Juhla ja juhannusilta

Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannus ilta... Itse en kyllä muista istuneen kertaakaan keinussa juhannus iltana, mutta ulkona kumminkin. Lapsuudessa serkun mies soitteli haitaria kotinsa rappusilla ja se kuului mukavasti makuuhuoneeseen, kun ikkuna oli auki. Nykyisin en oikein tiedä, mitä musiikkia kuuntelisin. En oikein fanita mitään. 

Mutta aina voi kuunnella äänikirjoja. 

Aloitin juhannusviikon kuuntelemalla vihdoin viimein Tove Janssonin Vaarallisen juhannuksen. Aiemmin olen lukenut Toven alkuperäisistä kirjoista vain Taikatalven.

Se olikin kiva seikkailu. Koskaan en ole puussa nukkunut, mutta jonkinlainen maja meillä oli puussa. Lapsuuden juhannusöihin liittyi puhtaat lakanat ja syreenin tai pihlajan tuoksu. 

Lapsena en innostunut muumeista. Näin televisiosta lapsena muumiohjelman, jossa Muumien sisällä oli ihminen. Valkoiset isot peikot oli pelottavia. Aikuisena tuli sitten japanilaiset pulskat animoidut muumit, jotka eivät olleet lainkaan pelottavia. 

Toiseksi kirjaksi valitsin Laura Suomelan Kiss My JUHANNUS. Kaksi teinipariskuntaa vuokraa kivan kesämökin maalta. Kuskiksi saadaan ei niin kivaksi oletettu kaveri, jolla on auto ja ajokortti. Mökki ei olekaan ihan mainoskuvien veroinen, vaikka elementit onkin likimain kohdallaan.

"Ymmärrän kyllä, että kesämökkien pitää olla vaatimattomia, mutta että tällaisia..."

No, kaikkea voi mökki juhannuksena sattua... mutta pienet kriisit opettaa näkemään, mikä on todella tärkeää, ja Himokseen juhannuskin tuli nähtyä, vaikkei pitänyt. 

Kolmantena otin käsittelyyn Teuvo Kauppon Kukkivan juhannuksen. Siinä eletään 1940-lukua, jolloin 16-vuotias nuorimies ei lähtenyt festareille vaan korkeintaan oman kylän juhannuskokolle. 

On juhannus koivujen hakua, vihdan tekoa, juhannus sauna, pannukakkua, soutelua, ja paljon ihmissuhteita.

Kalle ja Hugo-maisteri ovat vaarilla kesärenkinä. Kalle ja vaari viettävät juhannusta ja samalla Kalle oppii paljon elämisestä ihmisten kesken. 

"Mitä me miehet siitä välitämme jos tuo Miina sattuu jotain hahmottelemaan."

Paljon mietteitä pakkautuu yhteen päivään. Mutta saakohan Hugo 50-vuotislahjakseen hopeapäisen kävelykepin, kuten kaikki muutkin suvun miehet ja juodaanko tänä juhannuksena kihlajaiskahveja? 

Kirja ei ollut täysin mieleeni, mutta herätti monia ajatuksia. Aikuiseksi kasvamisesta tässäkin oli kyse. Paikoitellen kieli imaisi mukaansa. 

En olekaan aikoihin lukenut Anna-Leena Härköstä ja siksi löytöni Juhannusvieras-kirjasta oli tervetullut sattuma, vaikka ei kirjassa mitenkään oltu minun mukavuusalueellani. En juuri lue kirjoja jotka kertovat tavallisista ihmisistä tavallisessa elämässä. 

Kirja oli jollain tapaa kotoisan tuttu, vaikka tapahtumat eivät juurikaan olleet omasta elämästäni, mutta olisivat hyvin voineet ollakin. Ikä täsmää ja Taiska kyllä laulelen joskus itsekseni.

Luultavasti tunne kumpuaa siitä, että ollaan kirjailijan kanssa samaa ikäluokkaa ja kotoisin pienestä kunnasta. 

"Mummut vanhenee, rikokset ei." 

Hassu sattuma, mutta toinen kirja peräkkäin, missä puhutaan kanttorista. Kuinkahan monta muuta ei-papeista kertovaa kirjaa olen lukenut, missä mainitaan kanttori, pari dekkaria? 

Markku Ropposen Kuhala ja musta juhannus (Kuhala 2) oli juhannusviikon ainoa dekkari. Olen sen aiemminkin lukenut, mutta nyt tuntui siltä, että voisin lukaista uudestaan. Sen verran monta Kuhalaa olen lukenut, että tarina ei muistunut heti mieleen. Loppuratkaisukin tuli ihan uutena. 

Kuhala asuu toimistossa, uutta asuntoa ei ole löytynyt, jos on tullut haettuakaan. Avioero etenee pikkuhiljaa. Uusi heilakin löytyy. Lemmikkinä on lisko, ei vielä koiraa. Elkeet on samat mitä nykyäänkin, vaikka mies on parikymmentä vuotta nuorempi. 

Huonomminkin voisi mennä

Parempaankin olisi mhdollisuus. 

