Klassikkohaaste : Yasunari Kawabata Lumen maa

Heinäkuu ja klassikko kirja, mikä ihana yhdistelmä. Tällä kertaa reissataan Japaniin ja muistellaan vuotta 1958. Tuolloin käännettiin ensimmäinen japanilaisen kirjoittama kirja suomeksi. Kirja oli Yasunari Kawabatan (1899-1972) Lumen maa. Kawabata sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1968.  

Kaksi ensimmäistä lukemaani japanilaista kirjaa olivat Yasunari Kawabatan Lumen maa ja Junichiro Tanizakin Avain. Ajankohta oli 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Lukemisesta on niin kauan aikaa, että en muista kumpi oli käsissäni ensin. 

Se, kohta, joka jäi mieleeni jommasta kummasta kirjasta oli seremoniallinen teen juonti. Jo tuolloin mietin, että Japanissa arvostetaan teeseremoniaa edelleen, mutta meillä Suomessa kukaan ei ole tajunnut alkaa arvostaa tapaa, jolla kahvi keitettiin arvostetulle vieraalle tavallisissa maaseudun kodeissa. Pestiin pannu, nopsajalkainen lapsi haki vettä kylän parhaasta lähdevesikaivosta, laitettiin pöytään puhdas pöytäliina ja vieraalle paras kahvikuppi. Kaadettiin kahvia, kursailtiin, mutta otettiin kolmaskin kuppi. 

Lumen maan uusi lukukerta todisti sen, että muistamani teeseremoniaa ei ollut tästä kirjasta. 

Kirja vie lukija lumisen vuoriston kylpyläkaupunkiin Echigo-Yuzawaan Japanissa. Paikka sijaitsee Japanin länsirannikolla, Niigatan prefektuurissa kuumien lähteiden äärellä, missä nykyisinkin käy paljon turisteja. Vuonna 1885 maakunnan pääkaupunki oli väkirikkain koko Japanissa, koska se oli tärkein satamakaupunki ajatellen kauppaa naapurimaihin: Venäjälle ja Koreaan. Nykyään alueen tärkeimmät tuotteet ovat maanviljelystuotteita ja niistä jalostettuja elintarvikkeita. Eniten tuotetaan riisiä, mutta esimerkiksi suurin osa Japanin tulpoaaneista tulee tuolta alueelta. 

"Juna vyöryi pitkästä tunnelista lumen maahan. Maa loisti valkoisena yötaivaan alla. Juna pysähtyi eräälle pikku asemalle..."

Kirjassa eletään noin vuosia 1935-1947.

Kirjan päähenkilöinä on tokiolainen mies, Shimamura ja häneen rakastunut paikallinen geisha Komako sekä kolmantena pyöränä nuori kaunotar, Yoko. 

Miljöönä lumen maassa sijaitseva kylpylähotelli, jonne mies matkustaa säännöllisesti yksin ilman perhettään. Näissä kuumien lähteiden kylpylöissä ei käydä perhekuntina, vaan lähinnä miehet yksin ja paikalliset naiset toimivat seuralaisia.  

Geisha on perinteisesti huippukoulutettu nainen joka osaa täydellisesti kaiken seurusteluun ja viihdyttämiseen liittyvän, mutta ei ole seksityöläinen. Kurtisaani saattoi olla myös koulutettu taiteiden osalta, mutta kurtisaanin kimono obi solmittiin kiinni edestä, koska se avattiin usein, geishan selkäpuolelta, koska se avattiin vasta yöksi. 

Länsimaissa geishan ja kursisaani ero on hämärtynyt ja syynä on myös se, että toisen masilmansodan myötä myös geishoilla meni huonosti, ja monet heistä alistuivat amerikkalaisten sotilaiden viihdyttäjiksi myös sänkypuuhissa. Itselleni on vaikea kuvitella, että amerikkalaiset sotilaat olisivat maksaneet illasta toiseen teeseremonioista tai shamisen/koton/kokyūn/bambuhuilun soiton kuuntelusta, niin hienoja kuin ne ovatkin, ja kielimuuri esti runoudesta keskustelun. 

Itse epäilin käännös virhettä, sillä kirja on käännetty englannin- ja saksankielisistä käännöksistä, mutta Komako on käsittääkseni kuitenkin myös Kawabatan alkutekstissä nimenomaan geisha. 

Minun piti lukea ennen Lumen maata Sōseki Natsumen Kokoron (mutta sitten unohdin koko kirjan). Kirja kertoo vanhan ja uuden ajan murroksesta Japanissa - suljetusta feodaaliajasta siirrytään rajat avoimempaan modernimpaan valtioon. Kirjassa eletään meiji-kauden (1868-1912) loppua, 

Lumen maa kuvaa seuraavaa murrosta. Tokio on jo modernisoitunut, mutta vuoristoseuduilla eletään vielä osin vanhaa aikaa. Samurait ovat hävinneet, ja geishatkin ovat katoavaa ammattikuntaa, vaikka eiväthän geishat täydellisesti ole kadonneet vieläkään. Itse olen kuitenkin ollut ymmärtävinäni, että vaikka geishakouluja on, on geisha nykyään enemmän ammatti, kuin täydellinen elämäntapa, kuten vielä meiji-kaudella. 

Meiji-kauden geishat olivat koskemattomia, ei ehkä mitään antiikin Rooman Vestan neitsyitä, jotka muurattiin kivimuurin, jos he menettivät neitsyytensä, mutta siveitä joka tapauksessa. Maailmansotien välissä erityisesti kirjan tapahtumapaikan kaltaisella maaseudulla geishojen rooli alkoi hämärtyä. Niinpä Kokorokin on 1930-luvun syrjäisen kuumien lähteiden kylpyläkaupungin onsen-geisha, joiden asema oli huomattavasti monitulkintaisempi kuin kuuluisien geisha-alueiden taiteilijoilla.

Ja Kokoro oli rakastunut. 

"Helmikuun neljäntenätoista pidettiin lintujen karkoittajaisia, Lumen maan lasten juhlaa. Kymmenenä päivän ajan sitä ennen lapset polkevat lunta töppösillään, lohkovat siitä sitten kahden kuutiojalan möhkäleitä ja rakentavat niistä temppelin, jonka lattia on kuusi neliömetriä ja korkeus kolme metriä. Neljäntenätoista päivän illalla he kokoavat perinteiseen uudenvuoden viettoon liittyvät olkiköydet ja tekevät niistä hauskasti roihuvan nuotion temppelin eteen. Koska uuttavuotta vietetään tässä kylässä vasta helmikuun yhdentenätoista, on olkiköysiä vielä saatavissa."

Kirjassa Kawabata kuvailee ihmisten elämää ja tapoja tarkkuudella, joka piirtää tarkkaa mielikuvaa myös meille, jotka emme ole asuneet japanilaisella maaseudulla 1930-luvulla.

" Erään valkoisen seinän vierellä räystään alla teki lumipalloja vuoristohousuinen pikku tyttö, jolla oli yllään punainen flanellitakki, ilmeisesti upouusi. Shimamurasta tuossa näyssä oli syksyn henki."

Sitten sataa ensilumi ja Shimamura alkaa muistella kirjassa kerrotusta hamppukankaasta (oikeasti kyseessä lienee paikallinen kiinannokkonen) chijimi-vaatteitaan, joita valmistetaan vuoristossa talvisin lumiseen aikaan ja käyttää kesäisin. Kankaiden kuitu on niin ohutta, että parhailta kutojilta vaadittiin sorminäppäryyden vuoksi alle 34-vuoden ikää. Sitä vanhempia pidettiin kankeasormisina. 

Kawabatan kieli on jollain tapaa runollista. Sitä on kuvailtu kielikuviltaan haikurunojen kaltaiseksi. Paljon kerrotaan, mutta paljon jätetään myös kielikuvien varaan. Itse olen lukenut 1980-luvulta lähtien melko paljon japanilaisia kirjoja, joten kuvittelen ymmärtäväni kirjaa, mutta silti tuntuu välillä etten ymmärrä. 

Luin pari vuotta sitten Päättymättömän riemun, amerikkalaisen mammuttiopuksen, josta on sanottu, että kirja ei avaudu kerralla ja että vasta sen luettua loppuun, tulee halu lukea se heti uudestaan. Itsellenikin kävi samoin. Tosin yli 60 tunnin ja lähes viikon äänikirjasession jälkeen tuntui, että niin mammuttimaiselle teokselle ei ole aikaa, joten uudelleen lukeminen jäi ja on jäänyt. Toisin kävi vietnamilaiselle Rulle, jonka luin välittömästi uudelleen. Siirryin suoraan viimeiseltä sivulta takaisin ensimmäiselle. Niin taitaa käydä tällekin kirjalle, kun ylihuomenna pääsen taas lukemaan. 

Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta. Linkistä voi katsoa mitä muut lukivat. 

Kiitos. 

Itse olen osallistunut näkökään 31.1.2022 alkaen, paitsi viime vuoden heinäkuussa, jolloin unohdin.

Klassikkohaaste : Han Suyin Päivien kimallus

Lukurintamalla ei mitään uutta. Olen pitänyt leijunut soffallani neljä kuukautta pääasiassa Aasiassa, joten alkuvuoden klassikko oli 'ihan pakko' löytää Aasiasta. Klassikon valinta sieltä ei ollut mitenkään helppoa. Japanilaiset tuoreemmat klassikot olen lukenut jo teini-iässä. Myös kaikki todella vanhat aasialaiset klassikot jotka olen saanut käsiini, on tullut kahlattua läpi aiemmin. Viimeksi luin viime vuonna Sunzin Sodankäynnintaito-kirjan (julkaistu noin 500 eKr.). Se olisi kyllä ollut todellinen klassikko. 2500 vuotta vanha kirja, jota luetaan yhä. 

Olen rajannut oman klassikkorajani siihen, että kirjan tulee olla julkaistu alkukielellä ennen vuotta 1970 ja tietysti sen pitää olla tunnettu kirja, joka kestää aikaa. 

Tällä kertaa valitsemastani kirjasta on tehty myös elokuva ja televisiosarja, joten ne, joita ei innosta kirjan lukeminen, voivat katsoa leffan. Itse en ole (vielä) katsonut. 

Valitsin sitten sen ainoan nykyiseen Kiinaan sijoittuvan klassikon, jonka tunsin. Päivien kimalluksen, jonka omistinkin 1983-2002, mutta jota en koskaan lukenut. 

"- Kirjoitatko minusta kirjan?"...

"- Ehkä kirjoitankin sinusta, jotakin, vastasin, mutta en nyt. Nyt kun alituinen tietoisuus sinusta täyttää mieleni ilolla olen liian onnellinen voidakseni muuta kuin elää. Kenties, jos jätät minut ja kaipaan sinua tai jostain muusta yhtä hyvästä syystä, saatan kirjoittaa sinusta kirjan."

Kirjan on kirjoittanut Han Suyin (1917-2012). Se on omaelämäkerrallinen romaani, missä kiinalais-belgialainen lääkäri Han muistelee australialaisen toimittajan, Mark Elliottin (oikeasti Ian Morrison 1913-1950) kanssa kokemiaan rakkauden täyteisiä kuukausia vuosina 1949-1950. Morrison syntyi Pekingissä, opiskeli Englannissa ja työskenteli pääosin Aasiassa. 

Vaikka kirja on nimenomaa omaelämäkerrallinen, Päivien kimallus ei ole mielestäni kuitenkaan kertomus siitä, mitä tapahtui, vaan ennen kaikkea siitä, mitä ei koskaan voinut tapahtua.

Tuo siis jos oletetaan, niin kuin usein oletetaan, että kirja on "vain" rakkausromaani. 

Mielestäni se ei kuitenkaan missään nimessä ole pelkkä rakkausromaani. 

Ensinnäkin kirja on tosiaan osa elämäkertaa ja kattaa reilun vuoden elämästä, vaikka se on kirjoitettu romaanin muotoon ja esimerkiksi nimiä on muutettu. Kirjailijan oma nimikään ei ole Han Suyin, mutta se olkoon toinen tarina. 

Toiseksi kirja on kelpo kuvaus siitä, mitä kaikkea tapahtui Hong Kongissa ja Kiinassa ja vähän Koreassakin 1949 maaliskuussa elo-syyskuuhun 1950. 

Ihastuin tekstin tyyliin. Jos kaikki tietokirjat kirjoitettaisiin samanlaisella otteella, lukisin pelkästään tietokirjoja. 

Tässä kirjoituksessa olen yrittänyt itsellenikin selventää sitä, mitä kaikkea Kiinan historiassa tapahtui 1900-luvun puolivälin molemmin puolin ja liittää tähän tausta-aineistoon kirjan hempeimmän osuuden. 

Historiallinen tausta

"Love is a many splendored thing. It's the April rose that only glows in the early spring."

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Hong Kongiin, joka kuului Englannille 1843-1997. Nykyisin se on Kiinan erityishallinnollinen alue, sangen kansoitettu ja täyteen rakennettu. Myös ylöspäin. 

Kiinassa viimeinen keisari luopui kruunustaan 1912. Vuoteen 1927 saakka Kiinassa vallitsi sekava aika sotaherroineen ja heikkoine keskushallintoineen. Sisällissota alkoi 1927, Pitkä marssi 1934-1935, Japanin miehitys 1937-1945, jonka jälkeen sisällissota jatkui.

"Tämä on vallankumousta eikä seuraleikkiä." 

Vuosi 1949 merkitsi Kiinassa ratkaisevaa käännettä: kommunistit voittivat sisällissodan ja Kiinan kansantasavalta julistettiin perustetuksi. Tämä ei kuitenkaan tuntunut tavallisen ihmisen elämässä välittömänä mullistuksena, vaan pikemminkin hitaana, vääjäämättömänä sulkeutumisena. Monet vanhat rakenteet – perhe, avioliitto, sosiaalinen hierarkia – olivat yhä olemassa, mutta niiden tulevaisuus oli jo päätetty. 

Vuonna 1950 säädetty avioliittolaki kielsi moniavioisuuden ja jalkavaimouden (eli siis sivuvaimouden tai kuten nykyisin sanotaan sisarvaimojen pitämisen), teki avioliitosta juridisesti tasa-arvoisen ja antoi naisille oikeuden eroon. Se oli ideologisesti vapauttava laki, mutta käytännössä monille naisille se merkitsi turvan katoamista: aiemmin tunnustettu asema toisena tai vaikka viidentenä vaimona saattoi muuttua yhdessä yössä näkymättömyydeksi. 

Otan tämänkin näkökulman esille, sillä kirjassa mahdollisuus tulla toiseksi vaimoksi mainitaan pari kertaa ja Kiinassa sivuvaimojen pitäminen oli varakkaiden keskuudessa samalla tavoin sopimuksellinen juttu, kuin ensimmäisen vaimon ottaminenkin. Jos oli varaa, saattoi vaimoja olla useitakin. Ei ole pitkä, kun luin kirjan Punainen lyhty, jossa kirjan lopussa otettiin jo viides vaimo. Ensimmäinen oli otettu näyttävästi, neljäs vaimo tuli yksin, pölyisenä pihaan juuri kenekään huomaamatta. Jokaisella oli oma talo pihapiirissä. Miehellä oli suosikkinsa, jotka vaihteli ajan myötä. 

Tärkeää on muistaa, että vuonna 1949 elettiin vielä välitilassa. Kulttuurivallankumous oli kaukana tulevaisuudessa, mutta sen edellytykset – ajatus vanhan maailman täydellisestä purkamisesta – olivat jo olemassa. Ihmiset eivät vielä tienneet, kuinka pitkälle muutos menisi, mutta he aistivat sen. 

Päivien kimalluksen maailma sijoittuu tähän hetkeen: aikaan, jolloin rakenteet olivat yhä tunnistettavia, mutta niihin ei enää voinut luottaa. Rakkaus, perhe ja lojaalisuus olivat olemassa, mutta niiden tulevaisuus oli epävarma.

No, kirja ei edes sijoitu Kiinaan, mutta kerro Kiinasta siksi, että nainen halusi sinne lääkäriksi kovasti ja mieskin paljon mieluummin sinne kuin Roomaan, joka oli miehen vihityn vaimon toive. 

Samaan aikaan Hongkong eli täysin toisenlaista todellisuutta. Brittiläinen siirtomaa oli säästynyt sodalta ja vallankumoukselta, ja sinne virtasi pakolaisia Manner-Kiinasta: virkamiehiä, kauppiaita, älymystöä, perheitä, jotka eivät tienneet, palaisivatko koskaan. Hongkong ei ollut vallankumouksen näyttämö vaan sen sivunäyttämö. Mutta suosittu sellainen. Huhtikuussa 1949 sinne muutti päivittäin kymmenisen tuhatta Kiinalaista, pääosin Sanghain tienoilta. 

Hongkongissa vallitsi brittiläinen laki ja moraalikäsitys. Moniavioisuus ja jalkavaimous eivät olleet juridisesti mahdollisia, eikä kiinalaisella perinteellä ollut samaa sosiaalista painoa kuin Manner-Kiinassa. Tämä teki Hongkongista turvapaikan, mutta samalla se teki tietyt ratkaisut mahdottomiksi. 

