31.5. YK:n Kansainvälinen tupakaton päivä

Törmäsin alkuviikosta tietoon, että Ruotsi on saavuttanut ensimmäisenä maana tupakoimattoman maan statuksen. Sen saa, kun tupakoivia kansalaisia on alle 5 prosenttia. Tieto sattui silmiin kansainvälisistä uutisista. Ajankohta oli sopiva, sillä tänään vietetään kansainvälistä tupakatonta päivää. Päivää on vietetty vuodesta 1987 alkaen. Jännä juttu, sillä itse en ole koskaan nähnyt yhtään uutista asiasta niin, että se olisi jättänyt muistijälkiä. Saattaa olla, että asia ei vain ole kiinnostanut, koska kaikki elämäni yli 22500 päivää ovat olleet tupakoimattomia. 

Miksi sitten kirjoitan aiheesta tänään? No tietenkin siksi, että tupakointia ei juuri nykyisin näy kirjoissa, mutta aiemmin näkyi melkeinpä kaikissa vanhoissa kirjoissa: dekkareissa tupakantumppi ja siinä ollut huulipuna olivat usein johtolankoja, hieman rohkeammissa romaaneissa tupakan sytyttäminen kuvasti aktin päätöstä ja jopa lastenkirjoissa isät saattoivat polttaa piippua tai sikaria. 

Itsekin olen elänyt tuota aikaa, joten en heitä kirjaa nurkkaan, kun Sherlock Holmes sytyttää piipun... Sen sijaan aktiivinen, nykyisin ehkä tupakointia enemmän valtavirtaa oleva nikotiinin käyttö, saattaa olla se piste, jolloin päätän, että kirjasarjan seuraavaa osaa en enää lue. Saman kohtalon on saaneet myös esimerkiksi kirjasarjat, joissa tissutellaan joka ilta, joissa poliisi käyttäytyy siviilissä kuin teinibissis, tai kirjasarjan taustalla kulkeva sivujuoni nostaa karvat pystyyn esim. huonon työilmapiirin vuoksi.

Koska tupakointi ei ole itselleni mitenkään tärkeä juttu, en listaa tähän dekkareita, missä tupakoidaan. En edes vertaile kuinka savuisia oli ennen muinoin ottomaanien kahvilat, maailman satamien kapakat, matkahuollon baarit ja boheemimpien nuorten aikuisten illanvietot. 

Kissaten

Se johdattaakin ajatukset Japaniin. Japanilainen kissaten estetiikka on säilynyt, vaikka tupakointi on Japanissakin siirtynyt pääasiassa tupakkakoppeihin. 

Yksi Japanin erityisistä kulttuuriasioista on kissatenit. Kissaten on hämyinen teehuone, missä joskus aiemmin leijui tupakansavu ja äänimaailma täyttyi lähinnä jazzista lp-levyiltä soitettuna. Savua lukuun ottamatta näin on edelleen. Kellään ei ole kiire ja toisin kuin meillä, missä moititaan kahvilassa työskenteleviä usein liiasta viipyilystä. 

Olen aiemmin yrittänyt lukea vain yhtä Murakamin teosta. Se ei innostanut, mutta jatkoin sinnikkäästi puoleen väliin. Kun nyt etsin kissatenin tunnelmaan sopivaa kirjaa, löysin Haruki Murakamin Pimeän jälkeen -kirjan. Ajattelin sen sopivan kaltaiselleni yö ihmiselle, ja sopiihan se. Kirja oli suorastaan täydellinen. Aloitin kuuntelun illalla, enkä malttanut nukahtaa ennen kuin kirja loppui. Nykyisin sitä tapahtuu enää harvoin. 

Kirja kertoo yhdestä yöstä. Tyttö istuu kahvilassa lukemassa kahvin äärellä. Vihreä kermasooda (vihreä meloonilimsa, jäitä, vaniljainen kermajäätelöpallo ja punainen kirsikka korkeassa lasissa) istuisi miljööseen ehkä klassisimmin, mutta ei kahvissa mitään vikaa ole. 

