heti, että lenkillä tapahtuu jotain, usein pahaa, tai sitten romanttinen kohtaaminen nilkan nyrjähtäessä tai ainakin naapuri tulee juoruilemaan jostain. Joten jään odottelemaan kirjaa, jossa talutetaan koiraa tai käydään koirapuistossa, mutta kuitenkaan ei tapahdu mitään pahaa.