Rakkaus, joka Kiinassa olisi voinut löytää epävirallisen mutta tunnustetun muodon, jäi Hongkongissa väistämättä salaisuudeksi tai julkiseksi häpeäksi. Kaupunki tarjosi järjestystä ja vakautta, mutta ei vaihtoehtoisia tapoja elää todeksi ristiriitaisia tunteita.

Kommunistit voittivat sisällissodan ja 1.10.1949 Kiinan kansantasavalta julistettiin syntyneeksi. 1950-luvulla tehtiiin isoja uudistuksia jotka näkyivät ihmisten elämässä: Esimerkiksi maanomistus uudistettiin, perherakenteet muutettiin (ja yksiavioisuus myös vuodesta 1950).

Vanha Kiina on juuri päättynyt. Uusi Kiina ei ole vielä paljastanut kasvojansa ja kulttuurivallankumous on vielä hamassa tulevaisuudessa, vaikka sen siemenet ovat jo maassa. 

Ihmiset elävät vielä vanhoilla käsitteillä maailmassa, joka on jo kadonnut.

Siksi kaikki on kirjassa: mahdollista, mutta ei enää kestävää. Maailma on muuttumassa. Kaikin tavoin.

Kirjan alku

"Minkä luonto meille antaa, tai maa mi päällään kantaa, on kaikki sen, ken rakkauden vain saa."

Han Suyin muutti 1949 vuoden alussa Englannista Kiinaan tyttärensä kanssa. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli kuollut Kiinan sisällissodassa. He olivat olleet naimisissa 8 vuotta. Kiinassa ei oletettu lesken avioituvan uudelleen, eikä Han haaveillut sellaisesta... kunnes... 

Han sai lääkärin paikan Hong Kongista. Kesällä 1949 hän tapasi kutsuilla sattumalta Mark Elliottin, jolle heidän yhteinen tuttavansa oli aiemmin suositellut tapaamista. 

Kirjan tarina on voimakkaasti sidottu aikaan ja paikkaan. 

"Elämäni koostui monista elämän katkelmista, joista jokainen oli erillinen yksityinen kokonaisuus. Siinä oli tapahtunut monia muutoksia, mutta aina se oli minun elämääni. Mutta minä en ole kiinnostava. Kerro minulle elämästäsi." 

Kun Päivien kimalluksessa todetaan, että Kiinassa jokin olisi ollut mahdollista, mutta Hongkongissa ei, kyse ei ole kaipuusta menneeseen vaan kahden erilaisen todellisuuden törmäyksestä. Kiina oli sujahtamassa uuteen ideologiaan, Hong Kong eli vieressä omaa elämäänsä siirtomaajärjestyksen suojassa. 

Molemmat maailmat olivat keskeneräisiä, eikä kumpikaan tarjonnut ratkaisua tässä murrosvaiheessa yksityiselle onnelle. 

Jos ajatellaan tätä päivää, rakkaus olisi ollut helpompaa, sillä moraalikäsityksemme on muuttunut. Eliott ei olisi nykyään vaimossaan kiinni vain lasten vuoksi, vaan vaimo olisi lähtenyt jo aiemmin. 

Tämä historiallinen tausta tekee romaanin ratkaisemattomuudesta ymmärrettävää: kyse ei ole henkilöiden kyvyttömyydestä valita, vaan siitä, että maailma ympärillä oli jo valinnut toisin.

Han rakasti Kiinaa ja halusi palvella kansaansa erityisesti tällaisena sotaisena ja sekasortoisena aikana. 

Kirjassa hän käyt suvun omassa kylässä järjestämässsä suvun asioita ja kertomassa, että on löytänyt miehen, joka on luvannut erota ja ottaa Hanin puolisokseen. Suku antaa hyväksynnän. Ennen vuotta 1950 vallalla ollutta perheyhteyteen voimakkaasti nojaavassa Kiinassa suvun ja esi-isien hyväksyntä oli tärkeä asia. 

Mies oli naimisissa, mutta asui asumuserossa erillään vaimostaan. Vaimo ja lapset asuivat Singaporessa. Sitä tosin ei taidettu kertoa kirjassa. Kuten ei pariskunnan kansallisuuttakaan. Mies oli oikeasti Australiasta (kirjan mukaan Britti, mitä varmasti olikin enemmän, mitä passi antoi ymmärtää), vaimo Itävallasta. Vaimo halusi Roomaan, mies ei niinkään, mutta ehkä ilman Han Suyin kohtaamista hän olisi kiltin miehen tapaan suostunut muuttamaan tylsään Italiaan. 

Päivien kimallus

"Kun mulle vuorten tuuli soi, lahjan kauneimman se silloin toi, minkä saada voi." 

Han ja Elliott rakastuvat nopeasti. Tuntuu että etenkin Elliott on myyty heti ensi tapaamisella. Hän yllättyy itsekin, kuinka paljon hän jakaa itsestään heti toiselle. 

He elävät upeita päiviä, mutta vuoden 1950 Hong Kong ei ollut yhtä vapaamielinen, mitä Helsinki 2026. Yhteisö tarkkaili, sillä naimisissa olevan miehen ja rakastajattaren suhde rikkoi normeja ja herätti katseita. Toisaalta molemmilla oli länsimainen koulutus ja nainenkin oli puoliksi länsimaalainen myös geeneiltään, joten se mitä tapahtui, tapahtui länsimaalaisen elämäntavan piirissä ja avoin skandaali vältettiin. 

Mutta kuten useimmiten, naisen maine kärsi ja julkisten tehtävien ovet sulkeutuivat eikä johtotehtäviin siirtyminen ollut mahdollista Hong Kongissa jälkeenpäinkään.  

Vaikka rakkaus oli karehdittavan suloista, ei ympäröivä maailma antanut sille mahdollisuutta. Elliott ei voinut erota vaimostaan ennen kuin lapset olivat aikuisia. Han olisi tarvinnut yhteiskuntakelpoisen hyväksynnän, mutta jaksoi odottaa miehen ratkaisua painostamatta. 

Itse mietin, että olisiko monikaan täysin länsimaalainen nainen jaksanut, ellei olisi nähnyt aiemmin lähipiirissään että rakastajatarkin voi jalkavaimon tittelin turvin elää turvattua elämää. 

Jossain vaiheessa Han pohtii, että jos he asuisivat Kiinassa, hän voisi ryhtyä jalkavaimoksi. 

Hong Kongissa se ei ole mahdollista sillä länsimainen kulttuuri on yksiavioinen. Sitä se oli myös Kiinassa 1950 vuonna säädetyn uuden avioliittolain mukaan. Uusi laki tunnusti vain yhden vaimon ja se oli päävaimo. Jopa vanhoilta jalkavaimoilta poistettiin heidän kaikki oikeutensa jo solmittuihin liittoihin. Osasta jalkavaimoista tuli palvelijoita vaikka varmasti jotkut säilyttivät asemansa perheessä ilman sopimuksellistakin turvaa. 

Kirjan rakkaus elää ristiriidan keskellä. Se on todellista ja voimakasta, mutta ei voi koskaan toteutua kokonaisuutena: muodollisesti ei ole tilaa, juridisesti ei ole mahdollisuutta, kulttuurisesti ei ole mallia. Mies pysyy liikkeessä, miehen vaimo säilyy paikallaan, ja rakkaus kertojaa kohtaan on olemassa vain sellaisena, kuin se voi – väläyksenä historian, perheen ja maailman ristiriidoissa. Historia määrää puitteet, ja rakkaus kelluu niiden välissä, yhtä ajattomana kuin hetket, jotka eivät koskaan jää elämään muotoon.

Vaikka suhde on 'kerran elämässä' rakkautta, ympäröivä todellisuus luo sen epävarmuuden ja hillityn melankolian, joka leimaa kertojaa ja hänen tunteitaan. Toisaalta historiallinen tausta ei pelkästään rajoita, vaan se tekee rakkaudesta todellisen vain sellaisena kuin se voi olla - ilman, että rakkaus voisi koskaan toteutua täydellisesti. 

Ja sitten: neljäs kerta toden sanoi

"Then your fingers touched my silent heart

And taught it how to sing

Yes true love's a many-splendored thing."

Korean sodan (1950-1953) sytyttyä kesäkuussa 1950 Elliott lähetettiin sotakirjeenvaihtajaksi sotarintamalle. 

Han hankki seinälle Korean kartan, mistä seurasi sodan etenemistä. Kirjeenvaihto oli tiivistä. 

Koska kirja on omaelämäkerrallinen, tohtii loppuratkaisunkin kertoa - kirja päättyy Elliottin kuolemaan. 

