Runon ja Suven päivä 2026

Pitkästä aikaa (reilu 4 kk) olen ollut runotuulella. Heinäkuun alkuun mahtuu neljä kotimaista runokirjaa ja yksi persialainen.

Runo ja suven päivä osui tänä vuonna maanantaille ja parin viikon lomailun päätteeksi. Kotimatkalle olin valinnut kuunneltavaksi vajaa pari viikkoa sitten edesmenneen Eeva Kilven (1928-2026) runoja.

Viikon runokirjoista Eeva Kilven Animalia ja Paavo Haavikon Tiet etäisyyksiin olivat entuudestaan tuttuja. 

Animalian päätösruno, jossa kerrotaan mummojen kuoleman jälkeisestä ajasta on toinen niistä runoista, jotka Kilven tuotannosta tulee mieleen aina ensimmäisenä. 

"Kun mummot kuolevat heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää... " 

Siinä toisessa mieleen tulevassa runossa ollaan enemmänkin pisteessä, missä elämä saattaa alkaa.

Paavo Haavikon esikoisrunoteoksen Tiet etäisyyksiin luin nyt kolmannen kerran. Huomasin nimittäin eilen sattumalta, että olin lukenut sen myös 2018. Edellinen kerta oli viime tai toissa vuonna. Osa runoista on kuin olisi kotiin tullut, eikä loputkaan huonoja. Luulen että tartun kirjaan lähivuosina uudestaan. 

"Kaikki maa,/ kunnes sillat kaareutuvat barbaaristen jokien ylitse,/ kunnes meret päättyvät syvyyksien portilla,/kaikki maa, joka vastaa malmisten kellojen kumuun/ laaksosta laaksoon,/ Eurooppa, synnyinmaa, miksi en ylistäisi sinua." 

Katja Meriluodon Mehiläisten paino oli itselleni täysin uusi tuttavuus. En ollut edes kuullut aiemmin hänen nimeään, vaikka tämä esikoisteos on ollut ehdolla mm. Runeberg-palkinnon saajaksi. 

”Minä olen laidun. / Sydämeni paikalla laulaa mehiläinen."

Tykästyin erityisesti kirjan yhtenäisyyteen. Kautta koko kirjan taustalla pörräsi siellä täällä - tai oli pörräämättä - mehiläisiä. Ei häiritsevästi, mutta riittävästi. Ilmeisesti tykkään siitä, että yksittäiset osat kertovat samasta teemasta, sillä kuukausi pari sitten ihastuin novellikokoelmaa, jossa jokaisessa novellissa vilahti sama mies. 

Neljäs heinäkuussa lukemani suomalainen runokirja on ollut niin ikään itselleni tuntemattoman, Kristiina Möllerin Maiseman halkaisemalla hämärä. 

Tässäkin kirjassa teema on yhtenäinen — hämärä, mutta ei yhtä yhtenäinen, mitä edellisessä. 

"Portailla läikkyy rantujen lomasta,/ kohta maa on paljas, /pilven raosta leikkaa pieni aurinko hauraan jään”

*  *  *  *  *

Ps. ChatGpt antoi tällä kertaa heti ensimmäisellä yrittämällä kuvan tukevasta täti-ihmisestä. Hyvä niin. Viimeksi oikein säikähdin, että näinkö avatarien jatkoksi meille tarjoillaan myös tekoälyn tuottamina vain solakoiden ihmisten kuvia. 

Miesten viikko 24.3. Gabriel

Gabriel, tule takaisin! Tuo huurahdus on ensimmäisiä mitä tulee mieleen Gabrielistä, vaikka tunnen minä ne enkeliveljeksetkin: Mikael, Rafael ja Gabriel. Nimipäivää viettää Gabriel, Kaapo, Kaappo ja Kaapro, paria jälkimmäistä en ole koskaan tavannut, eikä Kaapokaan kovin tuttu ole, mutta Gabrielin tiesin takuuvarmaksi. Kolumbialainen nobelisti on kirjoittanut useammankin kirjan, jota en vielä ole lukenut.

Valitsin päivän kirjaksi Gabriel Garcia-Márquezin kirjan Rojumyrsky. Kun aloin lukea kirjaa, mielessä oli vielä viime vuoden mainio lukukokemus kirjasta Haaksirikko. 

Rojumyrsky on kirjailijan esikoisteos vuodelta 1955. Nimestä tulee itselleni mieleen kaikki se muoviroju, mitä merissä nykyään velloo, mutta tässä ollaan pienessä, kuvitteellisessa Macondon kylässä keskellä kolumbialaista viidakkoa. Samaan kylään sijoittuu myös Sadan vuoden yksinäisyys, mutta sitä kirjaa en ole vielä kyennyt aloittamaan. Myös joissain muissa Garcia-Márquezin kirjoissa kylä esiintyy. 

Kirjan tapahtumapäivänä on 12.9.1928, jolloin kylään tullut, everstin taloon asettunut tohtori haudataan. Kirjassa on äänessä eversti, hänen tyttärensä ja lapsenlapsi. 