Olen kuvitellut lukeneeni yliopistoaikana Hannu Salaman Juhannustanssit, mutta hirveän tuttu ei tarina ollut. 

Kirja on omaa ikäluokkaani, mutta ainakin alkupuolella teksti ja ajatukset ovat yllättävän moderneja. Kirjassa on samaa sanallista imua kuin Volter Kilven Alastalon salissa, vaikka kieli ei missään nimessä ole samanlaista. Vaikea selittää... No. Lukemista on vaikea keskeyttää, mutta on välillä pakko. Loppu kirja jää auttamattomasti juhannuspäivälle, sillä torstaina piti leipoa ja säilöä raparperiä (Huom! olen vihdoinoppinut kirjoittamaan sen ilman B kirjainta), shoppailla, fiilistellä torilla, kahvitella... Ja perjantai on juhlapäivä sukulaisten kesken, johon tuskin mahtuu lukemista. Ehtiihän tuota. 

Mutta kohdassa neljäsosa kirjaa luettu, vahva suositus Juhannustansseille. 

Reaalimaailman juhannustansseista on vuosia. Lienen tanssinut viimeksi juhannujuhlilla 1980-luvulla. Ehkä sitten joskus taas, kun ikä alkaa seiskalla. 

Mieleenpainuvaa juhannusta, se on kuitenkin vain kerran vuodessa. 

Isännät puhuu - Alastalon salissa vs delete

Luin vikonloppuna Alastalon salissa - kirjan vihdoin loppuun. Päätettiin kaverin kanssa tilata paidat. Kun kerroin viikonloppuprojektistani somessa, kauhisteltiin kommenteissa kirjan lukemista. Monet kertoivat, etteivät pystyisi. Ihmettelin kommentteja. Helppo kirja, joka kertoo yhdestä päivästä ja yksinkertaisesta tapahtumasta. Luultavasti kirjaa enemmän pelottaa sen maine. 

(Spoilattu juoni) Yksi päivä, toki useampi ihminen äänessä, mutta yhtä kaikki, yksinkertainen pääjuoni: Alastalon isäntä on kutsunut kylän miehet luokseen, keittiössä on täysi touhu päällä. Vieraat valitsee mieleisensä piipun, juodaan pari kuppia kahvia, tehdään parit totit, allekirjoitetaan paperi ja syödään. (Spoilaus päättyy). 

Kirjassani oli 421+405 eli 826 sivua melko pientä pränttiä. Usein teos myydään kahtena kirjana, mikä antaisi mahdollisuuden isompaan fonttiin ja mukavoittaisi lukemista. Aikaahan tuohon menee. Tiiviisti lukien vähintään kaksi päivää ellei ole mikään pikalukija. 

Sivumäärä antaa viitteitä siitä, että kirjaan mahtuu muutakin kuin yksinkertainen juoni. Muhevia tarinoita - mielenkiintoisempiakin kuin se kuuluisin kohta, piipun valinta, joka kestää kirjassani 70 sivua, ja jonka "kaikki" tietää. 

Lauseet ovat upeita. Kappaleet someaikakauden ihmisille kenties liian pitkiä, mutta kun tarina vetää, onko siitä haittaa? 

Volter Kilven kieli on värikästä. Hersyvän runsasta. Isäntämiehen puhetta/ajatuksia, 1800-luvun äijämeininkiä piippu huulessa ja totilasi kädessä. 

Ihastuin kaikkeen muuhun paitsi Pukkilan isännän katkeraan tilitykseen, vaikka sekin kuvaa hyvin erilaisten ihmisten luonnetta. Napakymppi tai viisi tähteä, ihan miten vaan. 

Hyvän kirjan päälle luen yleensä jotain aivan muuta. Tällä kertaa valitsin V. S. Luoma-Ahon deleten. En muista miten ihmeessä törmäsin kirjaan alkuvuodesta, mutta nyt olen kiitollinen siitä, että kuulin kirjasta ja satuin tarttumaan siihen heti Alastalon jälkeen. 

Kirjojen juonessa ei ole mitään samaa. 

Kirjojen lauseissakaan ei ole mitään samaa ja siinä missä Kilpi kirjoitti yhden kappaleen, Luoma-Aho kirjoittaa viisi tai kymmenen. Mutta... 

....mutta sittenkin. 

Mietelmiä kaupan pelikoneella. "Mitä jos tuo mummo tuosta tekisi lähdön merkkejä niin ängen heti perässä tilalle, penikat voivat tulla suosiolla tähän tuhlaamaan rahojaan. Tämä ei mitään anna, se on varma" delete/Prisma 

Ja yhtäkkiä näen kirjoissa paljon samaa. Uhoa. Miehisten miesten mietteitä. Tässä puhuu isäntä. Mies joka näkee ja tekee tai ainakin uskoo vahvasti tekevänsä. 

Hyvä luku pari. 

Ja kun kirja oli luettu. Tilattiin paita. Sekin oli hieno kokemus. Tosin paitoja oli oikeassa koossa niin vähän, että riitti vain minulle. Kaveri lupasi tilata paitansa myöhemmin. Sanoi pystyvänsä odottamaan, kun on odottanut jo pitkään, lukemisesta on kuulemma aikaa kolmisen kymmentä vuotta. Hyvää kannattaa aina odottaa. 