Poika tilaa tytölle toisen kahvin samalla kun tilaa itselleen salaatin. Tyttö ehkä söi kahvinsa kanssa kissateniinkin loistavasti sopivan tamago sandon, pilvimäisen kevyen kananmuna-majoneesisandwichleivän, missä on runsaasti majoneesista ja kananmunista tehtyä tahnaa kahden ohuen, reunattoman paahtoleivän välissä. (Kotikokille vinkkinä, 2-3 rkl majoneesia ja 4 keitettyä kananmunaa todella pieneksi murskattuna, ripaus suolaa, hieman sokeria ja valkopippuria. Kaksi paahtoleipää, leipää ei paahdeta, ja täytettä on paksumpi kerros kuin 2 leipää yhteensä). 

Yön aikana tapahtuu kaikenlaista. Moni asia muuttuu yhdessä yössä, kuten nuorten aikuisten elämässä usein käy. Kohdataan oikeita ihmisiä. Tehdään päätöksiä tai ajaudutaan uusille urille. Itselleni tästä yöstä tuli mieleen luokkaretkiyö Maarianhaminassa kauan sitten, vaikka itse tapahtumat olivat kovasti toisenlaiset. 

Kissatenit ovan levollisia paikkoja. Niissä viihtyyvät ihmiset, jotka eivät ehdi tai tahdo mennä kotiin. Olipa kyseessä myöhään töistä lähtevä salaryman tai kotioloja karttava nuori aikuinen, paikka sopii kaikille. Musiikki soi vain taustalla, keskusteluun on mahdollisuus, mutta useat haluavat vain uppoutua yksinoloon niin, että muita on lähellä. 

Voisin kuvitella tuollaisen paikan kantakuppilakseni. Sääli, että lähiössäni ei sellaista ole... Tai, no, tuskin missään Suomessa. Kissateniin tullaan viipymään kahvin, teen tai soodan äärellä. Alkoholia ei ole tarjolla. 

Kissatenit kuuluvat myös Murakamin henkilöhistoriaan. Nuorempana hän oli sellaisessa töissäkin. 

Kuvitteellinen kirje kissatenistä ystävälle

31.5.2026, Tokio — Suomessa kai vielä 30.5.

Kuljin tänään pitkään pitkin Kandan ja Jinbōchōn vanhoja kirjakatuja. Tiedät sen tunteen, kun ei oikeastaan etsi mitään tiettyä kirjaa, mutta silti jokainen kellastunut selkämys tuntuu hetken tärkeältä. Löysin yhdestä pienestä liikkeestä vanhan japanilaisen jazzlehden vuodelta 1978. Kannessa oli Bill Evans, ja sivujen väliin oli jäänyt kuivunut vaahteranlehti. Ostin sen vain siksi, että joku oli joskus pitänyt sitä tarpeeksi tärkeänä säästääkseen lehden väliin lehdenkin.

Illalla kävelin sateen jälkeen Shinjukun sivukujille. Tokio on kummallinen sateella — neonvalot eivät oikeastaan näy ilmassa vaan asfaltissa. Kaikki heijastuu maasta takaisin ylös. Kadut näyttävät siltä kuin kaupunki olisi maalattu vesiväreillä.

Löysin tämän kissatenin melkein vahingossa. Kadulta näkyy vain pieni kellertävä kyltti ja kapea portaikko alas kellarikerrokseen. Oven avatessa kuuluu sellainen pieni messinkinen kilahdus, joka tuntuu olevan Japanissa pakollinen kaikissa vanhoissa paikoissa.

Täällä tuoksuu kahvilta, pölyltä, vanhalta puulta ja aivan vienosti tupakalta, vaikka sisällä ei enää saa polttaa. Luulen, että savu on vain imeytynyt vuosikymmenten aikana seiniin. Sellainen tuoksu ei enää koskaan lähde kokonaan pois.