Kirjassa sitä ei kerrota, mutta mies selvisi kolmesta haavoittumisesta toisen maailmansodan aikana. 

Sitten neljäs osuma... 

Kohdalle osunut miina Korean sodassa päätti tämän tarinan. Hän oli yksi niistä kolmesta lehtimiehestä, jotka kuolivat Korean sodassa ensimmäisenä. Myöhemmin lehtimiehiä meni muitakin. Sota on julmaa. Se ei katso kuka on siviili ja kuka sotilas. Yhtä sotilasta kohden saattoi menehtyä amerikkalaisten pommituksissa silloin 50 siviiliä.

Sen jälkeen, kun Han oli lukenut lehtiuutisen Elliottin kuolemasta, hän sai mieheltä vielä 18 kirjettä. Luulen, että se olisi nujertanut itseni, mutta Han kesti senkin hyvin. 

Kirjan sivuille päätyneen kiihkeän, mutta mahdottoman romanssin jälkeen Han Syuin meni naimisiin kahdesti. 

Hän eli pitkän ja tarmokkaan elämän mm. Malesiassa ja Sveitsissä. Singaporessa hän oli lempifilosofini Lin Jutangin kanssa perustamassa maan ensimmäistä yliopistoa.  Hän kirjoitti 27 kirjaa, joista on suomennettu seitsemän. 

Jälkisanat

Kun naimisissa olevan henkilö rakastuu kolmanteen osapuoleen, voi suhde edetä suhteena kolmella tapaa... ja sitten on vielä se neljäs tapa, joka ei päädy suhteeseen lainkaan.  

A. Päähenkilöllä on lopulta puoliso ja rakastaja joiden kanssa jakaa aikansa niin, että molemmat ovat tyytyväisiä. Aina puoliso ja rakastaja eivät edes tiedä, että toinen on olemassa. Tai ainakin uskottelee ettei tiedä. Tähän ryhmään kuuluu myös sisarvaimot. Polyamoria on mahdollista, mutta nyky-yhteiskunnassa (vielä) melko harvinaista. Nyt 4 kuukautta kiinalaisia elokuvia katsottuani olen alkanut pohtia, että reilu polyamoria saattaisi joskus olla kaikille osapuolille parempi, kuin mustasukkaisuutta ja karvaita eroja tuova kahden välinen pysyvä liitto, johon ui mukaan kolmas osapuoli. Nykyäänhän erotaan tämän tästä. Itsekin tunnen ihmisiä, jotka ovat eronneet kolmesti tai ovat olleet naimisissa vain muutaman viikon. Puhumattakaan avoliitosta. 

B. Päähenkilö hylkää puolison ja lapset rakastajan vuoksi. Tämä lienee nykymaailmassa yleisin versio. Naimisiin mennessä pappi kysyy tahdotko, mutta usein se tahto loppuu. Joko päähenkilö ei halua enää jatkaa tai puoliso ottaa lapset ja lähtee. 

C. Päähenkilö piirittää rakastajaansa kunnes piiritys on suoritettu ja 'suhde on täytetty' ja palaa sen jälkeen puolison luo. Puoliso joko tietää tai ei tiedä. Jos tietää, ei välitä, sillä hän tietää, että päähenkilö ei lähde kenenkään matkaan pysyvästi. 

D. Kaikki rakkaustarinat eivät pääty valintaan. Joissakin kirjoissa maailma yksinkertaisesti sulkee kaikki ovet, ja jäljelle jää vain se, että jokainen kulkee eri suuntaan – hieman köyhempänä kuin ennen. Kumpikin liitto kariutuu... mutta sehän ei sitten enää olekaan suhde. 

Päivien kimallus kuuluu luonnollisesti A-luokkaan. Rakkaus on todellista, mutta maailmassa on rajoituksia, jotka estää lopullisen toteutumisen mihinkään suuntaan. Tosin Elliottin puoliso ei asunut Hong Kongissa lainkaan. 

Jos eri suhdetyypit kiinnostaa, niin vertailun vuoksi voi lukea näitä (ihan kaikki eivät ole klassikoita, jotkut ovat jopa tältä vuosituhannelta): 

A. George Eliot Middleharch 1-2. Henkilöt kohtaavat rakkauden houkutukset, mutta velvollisuus estää hylkäämisen, joten suhteet jatkuu. 

James Salter Kiitävät vuodet kirjassa miehen avioliitto ja rakkaus säilyvät rinnakkain. 

Anne Tyler Onnellinen matkamies. Miehellä on rakastajatar, mutta pyrkii säilyttämään perhesuhteensa ja kasvamaan sivistyneeksi ihmisenä. 

Julian Barnes Kuin jokin päättyisi. Hahmojen rakkaudet ja muistot limittyvät ja moraali on kuin liima. 

B. Tolstoi Anna Karenina Vronski rakastuu Annaan ja jättää kaiken. 

John Updike Juokse, jänis. Rabbit jättää perheen tavoitellakseen vapauttaa rakkaudessa. 

C. Anton Tsehov Hauvarouva (suom. Martti Anhava) tai vanhemmat suomennokset Rouva, jolla oli koira, Koiraa taluttava nainen, Nainen koiran kanssa sekä Nainen ja sylikoira. Dimitri Gurov rakastuu naiseen jolla on koira, mutta lopputulos on sama kuin Päivien kimalluksessa: he ovat rakastuneita, mutta eivät voi rikkoa aiempia sidoksiaan, joten eivät voi elää yhdessä. 

D.H. Lawrence Lady Chartterleyn rakastaja. Connie rakastaa Mellorsia, mutta pysyvää paria heistä ei tule. 

F. Scott Fitzgerald Kun yö on hellä. Charlesin ja Nicolen rakkaus ei koskaan saa pysyvää muotoa valinnan ja paineiden vuoksi.  

E. M. Forster Maurice. Suhde ei ole heterosuhde, mutta dynamiikka sama: rakkaus on syvää, mutta yhteiskunta tekee lopullisen yhdessäolon mahdottomaksi. Kirja on vuodelta 1970.  

D. Graham Greene Jutun loppu. Avioliitto ei pelastu, rakastavaiset eivät saa toisiaan. 

John le Carré Uskollinen puutarhuri. Polittiinen todellisuus murskaa kaiken. Ihmissuhteet eivät kestä maailman painoa. 

Ford Madox Ford Kelpo sotilas.  Kukaan ei saa rakkautta sellaisena kuin toivoi. Sivistynyt järjestely ei vain toimi. 

Ian McEwan Ikuinen rakkaus. Ei perinteinen kolmiodraama, mutta pakkomielle, rakkaus vääristyy, suhde särkyy ja rakkaus ei kanna ketään turvaan. 

*  *  * 

Vihreät sitaatit kirjasta. 

Siniset sitaatit kirjasta tehtyä elokuvaa varten tehdystä Love is a many splendored thing -kappaleesta ja sen suomennoksesta Niin paljon kuuluu rakkauteen -kappaleesta. 

Kuvat olen poiminut hakusanalla Hong Kong Canvasta ja Unsplashista. Jälkimmäisissä kuvan ottajan nimi löytyy kuvasta. 

Kiitokset Kulttuuri kukoistaa blogille! 

Klassikko haaste - Rudyard Kipling Kim

Viime aikoina olen soffamatkaillut Intiassa, vaikka tammikuu onkin arktisten alueiden kuukauteni. Lohduta itseäni sillä, että Himalajan juurella kun voi olla kylmä, mutta en ole itse silti kovin vakuuttunut valinnoista ei. No. Pääasia on, että luetaan... 

En haluaisi välttämättä matkustaa Intiaan, vaikka välillä harmittelin, etten 1980-luvun

alussa vastannut myönteisesti kirjekaverin kutsuun tulla siskonsa häihin sinne. Hän olisi maksanut matkankin, mutta mamoilin enkä mennyt. 

Nyt olen kuitenkin havainnut, että erityisesti Mumbai eli Bombay eli Unelmien kaupunki kiinnostaa.

Rudyard Kiplingin (1865-1936) Kim on vakoiluromaani. Kirja alkaa Lahoresta. Punjabin alueella käytiin. Välillä matkataan kohti pohjoista. Ja etsitään oikeaa virtaa. Kirja ilmestyi ensi kertaa 1901.

Kim löytyy useilta klassikkokirjalistoilta. Jossain se luokitellaan poikakirjaksi, mutta vakoilu ei itsestäni kuulosta oikein lasten jutulta. 