Kohtaamisia koirapuistossa

Kotini lähellä on pieni koirapuisto, mutta kesti pitkän aikaa, ennen kuin huomasin sen olemassaolon. Kun ei ole koiraa, ei tuollaisiin asioihin kiinnitä huomiota. Se koirapuisto ei omaa houkuttelevia penkkejä eikä reipasotteista koirapuisto-ohjaajaa. Harmi sinänsä, sillä romaaneista päätellen sellaisissa koirapuistoissa sattuu ja tapahtuu. 

Kuva: Kävin koirapuistossa.

Ensimmäinen koirapuistokohtaamiseni tapahtui Markku Ropposen opastamana. Kirjassa Koirapuistoromaani päähenkilö saa uuden työpaikan koirapuisto-ohjaajana. Päähenkilön koira Vauhkonen pääsee tietysti töihin mukaan tämän unelmaduunin pelipaikalle. 

Pian alkaa sattua ja tapahtua. Monenlaisia käänteitä tapahtuu kirjan aikana, niin päähenkilölle kuin Vauhkosellekin. 

Kirja on aito veijariromaani ja sellaisena hauska lisä suomalaiseen kirjallisuuteen. Olen lukenut lähes kaikki Markku Ropposen kirjat ja niissä oleva viipyilevä huumori ja Hippu-koira ovat antaneet pohjaa tähän teokseen.  

Täydet 10 pistettä genressään. Tykkäsin. Ja tykkään edelleen. Aina koirapuiston ohi kulkiessa tulee mieleen tämä kirja. 

Kun olin saanut luettua Koirapuistoromaanin, pomppasi kirjaston esittelyhyllyllä silmään Sofi Oksasen Koirapuisto. Vaikka olen vältellyt Oksasta vuosikaudet (koska kaikkien lukupöydällä olevat myyntimagneetit eivät nyt vain kiinnosta), päätin tarttua härkää sarvista. Tämä satunnainen kohtaaminen oli ilmiselvästi tähtiin kirjoitettu kohtalon sormen osoitus --> LUE MINUT, joten olihan kirjaan pakko tarttua. Lisäinnostusta toi se, että en ollut käynyt soffamatkalla vielä Ukrainassa ja sekin asia tietty piti korjata. 

Pakko todeta, että Oksasen Koirapuisto oli täysin erilainen kuuntelukokemus, mitä Ropposen Koirapuistoromaani. Itse tarina oli loistava ja sijaissynnyttäjät melko ajankohtainen aihekin. Tosin ajankohtaiset yhteiskunnalliset aiheet nostavat yleensä olemattomat käsivarsikarvani pystyyn. Vaikka karvoja ei juuri ole koskaan ollut, niin geeneissäni on ilmeisesti kuitenkin anturit karvojen pystyyn noston tuntemiselle. 

Sen sijaan en pitänyt tavasta, jolla tarina kerrottiin. En tiedä, olisiko romaani toiminut paremmin luettuna kuin kuunneltuna, mutta kuunneltuna tuntui siltä, että kertoja panttaa koko ajan lukijalta tietoja. Yleensäkään minua ei puhuttele se, että salailutarkoituksissa palataan koko ajan menneisyyteen. Oma ajatukseni on, että jos sipulia pitää kuoria, kuoritaan se reilusti, kuten Joël Dickerin romaanissa Totuus Harry Quebertin tapauksesta. 

Mutta palataan Koirapuiston reunalle. Tykkäsin siis tarinasta. Kaksi naista istuu koirapuiston laidalla ja keskustelee menneestä. Menneisyydessä on paljon. Lapsuus. Kansainvälinen ura. Työ, joka on pakko hoitaa. Perhe. Lapset, joita ei saatu ja saatiin kuitenkin. 

En ole lukenut muita Oksasen kirjoja, joten siinä suhteessa minulla ei ole vertailupohjaa. Kevään aikana katselin useamman kerran hänen videolähetyksiään. Niistä tykkäsin kovasti. Koska tapanani on antaa toinen mahdollisuus, on sangen luultavaa, että Oksanenkin sen saa. 

Kuva: Eväsretkellä erään turkulaisen koirapuiston
tuntumassa Kakolanmäellä, huhtikuu 2019

Lukiessani mietin, että kuinka vähän Suomessakin kirjoitetaan koirapuistoista, vaikka nykyään koiria on "melkein joka kodissa" ja puistoissa vieraillaan tämän tästä. 

Kirjoissa kirjoitetaan ylipäätään harvoin arjen askareista. Jos päähenkilö vie koiran lenkille, tiedetään heti, että lenkillä tapahtuu jotain, usein pahaa, tai sitten romanttinen kohtaaminen nilkan nyrjähtäessä tai ainakin naapuri tulee juoruilemaan jostain. Joten jään odottelemaan kirjaa, jossa talutetaan koiraa tai käydään koirapuistossa, mutta kuitenkaan ei tapahdu mitään pahaa.