Kaiuttimista soi juuri nyt Bill Evansin Waltz for Debby. Levy rahisee vähän hiljaa taustalla. Ei häiritsevästi, vaan niin että huomaa kuuntelevansa oikeaa levyä eikä digitaalista kopiota. Omistaja — ehkä seitsemänkymppinen mies valkoisessa paidassa — käy aina välillä kääntämässä levyn. Hän tekee sen samalla vakavuudella kuin joku sytyttäisi kynttilän kirkossa.

Tilasin meloninvihreän kermasoodan vain siksi, että se näytti niin täydellisen epäaidolta. Kirkas vihreä lasi, vaniljajäätelöpallo ja päällä punainen cocktailkirsikka. Se näyttää enemmän muistilta kuin oikealta juomalta. Jäätelö sulaa hitaasti limonadiin ja tekee pinnasta vaaleanvihreän pilven.

Ja ne munaleivät. Nyt ymmärrän täysin miksi japanilaiset puhuvat niistä melkein hellästi. Leipä on niin pehmeää, että sitä tuskin tarvitsee pureskella. Munatäyte maistuu vähän makealta ja hyvin rauhalliselta, jos ruoasta voi niin sanoa.

Minulla on mukana Murakamin Pimeän jälkeen. Luin juuri kohdan, jossa hän kirjoittaa:

“Yö on kuin syvä kaivo.”

Se tuntuu sopivan tähän paikkaan täydellisesti. Tämä kahvila on vähän kuin kaivo kaupungin alla. Täällä aika ei oikein liiku samalla tavalla kuin ulkona.

Muistin täällä istuessani, että Murakamihan pyöritti nuorena jazzbaaria nimeltä Peter Cat. Olen yrittänyt kuvitella, oliko se tällainen paikka. Ehkä hieman äänekkäämpi silloin, enemmän savua ilmassa, enemmän opiskelijoita ja liian myöhään venyneitä keskusteluja. Mutta ehkä juuri tällainen kuitenkin: raskaat puutuolit, himmeät valot ja tunne siitä, ettei kukaan halua vielä mennä kotiin.

Ja tuli hassu ajatus — entä jos Murakamin kirjojen jazzkahvilat eivät olekaan mitään yksittäisiä paikkoja? Ehkä ne ovat juuri tällaisten kellarikahviloiden yhteinen muisto. Tokio on täynnä paikkoja, jotka näyttävät siltä kuin ne olisivat unohtuneet ajan ulkopuolelle.

Viereisessä pöydässä istuu nuori mies puvussa. Hänellä on salkku lattialla ja kirja auki, mutta hän ei ole kääntänyt sivua ainakaan kahteenkymmeneen minuuttiin. Luulen, että hän tuli tänne vain olemaan hetken yksin ennen viimeistä junaa.

Täällä ei puhuta juuri lainkaan. Kupit kilisevät hiljaa. Joku yskähtää välillä. Espressokone sihahtaa kaukana tiskin takana. Ja kaiken päällä kelluu jazz, kuin savu jota ei enää ole.

On jotenkin lohdullista ajatella, että Suomessa on vielä eilinen ja täällä jo huominen. Että istun tässä sunnuntaiyössä samaan aikaan kun siellä ehkä vasta lauantai vaihtuu hiljalleen myöhäiseksi illaksi.

Ajattelin jäädä tänne siihen asti, että uni alkaa painaa silmiä. Hotelli on vain muutaman kadun päässä. Mutta juuri nyt en halua vielä takaisin huoneeseen. Tässä paikassa on sellainen tunne, että jos lähtee liian aikaisin, jokin tärkeä keskustelu jää kuulematta — vaikka kukaan ei edes puhu.

Ehkä juuri sitä ihmiset tarkoittavat, kun he puhuvat Tokion yksinäisyydestä kauniina asiana.