Rudyard Kipling syntyi Brittiläisessä Intiassa, kävi koulunsa Englannissa, asui niiden lisäksi myös Amerikassa ja Etelä-Afrikassa. Intia tuntui häneltä Englannissa käydyn koulun jälkeen kuin kotiin paluuta, mutta hän ei siis kuitenkaan jäänyt sinne. 

Vaikeasti omaksuttavan etunimensä hän sai sen paikkakunnan mukaan, missä hänen vanhempansa tapasivat. Nostalgista, mutta olen silti tyytyväinen, että oma etunimeni ei ole Honkajoki!

Olen kuunnellut Kimin aiemmin englanniksi eikä se tehnyt mitään vaikutusta. Se kirja tosin oli lyhennetty versio.

Tähän suomenkieliseen kirjaan tykästyin. 

Kimissä on samaa itsevarmuutta mitä Peppi Pitkätossussa. Hän pärjää, vaikka onkin melkolailla yksin. 

Sattuma johdattaa englantilaista syntyperää olevan orpopojan vakoijaksi. Vastentahtoisesti hän saa koulutuksen, joka takaa hänelle nopeasti isänsä sukuun sopivan ammatin.

Sattuma vaiko kenties karma johdattaa hänen lähelleen aikuisia, jotka toisaalta pitävät poikaa silmällä, toisaalta tuuppivat häntä elämässä eteenpäin. 

Tykkäsin myös siitä, että joitain Sujata Masseyn Intia-kirjoista tuttuja asioita putkahteli esiin niin, että kirja tuntui kotoisalta, vaikka tuon aikakauden Intiasta en hirveästi ole lukenut. 

En edelleenkään osaa hahmottaa onko kirja lastenkirja vai aikuisten. Mutta toisaalta, Tuhannen ja yhden yön tarinoistakin on olemassa versiot lapsille, ja kuuden tietosanakirja verran todellisia aikuisten tarinoita. Voin muuten suositella sitä täydellistä sarjaa ja harmittelen, että olen hukannut omani. Sain sen kun olin viidennellä luokalla. En kyllä itse antaisi sarjaa sen ikäiselle lapselleni, mutta tarinoissa oli kyllä paljon itämaista mystiikkaa, joka teki vaikutuksen.

Kimistäkin mystiikkaa löytyi. Se liittyi elämän kiertokulkuun ja valaistumista kohti etenemiseen. 

Kannatti selättää tämä teos, etenkin, kun siitä englanninkielisestä lukukokemuksesta jäi niin huonot muistot. 

Kipling on edelleen nuorimpana Nobelin kirjallisuuden palkinnon saanut kirjailija. Palkinnon hän sai 1907. 

Kimistä on ilmestynyt lukuisia painoksia, en laskenut, mutta varmaan sata erilaista kansikuvaa löysin. Tuohon yllä olevaan kuvaan poimin neljä itseäni kiinnostavinta. Mikä oudoilta, Kim oli englantilaisten vanhempien poika, mutta monessa kuvassa hänet on piirretty intialaisen näköiseksi. Kirjassa kyllä kerrottiin, että hän oli ruskettunut kuin intialaiset pojat, mutta ei se naaman muotoa muuta.

Kiitokset Tuulevin lukublogille haasteen emännöinnistä.

Klassikko haaste : Joel Lehtonen -viikonloppu Putkinotkossa

Vaihdoin lakanat, ja huomasin, että Suomi-Filmi kuvalla koristeltuun tyynyliinaan oli tullut pieni repeämä sauman viereen. Sitä korjatessa muistelin, että ostin tyynyliinat Mikkelin vuosinani, kun käytiin Mikkelin Marttaklubin kanssa kesäteatterissa katsomassa Putkinotko-näytelmä Savonlinnan Säämingissä aidossa Putkinotko maisemassa.

Vuoteen petaamiseen sopiva runon alku on peräisin Joel Lehtosen (1881-1934) Pohjois-Afrikkaan, mm. Tunisiaan, suuntautuneen matkan tunnelmista tehdystä runokirjasta Puolikuun alla : matka- ja mielikuvia murjaanien maasta., runokokoelma. Matkan Lehtonen teki 1914 ja tähän runokirjaan olen ollut kovin innostunut. Kirja ilmestyi 1919, eli Putkinotko-trilogian puolivälissä. 

Joel Lehtosen Putkinotko-trilogian aloittaa kirja, jolla on pisin koskaan näkemäni nimi: Homo novus tai ei mitään uutta auringon alla s.o. Kerran kesällä maamansikoita hunajassa ja kermassa Könöliinien pöydässä; niille, joita makeus äitelöi, antaa Muttinen, joka ei tahdo naimisiin, koska pelkää olemattoman poikansa joutuvan sotaan, härkää ja pippurijuurta, ynnä kertomus signor Falcosta ja Bongmanin taisteluista Holoferneksen kanssa, tehnyt Joel Lehtonen, kuin myös erinäisistä muistakin narreista tavallisten porvareitten ja moukkain seassa, pikkukaupungissa Anno MCMXIII. 

Tartuin tähän 1917 julkaistuun, tuttavallisemmin Kerran kesällä, jonka tapahtumat Lehtonen pitkän nimenkin mukaan sijoitti vuoteen 1913. 

Hauskuunnuin heti ensi alkuun kirjan sanonnoista:

"Voi pyhän Birgitan pannurieska!" 

Kuinka virkistäviä lausahduksia kirjasta löytyikään! 

Kun lukee monipuolisesti erilaisia kirjoja, niin huomaa, kuinka nykyisin on monilla suppea sanavarasto (ainakin silloin, kun ei huomioida uusia englantipohjaisia sanoja). 

Toisaalta, monet nimitykset ovat muuttuneet, kun erilaisten nimiehdotusten joukosta on joku tullut suositummaksi ja jäänyt ainoaksi suomenkieliseksi nimeksi. Esimerkiksi sarjan kolmannessa osassa mummo kerää mansikoita, mustikoita ja pääskysen hattuja. Kasvien nimihistorian mukaan ketoneilikan yksi paikallinen nimi oli pääskysen hattu. Orpolapsen kukaksi ja huorankukaksikin sitä on kutsuttu. 

Itse tarinakin oli mielenkiintoinen. Ei ollut helppoa senkään ajan nuorilla miehillä. Etenkään kun ei tahtonut naimisiin. 

Ei toisenkaan osan nimi lyhyt ole, vaikka sentään vain kolmanneksen ensimmäisestä osasta: Kuolleet omenapuut, mutta terveitä ihmisiä, s.o. moukkia ja moukkaherroja suloisessa rauhassa, myös hiukan sodassa, Muttisen Aapelin ympärillä; runollista proosaa vuonna 1918, novellikokoelma. 

Tässä kirjassa Muttinen on hankkinut kesäpaikan ja pestaa Juutas Kärkriäisen perheineen sitä hoitamaan ja vartioimaan, huvilan torpariksi.

Kuvassa Lehtosen itsensä vuonna 1905 hankkima Inhanmaan tilan kesämökin työpöytä. Kuvasin sen kesäteatterissa käydessäni. 

Lehtonen oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa Säämingissä (nykyisin kuuluu Savonlinnaan), joten ei ollut ihme, kun kirjailija halusi viettää siellä kesiään. 

Lehtosen kesäpaikan tiluksia hoiti hänen velipuolensa Aleksander Muttinen. Inhanmaa ja Muttinen toimivat kirjasarjan innoittajina. 

Torpan kontrahti tehtiin suullisesti ja Muttinen ei paljon työpäiviä Juutas Käkriäiseltä vaatinut. 

Haaveena oli laajeneva, 400 omenapuun omenatarhan, joka piti aidata ja nostaa savea sen maan parannukseen. Rakennuksista piti pitää huolta, mutta ongelmako se olisi, kun Käkriäinen voisi kerran saada viljelemänsä osuuden tilasta itselleen. 

Lisäksi sopimuksessa taisi olla että tilalta pystyi hankkimaan maitoa, perunoita ja muita tuoretuotteita. (Lehtosen ja tämän velipuolen Muhosen sopimuksessa oli täysi ylläpito silloin kun omistaja on huvilallaan). Kirjan Muttinen ei käynyt kesäpaikassaan edes joka kesä, joten kovin vaivoiksi hän ei torpparilleen ollut. Toisalta se saattoi olla syy, miksi Käkriäiset melkeinpä kuvittelivat tilan omakseen. 

Saamattomien miesten tapaan Käkriäiseen iskee kateus ja laiskamato. Satojen omenapuiden sijaan Muttinen tarhassa on vaivaiset 40 puuta. Omenapuita..., kukapa niistä isännän omenapuista kun lapsille pitää ruista saada. 

