Aatto juhlista jaloin, kuten wanha kansa sanoi, mutta oikeassa joulukalenterissa on tietysti luukku vielä joulupäivääkin varten. Valitulla kirjalla on hauska nimi, mutta sen sisältö ei juuri ole "kepeää kesälukemista" eikä juuri tuo leppoisuutta takkatulenkaan äärelle.
Ensimmäinen joulukirjani oli Kariston Hauskaa joulua! kirja, jonka
ensi painos on vuodelta 1947. Oma painokseni on kirjan toinen painos vuodelta
1994. Kuvittelin sen itse asiassa 5 vuotta vanhemmaksi, mutta joka tapauksessa
kirjalla alkaa olla ikää.
En ole koskaan lukenut sitä kannesta kanteen yhteen menoon, mutta kaikki
tarinat on kuitenkin tullut luettua, osa useampaankin kertaan. Kirjassa on
vanhoja joulutarinoita eri lähteistä. Pakollisena tietysti Aleksis Kiven
Joulu Impivaarassa ja Charles Dickensin Joulun kellot,
mutta oudompiakin tarinoita on, kuten joulu New Orleansissa tai suomalaisen
Rumareht kuninkaan pojan joulu kuningas Arhturin hovissa.
Oma suosikkitarinani on peräisin luutnantti Ferdinand Schenströmin
noin 200 sivuisesta Armfeltska Karolinernas sista tåg – gamla minnen från
jämtländska och norska fjällbygder.
Hauskaa joulua! kirjassa on tuosta tutkimuksesta joulua koskeva katkelma: Armfeltin
armeijan jouluntienoo Norjan tuntureilla 1718-1719.
Tarina ei ole suosikkini sen lempeyden vuoksi vaan siksi, että oma
esi-isäni on ollut tuossa sodassa mukana. Hän oli niitä harvoja, jotka
palasivat hengissä Satakuntaan, mutta sai moitteet, kun osa varusteista oli
hukkunut tuntureille. Sukulaiseni erosi palveluksesta 20.8.1719 palattuaan
takaisin Satakuntaan.
Tarina on surullinen, sillä tuntureille paleltui paljon sotilaita. Eräs tuona
jouluyön kuolonleirillä ollut suomalainen pappi kertoo:
”Mitä valitusta ja hätää, huutoa ja vaikerrusta täällä onkaan nähtävä ja kuultava, ei kokematon hevin voi mielessään ajatella, sillä sitä ei koskaan pysty kuvaamaan niin surkeaksi kuin se todella oli. Vaikka toisella olisi ollut kuinka hellä ja auttamishaluinen sydän toista kohtaan, niin hän ei voinut auttaa eikä siihen pystynyt, sillä kaikki olivat melkein samassa kadotuksessa. Kun joku istahti lepäämään tai nukkumaan, niin hänet kylmä niin valtasi ja kangisti, ettei hän pystynyt liikehtimällä pitämään itseään lämpimänä. Sitävastoin sellainen, joka jaksoi pysytellä liikkeessä, kesti paremmin.”
Antti Tuurin sanoin: ”Niitä meni siellä monta.” Tuo on Talvisota kirjassa
toistuva sanonta, mikä tuli mieleeni, kun talvisodassakin oli kylmä, vaikka
ongelmat eivät olleetkaan yhtä katastrofaalisia kylmyyden suhteen, mitä Norjan
tuntureilla).
Mutta kaiketi tuon joulun jälkeen joulut tuntuivat hartaammilta kuin aiemmin.
Surullisesta ja kylmää uhkuvasta joulutarinasta huolimatta – lämmintä ja hauskaa joulua!
PS. On toinenkin Hauskaa joulua kirja, jota en ole saanut käsiini vielä. Kirjan on toimittanut Juri Nummelin ja siinä esitellään vanhana suomalaisissa joululehdissä olleita tarinoita, joita ei ole aiemmin julksistu kirjana.