*  *. *

Lopputilastot

Ja lopuksi vielä palataan tilastoihin. Ruotsi siis johtaa tupakoimattomuustilastoa. Ruotsin prosenttimäärä taisi olla jo viime vuonna 4,8% (vertailun vuoksi Suomi, missä noin 10 % tupakoi säännöllisesti.) Paljon on muuttunut nuoruuteni päivistä, jolloin tupakkaa kului melkein joka perheessä. 

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Pohjoismaissa nikotiinin saanti on edelleen yleistä. On nuuskaa, nikotiinipusseja, - purukumia, -suihkeita ja vapetusta. Taitaakin olla niin, että terveellisemmin tupakan ja sen kaltaisten tuotteiden käytön suhteen etetään maapallon toisella puolen, Australiassa ja Uudessa Seelannissa, missä osa tupakkaa korvaavista tuotteista on kielletty. Myös tupakan suhteen epäterveellisimmät maat löytyvät Oceaaniasta: tilastoja johtaa Nauru, missä noin puolet aikuisista savuttelee säännöllisesti. 

Japanissa tupakoivien prosenttimäärä on noin 15. Korvaavina tuotteina käytetään kuumennettavia tupakkatuotteita (ei vapetus). 

Sukuhistoriastani kiinnostuneille vielä yksi nippelitieto: suvustani löytyy jo 1700-luvun Kurikasta yksi esi-isä, jonka taloudessa ei tupakkaveroa maksettu (oli ainoa kurikkalainen isäntä laatuaan). Talossa maksettiin kuitenkin jousitetuista kieseistä ylellisyysveroa, joten veronkierrosta tuskin oli kyse. Isäntämiehelle ei vaan tupakka maistunut, eikä ilmeisesti sallinut sitä nautintoa rengeillekään.

Itseäni on kutkuttanut viimeaikoina Reelsit, missä entiset tupakoivat lähtevät ulos puhaltamaan saippuakuplia, kun mieli tarvitsee tupakan mittaista taukoa työstä. Ei huono idea. 

Soffamatkalla Etiopiassa

Etiopiaa voisi sanoa ihmiskunnan kehdoksi. Siitä huolimatta sieltä oli vaikea löytää luettavaa. Ilman lähetystyötä se olisi suomeksi lähes mahdotonta. Tänään, 28.5. on Etiopian kansallispäivä, joten onnea. 

Maan pääkaupunki on Addis Abeba, jonka nimen muistan kiehtoneen mieltäni jo lapsena. Sitä en muista, missä yhteydessä kaupungin nimen kuulin. 

Etiopiassa on oma kalenteri, joka perustuu mm. koptilaisten kalenteriin. Kuukausia on 13, joista yksi on 5-6 päiväinen, muissa on 30 päivää. Uudelle vuosituhannelle siirryttiiin vuonna 2007, jolloin vietettiin näyttäävästi Milleniumia. Vuosi vaihtuu syyskuussa ja vuorokausi alkaa aamulla kello 6.

Hyvä tulkki on aarre: maassa puhutaan 90 eri kieltä ja 200 eri murretta. Anhara on valtion työkieli ja siinä ominaisuudessa myös eräänlainen yleiskieli, vaikka sitä ei puhuta koko maassa. Lähetyskirjojen mukaan joku porukasta osaa aina anharaa, mutta kirjani ovat 40 vuotta vanhoja, joten en tiedä nykytilannetta. Oromon kielellä on enemmän puhujia. Kaikki 90 puhuttua kieltä ovat maan virallisia kieliä. Nykyisin englanti on lukioiden ja yliopistojen virallinen kieli. Katoamisvaarassa kielistä on 22. Näitä kun ajattelee, niin Suomen suomi, ruotsi ja saamenkielet vaikuttavat mitättömän vähäisiltä. 

Monesti unohtuu, että Eriopia on myös kristinuskon kehto. Maa oli Armenian jälkeen toinen, joka otti kristinuskon valtionuskonnoksi. 