Kolmas osa Putkinotko : kuvaus laiskasta viinatrokarista ja tuhmasta herrasta ilmestyi alunperin kahtena osana vuosina 1919 ja 1920 sekä kokonaisena vuonna 1920, jolloin Lehtonen meni naimisiin. 

Kuvassa pihapiirissä oleva näyttämö noin kesällä 2011.

Itse Putkinotko kirja on yhden päivän romaani. Päivä on jossain heinä-elokuun vaihteen tienoilla. Kesä alkaa olla pitkällä, illat ovat pimeitä, Käkriäinen tekee heinää ja vähän tuntuu siltä, että sitä on tehty pitkään. Kuvitellaan että isäntä ei tänä kesänä tule, mutta tulee kuitenkin. Uutta viljaa ei ole vielä saatavilla,joten sitä pitää hakea kyliltä. 

Linnut laulaa, vaikka Aarne Kinnunen kirjassa Talo ilmassa : Joel Lehtosen putkinotko muistuttaa, että heinäkuun lopussa linnuista laulaa vain peukaloinen. Itse kyllä muistelen, kuinka noin 30 vuotta sitten paria löytämätön satakieli lauloi "kaikki kesäyöt", mutta voi olla, että se sitten lopetti juhannuksen jälkeen. Tuntui silloin vaan, että vähempikin määrä satakielen kaunista laulua merenrantalehdossa makuuhuoneen seinän takana olisi riittänyt. Nyt, kun Kinnunen asiasta muistutti, niin lokit, naakat ja sepelkyyhky ovat olleet ainoita lintuja, mitä viime päivinä on kuultu. 

Sattui hauskasti, kun istuttiin viikonloppuna naapurin kanssa keinussa. Olin juuri aloittanut Putkinotkon lukemisen, mutta naapuri ei siitä tiennyt. 

Pihalla lenteli naakka, ja siitä puhe siirtyi lintuihin. Naapuri muisti oitis Putkinotko-elokuvan ja totesi, että siinä Rosina aikoi ostaa Savonlinnan apteekista Kolotiitä ja Korpinrasvaa. Se tepsii kaikkiin. Huvitti. Harvoin sitä tulee puhuttua klassikoista naapurin kanssa, saati juuri silloin kun on lukemassa kyseistä kirjaa. 

Isännän ja torpparin välit ei ole aina mitä sydämellisemmät. Välillä isäntää harmittaa Käkriäisen saamattomuus. Ja Käkriäistä harmittaa se, että tila ei ole hänen omansa, vaikka hän sitä hoitaa. Käkriäistä ei huvita edes tuvan korjaaminen asuinkuntoon, vaikka 11-lapsinen perhe ja mummo tilaa tarvitsisivatkin. 

Itse mietin ex-anopin puheita muistellen, että fiilikset oli samanlaiset pitkäaikaisilla torppareilla ja lampuoteillakin. Omakin sukuni asutti samaa torppaa noin 140 vuotta, joten fiilikset olisi saattaneet olla reilu sata vuotta sitten heilläkin saman tyyliset. Etenkin, kun päätalon isäntäperhe oli vaihtunut toiseen sukuun, mutta omat esivanhemmat olivat asuneet omalla tontillaan 1770 vuoden tienoilta lähtien. Nykyinen isäntä on edelleen sukuamme ja on siten vanhin sukutila omalla kylälläni. Käkriäisille tunne omasta talosta oli tullut noin kymmenessä vuodessa. 

Perunamaa - potaattimaan hoito on harvoja asioita, joissa Käkriäinen kittelee isäntäänsä. Isäntä kun vaati, että puuceen jätökset tuli käyttää lannoitukseen. 

Isoja perunat onkin, kourankokoisia tai isompia, vaikka ne on istutettu vasta kesäkuun puolivälisssä. Perunaa täytyy viljellä. Paljon, kun Käkriäinen syö niitä kerralla 30 kappaletta (tuskin kuitenkaan niitä lantun kokoisia) ja päivittäin kuluu koko perheen käytössä perunaa 5 kappaa päivässä eli 25 litraa. Aikuisia talossa on jo ainakin viisi, ja teinejäkin muutama, joten nälkäkin on. 

Kirjan tapahtumat olivat elävää maalaiselämää reilu sata vuotta sitten. Karja laidunsi metsissä, kessua viljeltiin itse ja lisäsärvintä toi tuulastus ja muu kalastus sekä meysästys. Kaupungissa käytiin harvoin ja lapsille se oli jännä juttu. Mummo noukki vauraammille ahomansikoita ja mustikoita. 

Luonto oli lähellä ja lutikat jopa iholla. Surullinen olo tuli kirjan tarhakäärmekohtauksesta. Toivottavasti vastaavaa ei enää tapahdu. 

Onneksi useampien ihmisten ymmärrys luonnonsuojelusta on parantunut viime vuosisadan aikana. Sata vuotta sitten luonnon puolesta puhui vain harvat. 

Iloakin piisasi. Siitä esimerkkinä Käkriäisen viljanhakumatka. 

Mielestäni Lehtosen kieli ja sanojen käyttö parani trilogian loppua kohti. Keskimmäisestä osasta pidin kielen käytön puolesta vähiten, mutta ei sekään huono ollut, etenkin kun muistaa, niin kuin aina pitäisi vanhojen kirjojen kohdalla muistaa, että kirjan kirjoittamisesta on aikaa. 

Putkinotkokirjassa ei hirveästi ruualla herkuteltu. Mutta kun kirjakauppias Muttinen haaveilee, ja saakin, mökille päästyä vaaleaa leipää ja hunajaa, niin sitä piti kokeilla itsekin heti iltakahvilla. Onneksi olin juuri ostanut gluteenittomia korppuja. Notkeaa luomu hunajaakin löytyi varastosta. Olihan se hyvää. 

Kuva: korppua hunajalla. Huomaa myös bampussa pyykkipojassa kiinni oleva pokkarin avoinnapitolaite. Se sujautetaan peukaloon ja kirja pysyy sopivasti avoinna. Näppärä kuin mikä. Tilasin sen koronavuonna jostain kotimaisesta verkkokaupasta tekijää tukeakseni, mutta valitettavasti ei jäänyt mieleen se tekijä. 

Jääköön kirjan loppu paljastamatta, vaikka se monille tuttu onkin. Itselleni se oli jo yllätys, sillä teatterikappaleen näkemisestä on jo aikaa. Elokuvaa en muista nähneeni, enkä ole lukenut kirjaa aiemmin. 

Kinnunen muistuttaa kirjan alussa, että kirjan voi lukea ensimmäistä kertaa vain kerran. Sen jälkeen tarina ei ole enää uusi ja yllätyksellinen. Itse olen huomannut, että joskus kirjatkin unohtuu. Esimerkiksi luin 1980 vuoden tienoilla vihreäkantista Neuvostoklassikoita sarjaa. Erityisesti tykkäsin Häkki nimisestä kirjasta. Luin sen uudestaan 2017 ja totesin sen edelleen hyväksi, mutta edes sitä en muistanut, että kirja oli dekkari. 

* * *

Eli hyvällä omatunnolla voin todeta: klassikko selätetty. Kiitos haasteen emännöinnistä Yöpöydän kirjat. 

Klassikkohaaste - Giuseppe Tomás di Lampedusa Tiikerikissa

Kirja alkaa sen esittelyllä. Sisilia 1860. Giuseppe Garibaldin miesten nouseminen maihin on lähtölaukaus feodalismin väistymiseen Sisiliassa porvariston nousemisen tieltä.

Itselläni ei ole muistoja Garibaldista Sisilian matkoilta, mutta jokaisella Rooman matkalla olen tainnut käydä Giuseppe Garibaldin puistossa Villa Lanten lähellä. Puistossa on ison Garibaldin patsaan ohella lukuisia pikku patsaita Garibaldista tukeneista henkilöistä, mukana myös ainakin yksi suomalainen, Herman Liikanen, lähellä Villa Lanten sisäänkäyntiä.

Kirja on kirjoitettu 1955-1956 ja julkaistu postuumisti vuosi kirjailijan kuolemasta 1958. 

Tapahtumapaikkana on Donnafugatan pikkukaupunki Ragusan maakunnassa Sisilian eteläkärjen tuntumassa. Ilmasto on lämmin:

"Laskekaa. Toukokuu, kesäkuu, heinäkuu, Elokuu, syyskuu, lokakuu. Kuusi kertaa 30 päivää, jolloin aurinko paistaa päälle. Tämä kesämme on yhtä pitkä ja synkkä kuin Venäjän talvi ja sitä vstaaan taistellaan vähäisemmällä menestyksellä."