Tässä kirjassa eletään kuulemma aikaa Sadan vuoden yksinäisyyden jälkeen, kun banaanifirmasta on jäljellä vain rojua. 

Mielenkiintoinen viikko oli tämäkin miesten viikko. Muistelen, että 1990-luvulla miesten viikkoja oli useampia, saas nähdä, löydänkö enää kolmatta. 

Yksin saarella

Vietin sunnuntain soffalla unelmoiden aaltojen murtumisen kohinasta Cookinsaarten rantaan.

Sijainti. (Vas. Australia) 

Muutama vuosi sitten etsittiin bloggaajan autiolle saarelle talonmieheksi jonnekin Tyynenmeren pikkusaarelle. Tarkoitus oli houkutella paikalle turisteja.

Muistan miettineeni olisiko minusta asumaan vapaaehtoisesti yksin saarella ja mistä hinnasta olisi. 

Hinta sisältäisi myös ajatuksen kuinka paljon olisin valmis raatamaan ruokani eteen. Olisinko valmis ryöstämään tiiran pesiä tai harppunoimaan kalaa. 

Heräisinkö kukonlaulun aikaan aamulla hoitamaan puutarhaa. 

Kantaisinko illan hämärtyessä satoja litroja vettä nuutuneille kasveille... 

Vai turvottaisinko kuivattuja kasviksia kattilassa ja avaisin tonnikalapurkin.

Yksin olemista en kaihtaisi jos

Useasta saaresta koostuva Suvarivin atolli.
Tomin saari punaisen pisaran yläpuolella. 

saarella olisi toimiva yhteys pelastushelikopteriin, mutta olisinko valmis olemaan yksin niin, että en tietäisi näenkö ihmisiä (lue saanko turvaa) enää tänä vuonna.

Tärkein kysymys on tietysti se, ryhtyisinkö siihen kaikkeen yli viisikymppisenä.

Tuskin. Ja ruuastakin veikkaan, että ilman pakkoa tuskin ryhtyisin munarosvoksi, vaikka tuoretta ruohosipulia olisikin kiva ripotella munakkaalle.

Uusiseelantilainen Tom Neale oli toista maata. Hän oli yli 50-vuotias muuttaessaan ensi kertaa Cookinsaariin kuuluvalle Anchorage saarelle Suvarovin atollille.

Muuttamisesta oli todellakin kyse, sillä muuttokuormassa oli (polkupyörää lukuun ottamatta) Tomin koko omaisuus hopeista teekannua myöten.

Päivät saarella kuluivat arkisten aherrusten puitteissa. Viihdykkeisiin kuului pieni kirjasto, rottien pyydystyksestä vastaavat kissat ja iltatee. Tom oli kuitenkin tyytyväinen.

Hän eli saarella kolmeen otteeseen yhteensä 16 vuotta. Hänen kirjansa Yksinäisen miehen saari kertoo kahdesta ensimmäisestä jaksosta jotka kestivät yhteensä 6 vuotta.

Kolmas jakso kesti 10 vuotta ja päättyi Tomin sairastumiseen. Tuolloin Tom oli käsittääkseni palkattuna saaren valvojana.

Tom Nealen kuoleman jälkeen runsaasta lintukannastaan tunnetusta Suvarovista tehtiin kansallispuisto.

Nykyisin siellä asustaa purjehduskautena kaksi palkattua työntekijää, jotka muiden kirjoittamien blogitekstien mukaan toimivat myös tullivirkailijoina. Tätä kirjoittaessani löysin ainakin kaksi suomalaista purjehtijaa, jotka ovat käyneet saarella tällä vuosituhannella.

Kirja jäi valitettavasti tekijänsä ainoaksi. Olisi ollut mielenkiintoista lukea myös tuosta viimeisestä jaksosta, joka päättyi 1977 Neaven sairastuttua syöpään.

Nautin kirjan lukemisesta niin, että ahmin sen kepeästi yhden sunnuntain aikana. 

Eloon jäämistaistelu on luonnon voimien edessä yksin ollessa samanlaista, olipa valmistautunut tai ei. Siksi olikin hieno vertailla mielessään kirjaa Tom Hanksin tähdittämään Castaway leffaan. Elokuva tuli senkin vuoksi mieleeni, että Neale kykeni pohtimaan terveyttään jo etukäteen, ja mm. poistatti hampaista ne, joista olisi voinut koitua saarella ongelmia.

Raskaasta työstä huolimatta Tom Nealen mieliala oli pääasiassa positiivinen. Kun saarella yksin oleminen ei ollut pakko, oli yksinäisiäkin hetki helpompi elää.

Kirjasin kirjan Porin kaupunginkirjaston lukuhaasteessa kohtaan esikoisteos. Sellainenhan tämäkin oli, vaikka varmasti haasteen tekijät kuvittelivat mielessään uutuusteoksia.