Olen aina ihaillut lähetystyöntekijöitä ja hoitohenkilöstöä, jotka opiskelevat kieltä ja matkaavat avustustyöhön maailman ääriin. Lukiossa meillä kävi joku lähetyssaarnaaja Taiwanista tai Kiinasta, en enää muista kummasta, ja yliopistoaikana mietin jossain vaiheessa, että jos ei olisi ollut poikakaveria ja suunniteltua elämää, olisin minäkin halunnut kieltä opiskelemaan lähetystyöntekijäkursseille. Sinne suunnisti yksi opiskeluaikainen tuttavapariskunta. 

Outsider Etiopialainen perintö oli ensimmäinen lukemani kirja Etiopiasta. Lukeminen tosin osoitti, että kirjassa siellä oli elänyt vain perinnön jättäjä, ja kirjailijakaan tuskin on käynyt Etiopiassa, mutta tämä oli itselleni eka kirja, missä Etiopia oli edes jossain roolissa ilman että olisi tietokirja.

Etiopialaisesta klinikasta, kertoo Elisa Blombergin Ristinkukkia : tuokiokuvia etiopialaiselta kyläklinikalta. Blomberg työskenteli lähetystyössä klinikalla seitsemän vuotta.

Maan poliittinen historia on afrikkalaiseksi ainutlaatuinen, sillä Etiopia on ollut aina itsenäinen lukuun ottamatta niitä muutamaa vuotta, jolloin Mussoliinin Italia miehitti maan 1936.

Leena Kaartisen Olet vapaa Johannes kertoo samasta ajasta. Kaartinen on toiminut lääkärinä Etiopiassa pitkän aikaa. Kirjan päähenkilö, Johannes on kirjan alussa 10-vuotias, lopussa aikuinen. 

Kirjaa lukiessa nautiskelin kahvia, jonka pavuista osa oli Etiopiasta, osa Keniasta. Vaikka 2,5 on tummuuusasteena minulle melko mieto, niin tuosta tykkäsin. 

Kuvassa oleva Kari Elorannan Alkupiste Nollapiste -kirjassa on valokuvia ja lyhyitä tarinoita Egyptin ja Etiopian väliltä.

Arthud Rimbaud (1854-1891) Kirjeitä Afrikasta ja runoilijankomeetan kirjeitä. Runoilija Rimbaud päätyy Harrariin kahvialan töihin 1800-luvun lopulla. Harrar on Etiopian muslimialuetta. Kirjeet kertovat kuinka herkästä runoilijasta tuli kahvinviljelijä ja asekauppias. 

Itse en ole vielä lukenut Varjokuningasta, mutta kirja odottelee syyskuuta, joka on Afrikka-kuukauteni. 

Maaza Mengiste Varjokuningas kertoo Italian miehityksen ajasta. Kirja alkaa vuodesta 1935. Tiedoksi niille, jotka bongaavat mielellään kirjallisuuspalkittuja tai palkintoehdokkaita, tämä kirja on ollut Booker-palkintoehdokkaana. Tarina pohjautuu kirjailijan isoisältään kuulemiin tarinoihin. Sodassa naisten osa on usein ollut raiskausten uhrin tai kotirintamalla työtä puurtavan osa. Varjokuninkaassa on naisille muitakin rooleja. Kirjassa on oma roolinsa myös Aida oopperalla, joka on yksi lempioopperoistani samoin kuin se oli Haise Selassienkin suosikki. Kukapa ei Aidasta tykkäisi. 

Etiopian kahvikulttuuuri

Etiopiaa pidetään kahvin kotimaana. Legendan mukaan paimen nimeltä Kaldi huomasi vuohien villiintyvän punaisista marjoista. Tarina ei ole välttämättä ikivanha, mutta se kuvastaa paikallista käsitystä: kahvi on osa identiteettiä. Maassa kasvaa villiä arabicaa (Coffea arabica), erityisesti Kaffan alueella – siitä tulee sana coffee ja myös meidän kahvimme.