Donnafugatan linna, jossa on kuvattu Tiikerikissa elokuva, käsittää 122 huonetta. Linnan puisto on 8 hehtaarin kokoinen. Kirjassa tutustutaan seurusteluaikana linnaan, jossa on paljon huoneita, joissa ei linnan asukkaat ole käyneet ehkä koskaan. Kuvauksesta tuli oitis mieleeni Belgarionin tarun muistaakseni osa 2, missä Garion eksyy Tšerekin kuninkaan palatsiin, kun murgojoukot ajaa häntä takaa. Myös siellä on osia, joita kukaan ei enää käytä. 

Kirjailijan isoisän isä, ruhtinas Giuglio Tatomasi oli kirjan ruhtinaan esikuva. Myös esim. pappi isä Pironella on ollut oikea esikuva. Sokkeloinen Donnabugatan palatsi on oikeasti Santa Margarita di Felizessä. 

Kirjan lopussa ollaan vuodessa 1910. Silloin Salinoiden mahtavasta suvusta on jäljellä enää kolme vanhaa piikaa ja 74 pyhäinjäännöstä, joista vain 5 on aitoa. Surullista, mutta toisaalta, sellaista elämä on. Lopun lähetessä antaa periksi. 

"- Hänet oli kutsuttava. En olisi koskaan saanut rauhaa, ellei häntä olisi pyydetty. 

Don Facio ymmärsi, kysymyksessä oli pappi. Hetken verran hän aikoi torjua, ryhtyä huutamaan, että voi mainiosti eikä tarvinnut mitään. Mutta pian hän huomasi omien aikeittensa naurettavuuden. Hän oli Salina-ruhtinas ja Salina-ruhtinaana hänen tuli kuolla, pappi toki vieressään. Consetta oli oikeassa. Miksi sitten hänen olisi pitänyt vetäytyä pois siitä, mitä tuhannet muut toivoivat. Hän oli vaiti odottaessaan kuulevansa viimeisen ehtoollisensa kellon. Hän kuuli sen pian." 

Kirjailija itse on syntynyt 1896, joten hän ei juurikaan itse muistanut sukunsa tapahtumia. Onneksi oli tarinat ja asuinpaikat. 

Kirjan alku ja loppu tuntui kiehtovalta. Siinä välissä oli sitten ehkä sekavampaa tai en vain keskittynyt tarpeeksi, mutta kyllä tätä suositella voi. Ehkä herpaantumisen syy oli siinä, että kuvittelin tiikerikissan neidoksi. Grrr. 

Mutta olipa hyvä, että valitsin tämän luettavaksi. Kun näin kirjan kannen, totesin, että olen omistanut kirjan 1980-luvulla, mutta en koskaan lukenut sitä silloin. 

Itse toivoisin pääseväni taas Sisiliaan. 

* * * *

Kiitokset emännöinnistä Ankin kirjablogille

Klassikko haaste - John Dickson Carr Kuiskaava kuolema

Tämän kesän kirjabloggarien klassikkohaasteeseen valitsin Ranskaan sijoittuvan klassikkodekkarin, jonka kirjoittajalta en ennen tätä kesää ole lukenut mitään. 

John Dickson Carria taisin luvata lukea klassikkohaasteeseen ja se on ihan hyvä idea. Klassikkodekkareita tulee luettua ylipäätään ihan liian vähän, koska uusiakin dekkareita on pilvin pimein tarjolla. 

Kuiskaava kuolema täyttää hyvin henkilökohtaisenkin klassikkovaatimukseni. Olen linjannut, että kirjan pitää olla ilmestynyt viimeistään kun osasin lukea, eli 1970. Tämä on ilmestynyt 1946. 

Uppouduin kirjaan niin, että pääsi unohtumaan, että tapahtuma-aika oli 1940-lukua. Jossain kohtaa sitten mietinkin, mikseivät ne soittaneet kännykällä... Kirja oli siis ainakin minulle sellainen, että se oli kestänyt aikaa hyvin. 

Kirja alkaa Murhakerhon tapaamisella, joten heti alkoi käydä kateeksi. Mäkin haluan murhakerhoon (saa kutsua, jos tarkoitus on keskustella tapahtuneista murhista, ei tehdä niitä). Aiheena murha kerhossa on kinkkinen "suljetun huoneen" -tapaus. Tosin suljettu huone tarkoitti tässä kohdin kyllä avointa kattoa. 

Kirjan pojan suuri haave on muuttaa Pariisiin ja opetella maalausta. Isä myötäilee:

"Maalaaminen on harrastuksena hyvä ja sovelias, mutta vakavana ammattina mahdoton."

Äiti vastustaa vieläkin kiivaammin.

Kuvaan astuu kaunis sihteeri. Sitten isä murhataan. 

Murhakerhon otettua tapaus käsittelyyn alkaa tapahtua, vaikka murhasta on kulunut useampi vuosi. 

Kirja piti otteessa hyvin. En malttanut mennä ajoissa nukkumaan vaan piti lukea kerralla loppuun. Niin on kyllä useampien dekkareiden kanssa. Itsekin vähän ihmettelin, kun usein on niin, että näiden yksittäisten kirjojen kohdalla minulta menee tovi jos toinenkin kirjan alussa, ennen kuin pääsen kirjailijan tyyliin sisään.

Mielenkiintoani lisäsi vampyyrit, jotka istuivat mystiseen tai kryptiseen tarinaan hyvin. 

Alkukesästä luin Carrin Kuolema pettureiden portilla ja tykkäsin siitäkin yhtä paljon. Melkeinpä Pitänee tehdä Carrin kirjoistakin oma lukulista, kuten minulla on esim. Maria Langin ja 3 etsivää kirjoista. Minusta on hauska lukea vanhoja, tasalaatuisia sarjoja hitaasti nautiskelen, eikä ilman kirjanpitoa muista mitä on lukenut.

Kiitokset haasteesta ja sen emännöimisestä

Oksan hyllyltä -blogin pitäjälle. (Logo: Niina T. / Yöpöydän kirjat -blogi) 

Klassikkohaaste - Victor Hugo Kurjat

Tammikuun kirjabloggarien klassikkohaasteeseen valitsin Victor Hugon Kurjat. Se osoittautuikin mielenkiintoiseksi valinnaksi.

Jotenkin etukäteen oletin, että kirja kertoo äärettömän köyhistä kaupunkilaisista, jotka kamppailevat saadakseen työtä ja sitä myötä ruokaa, valon pilkahdusta ei näy mistään, lapsia kuolee ja aikuiset hyytyvät lumikinoksiin... No, Pariisin lumikinokset on pienet, mutta olen nähnyt Versaillesin lammikon jäässä. 

Näin siis otaksuin. Ihan ei mennyt nappiin ennustus tällä kertaa.

Kirjan kurjuus osoittautuikin toisenlaiseksi ja moninaiseksi. On orja, on vankilaan joutunut nainen, on pieni tyttö, jota kohdellaan kuin Tuhkimoa...

Ja kaiken kurjuuden keskellä on hyviä hetkiä. Vaikka vanki kuolee, pelastuu Tuhkimo pahasta perheestä, vanki saa lapsen ja lapsi saa oppia... 

Vaikka kirja oli paksu, tai minun tapauksessa kaksiosainen, tuntui, että kirjan viisi osaa toi lukemiseen enemmän sekavuutta kuin selkeyttä. Minähän olen kronologisten tarinoiden ystävä. 

Toisaalta kirjalla oli loistavat hetkensä. Tykkäsin erityisesti ajasta luostarissa, sekä Tarinoista, joissa kerrottiin sivujuonia... Se siitä kronologisuuden ihannoinnista. Hah. 

Se, mitä kaipasin, oli tunnistettavien paikkiojen vähyys. Onhan Pariisi iso ja olen ollut siellä vain 5 päivää, mutta silti se oli pienoinen pettymys. 

Toisaalta, kun päähenkilö käveli pimeässä kaupungissa, oli helppo muistaa ne hetket, jolloin etsin pimeässä pariisilaisessa puistossa geokätköä.

Kirja oli klassikko, joka kannatti lukea, ja voisin jopa lukea uudestaankin, mutta ehkä kaipaisin sitä, että kirja kirjoitettaisiin uudestaan.

*. *. *  

Muiden osallistujien klassikot löytyy täältä. 

Klassikkohaaste - Virginia Woolf Majakka

Heinäkuun klassikkohaasteeseen sopii jotain kesäistä. Merta, hyvää ilmaa, kauniita kesäpäiviä, veneretki. Tai kukkien tuoksua ja lämpimiä iltoja kuun valossa.