Paikallisia lajikkeita on tuhansia. Tunnetuimpia etiopialaisia kahveja on nykyisin ainakin Yirgacheffe, Sidamo, Harrar Limu ja Ghimbi. Kahvilajikkeet ovat kevyempiä kuin latinalaisen Amerikan kahvit.  Kahveja kuvaillaan kukkaisiksi, sitruksisiksi ja bergamottisiksi. Yirgacheffe muistuttaa maultaan eniten Earl Grey - teetä. Sidamossa voi maistaa myös persikka ja harrarissa mustikkaa. Villiä kahvia, kaffaakin on edelleen saatavilla. Etiopiasta löytyy korkeuseroja, jotka vaikuttaa makueroihin, kuten myös maaperä ja käsittelyytavat. Yirgacheffe sopii paremmin vaaleapaahtoiseen kahviin, Harrar myös tummempiin. 

Me tunnemme monet erilaiset tee perinteet ja seremoniat, mutta harva puhuu kahviseremoniasta. 

Etiopiassa kahvia ei vain keitetä. Se valmistetaan rituaalisesti. Seremonian nimi on bunna.  

Seremonia kestää usein 1–2 tuntia. Sitä johtaa yleensä nainen – kodin emäntä tai suvun nainen. Tämä on olennaista: kahvi on naisten sosiaalinen näyttämö.

Vihreät kahvipavut pestään. 
Pavut paahdetaan hiilillä avopannussa – Tuoksua kierrätetään vieraiden nenän alle (tämä on tärkeä vaihe). 
Pavut jauhetaan käsin morttelissa. 
Keitetään savisessa pannussa, jonka nimi on jebena (kuvassa). 

Kahvi tarjoillaan pieniin korvattomiin kuppeihin
Kahvia tarjotaan aina kolme kupillista, eikä siitä kolmannestakaan kannata kieltäytyä. Usein kahvia laimenee toista ja kolmatta kuppia kohti. 
Kuppi 1: Siunaus eli Abol
Kuppi 2: Syventyminen eli Tona
Kuppi 3: Siunaus / henkinen hyväätekeväisyys eli Baraka, joka viittaa myös siihen, että seremonian yhteydessä voidaan myös rukoilla. 

Etiopiassa kahvi on hienommaksi jauhettua, kuin suomalaiset kahvit. Kuten kaikissa pannukahveissa, sakkaa jää kuppiin ja suuutuntuma on täyteläisempi. Maku on pehmeä, mutta intensiivinen, ja luultavasti juuri siksi tykkäsin tuosta Kirwa-kahvista.

Suomessa kahvi on nopea piristysruiske, ja useimmiten se juodaan milanolaiseen tapaan kuin lääkkeeksi, eikä napolilaiseen tapaan hitaasti nautiskellen ja seurustellen, kuten opin jollain Italian matkalla. 

Harvoin Suomessa istutaan kahvipöydässä tuntia saati kahta, kuten Etiopiassa. Seremonian tarkoitus on ajan antaminen toisille.

Perinteisesti lattialle levitettiin ennen aloittamista tuoretta ruohoa ja poltettiin suitsukkeita. Kaupunkioloissa ruohoa ei luonnollisesti levitetä, mutta muuten seremoniaperinne elää vahvana. 

Kahviloissa tarjoillaan toki nopeampiakin elämyksiä kuten espressoa ja lattea. 
Kahvin ohella tarjolla on paahdettua maissia (popcorn) ja paahdettua kikherneitä. 

Etiopiassa on vahva ortodoksikirkko, minkä piirissä on paastoaikoja. Paastonaikana ei syödä eläinperäistä ruokaa, mutta kahvia saa juoda mielin määrin. Niinpä pitkiä kahvihetkiä voidaan järjestää ympäri vuoden. 