Valitsin Virginia Woolfin. En ole aiemmin lukenut Woolfin kirjoja, mutta monesti on pitänyt. Lähinnä olen ajatellut Omaa huonetta, mutta Majakka vei voiton kesän kunniaksi.

Ainakin Woolfin Orlandosta ja Mrs Dallowaystä on tehty elokuvat, mutta niitäkään en ole katsonut. Mikä häpeä, mutta tuleepa korjattu tässä. 

Muutamat Woolfin kirjojen nimet: Aallot, Menomatka, Vuodet ja Mrs Dallowaystä, jonka työnimenä oli Tunnit, kuvastaa mielestäni hyvin Majakan tekstiä. Woolf tarttuu hetkeen ja kertoo sen tunnelman ja henkilön ajatukset. 

Tyyli ei sovi pitkiin sukusaagoihin eikä neliosaisiin trilogioihin, joihin itse olen kovasti hurmaantunut, mutta tällaisiin lyhyisiin tarinoihin se sopii. 

Kuva: Yötaivas saarella kuin unelma (USA) Unsplash/Zetong Li

Itselleni jäi kirjasta mieleen erityisesti kuinka Woolf kertoi useammassa kohdassa eri hetken näkökulmasta sitä, kuinka lasta ei saa pettää katteettomin lupauksin. Kirjassa pojalle luvattiin matkaa majakalle, mutta se ei toteutunutkaan seuraavana päivänä sään ja perheen pään niin määrätessä. 

Harvassa kirjassa yhtä tapahtumaa pohditaan niin montaa kertaa. Kullakin hetkellä asiaa mietitään siitä hetkestä käsin. 

Kirja ei kuitenkaan ole millään muotoa jahkailua. Testi soljuu tajunnanvirtana eteenpäin kuin Volter Kilven Alastalon salissa, mutta ei millään muotoa jaaritellen eikä vaikeaselkoisesti pitkillä lauseilla maalaten. 

Kirjan ensimmäisessä osassa eletään huoletonta kesäpäivää ennen ensimmäistä maailmansotaa saaressa olevalla huvilalla Englannissa. Huvilalla on 8-lapsinen perhe, ystäviä vieraana ja varmasti erinäinen määrä palvelijoita huolehtimassa kaikesta, sillä kaunis rouva Ramsay ei tunnu sellaiselta, että kokkaisi ja siivoaisi kaiken yksin. 

Itsestäni tuntui kuin olisin ollut ensimmäisen osan, Ikkunan, ajan sukujuhlilla ja kuljeskellut kuuntelemassa mitä eri seurueet juttelevat. Ääneen pääsi luultavasti kaikki vieraat. Osa imaisi minut mukaansa yllättävän kepeästi. Viihdyin. 

Toinen osa Aika kuluu ei sytyttänyt. Nyt tuntuu, että tällä kertaa sen vain kahlasin läpi joten kuten. Mitään ei jäänyt mieleen. 

Kolmas osa, Majakka, johdatti veneseurueen vihdoin majakalle. Se tapahtui kymmenisen vuotta myöhemmin, maailmansodan jälkeen, jolloin lapsetkin olivat jo isompia. Venematka innosti lukemaan jälleen ahmimalla. 

Kuva: Kansikuvan kaltainen majakka Argentiinassa Unsplash/Luuk Wouters. Kirjan saari Skye sijaitsee kuitenkin Sisä-Hebrideillä Skotlannissa. 

Veikkaan, että tulen lukemaan kirjan joskus vielä uudestaan. Kirjan keskustelut ja mietteet herättävät ajatuksia niin, että niitä kannattaa pohtia uudestaankin. Ehkä jo vuonna 2027, jolloin kirjasta otettaneen uusi painos kirjan 100-vuotisjuhlan kunniaksi. 

Etukäteisoletus kuivasta feminismistä romuttui lukiessa. Teksti oli mielenkiintoista ja innosti ajattelemaan. Pitänee lukea jatkossa lisää Woolfia. 

Ps. Ruokafiilistelijät voivat valmistaa kirjassa mainittua boeuf en daube -lihapataa. Se on sen verran suuritöinen, että kannattaa kutsua myös vieraita. Ohjeen voi googlata. Itse tarjoaisin sitä keitettyjen perunoiden/kasvisten kanssa, kuten burgundinpataakin. Jälkimmäistä olen tehnyt viimeksi kummitytön ristiäisiin viime vuosituhannen lopussa. 

Kuu ja kokkotulet - klassikko selätetty

Klassikkohaasteeseen suunnittelin lukevani jotain vuoden syntymäpäivösankaria, mutta sitten huomasin "täytyy palauttaa kirjastoon" pinossa Cesare Pavesen Kuu ja kokkotulet kirjan. Kirjan, jota olin lueskellut reilun vuoden silloin tällöin, mutta olin aina jättänyt sen ajatuksella, että tämä täytyy lukea keskittyneesti.

En tiedä onnistuiko se tälläkään kerralla, mutta nyt se on luettu. 

Törmäsin kirjaan Twitterissä, missä seuraan lähinnä vain Italian suosittuja puheenaiheita tänään listaa. Se on kumman kultturelli lista ja olen bongannut sieltä aiemmin esim. Fernando Pessoan Anarkistipankkiiri teoksen, josta meillä ei juuri ole puhuttu. Kutkuttavan hurmaavan nerokas kirja sekin ja täyttää itse asiassa 100 vuotta tänä vuonna. 

Non c’è niente, è come la luna. 

Kuu. (Siellä ei ole mitään. Se on kuin kuu.) Pavesen yksi tärkeistä ammennuksen lähteistä oli Amerikka. Vertaus kuuhun tulee Californian osavaltion autiosta maaseudusta. Pavese kirjoitti kirjan 1950, jolloin seutu oli nykyistä asuttamattomampi. 

Kun on ollut poissa pitkään, luulee helposti palanneensa takaisin samaan paikkaan, vaikka vuosien kuluessa tuttu paikka ja sen ihmiset ovat muuttuneet. Ihan niin kuin on muuttunut itsekin, mutta itse tietysti muistaa vain sen, minkä jätti. Ja kuvittelee palaavansa samaan paikkaan. Paikkaan, jossa ei ollut mitään ja nyt onkin tai päinvastoin.

Kirjassa päähenkilö huomaa, kuinka tutut puut on kaadettu pois. Se ei sovi muistojen mielikuvaan, joka vaatii, että nuoruuden maisemissa ei mikään muutu. Ja kuitenkin, aina puut kasvavat, ellei muuta. Pakko silti todeta, että itse jaksan hämmästellä, kuinka vähän on muuttunut lukiopaikkakuntani kylänraitilla 40 vuodessa. Ainoa näkyvämpi muutos Pomarkun kylänraitilla taitaa olla urheilutalo ja kävelysilta joen yli... Vaikka onhan sinne tullut pyörätiet ja lisää rivitaloja, ellei muuta. 

Kun ajattelen omaa lukioaikana 40 vuoden takaa, ajattelee asioita nykyisillä aivoillani, en niillä, mitkä minulla oli 1980-luvun alussa. Minulla on koulutukseni, kokemukseni ja lukion jälkeinen elämäni mukana. Niin kuin kuuluukin olla. Sehän on minun elämäni. 

Ja se juuri on tämän kirjan nokkeluus. Pavese osaa kertoa asiat niin, että mukana on ihmisen koko elämä. Ei vain aikaa silloin tai nyt vaan kaikki. 

Kirjan päähenkilön nimeä ei kerrota, se jää avoimeksi, vain lempinimi tiedetään... Mutta kuitenkin opimme tuntemaan hänet paremmin kuin ehkä naapurimme, jonka kanssa vaihdamme sanasen silloin, toisen tällöin. 

Paikalliset ihmiset muuttuivat sodan ja natsien, kommunismin ja partisaanien myötä. Jostain jäljelle jäi vain kokkotulen tuhkat. 

Kuitenkin ihmisissä on paljon samaa mitä ennenkin. Ystävän kanssa voi jatkaa siitä, mihin vuosia sitten jäätiin. Vaikka välissä olisi molemmilla oma elämä. 

Kaiken kaikkiaan tämä oli klassikko johon kannatti tarttua kaksin käsin ja uskon tarttuvani toistenkin. 

Kirja sijoittuu Piemonten alueelle, Langhen tienoille, joka on tunnettu viinistä, tryffeleistä ja juustosta. 

*  *  *

Kiitokset haasteesta. 

Sitä emännöi tällä kertaa  Kartanon kruunaamaton lukija jonka blogista voi lukea muiden lukemista klassikoista. Mielenkiintoisia kirjoja näkyy olevan muidenkin hyllyssä. 

Kuva: Porin vanha hautausmaa aamulla varhain Pavesen runolla.