Kahviseremonia on Etiopiassa naisten hallitsema. Usein nainen on se, joka päättää ketä kutsutaan ja mistä puhutaan. Julkinen valta kuuluu miehille, mutta kahvihetket naisille. Näiden kahvittelujen myötä perheet voivat verkostoitua laajemmalle, mikä onnistuisi pelkästään miesten yhteisössä. Kahvi onkin pehmeän vallan väline. 

Jos kahvitellesa mukana on vain naisia puhutaan usein avioliitosta, lapsista ja niiden tulevaisuuudesta ja elämä tarinoista. Erityisesti miehet juovat kahvia (espresso tai jebena) myös kodin ulkopuolella puhuen jalkapallosta, uutisista ym. Kahvila on siten myös verkostoitumispaikka. 

Vaikka kahvia juodaan Etiopiassa muutenkin kuin seremoniallisesti valmistettuna, ei kahvi ole siellä välttämättä aamun ensimmäinen valinta. 

Sen sijaan juodaan pienistä laseista mustaa teetä runsaan sokerimäärän kanssa joskus maustettuna neilikalla tai kardemummalla. 

Erityisesti maaseudulla raskas työ vaatii enemmän energiaa, joten teehen lisätään maitoa ja joskus myös voita. Jos aamu alkaa genfopuurolla eli ohrapuurolla, juodaan sen kanssa usein maitoa tai vettä. 

Suurkaupungeissa, kuten Addis Abeba, moni nappaa töihin mennessään espresson tai macchiaton tai juo pikakahvia. 

Ihan Addis Abebaan saakka ei tarvitse kahvin perässä lähteä. Etiopilaista kahvia saa nykyisin hyvin myös suomalaisista pienpaahtimoista. Tämän etiopialaisen ostin viime juhannukseksi Porista. 

Erityisesti maaseudun kahvinviljelyalueilla kahvia saatetaan pureskellaan. Viljelmällä syödään marjoja tuoreena. Tuoreen marjan hedelmäliha on makeahko. Myös sisällä oleva papu pureskellaan. Tätä voi kokeilla kotonakin, jos omistaa kahvipensaan. 1 papu vastaa kofeinimäärältään noin 1/15—1/10 kahvikupillisen määrästä. 

Kotona papuja voidaan paahtaa ja pureskella missä vaan papu kerrallaan. Pureskellun pavun voi joko niellä tai sylkeä pois. Maku on voimakas, melko kitkerä ja öljyinen, jälkimaku säilyy suussa pitkään. Piristysvaikutus on nopeampaa, mitä suodatinkahvilla. Ei ehkä ole hyvä idea pureskella montaa papua ensimmäisellä kerralla, mutta itse aion kyllä joku kerta kokeilla, kunhan löydän jonkun jolla on kahvipensas. Lapsuudessani kylän osuuspankissa oli pankkihuoneessa iso kahvipensas, josta kyläläiset saivat papuja omia pensaita varten. Äitikin sellaista kasvatti, mutta mihin lie joutunut myöhemmin. Satoisaksi asti se ei meillä ollut. 

Etiopialainen voi sanoa ylpeästi:
"Kahvi on kotoisin kotimaastani."
Toinen tarina on se, että Punaisenmeren toisella rannalla, Jemenin Mochassa voidaan sanoa:

"Me teimme kahvista juoman ja suositun kauppatavaran." 
Ja molemmat ovat oikeassa, mutta se on sitten toinen tarina. 

Visiitti Costa Ricaan

Voitin vuoden 2000 tienoilla 20 kiloa kahvia. Se oli Costa Ricaa. Kotonani se oli 1980-luvulla jouduin kahvi. Nykyään sitä saa useampaa vahvuutta, mutta aikanaan vain yhtä. 

Voitto oli todellinen onnen kauppa. Ehdin kävellä kaupasta vajaa sata metriä, kun konsulentti soitti perään ja onnitteli voitosta. Voittamani kahvit vein kotiin bussilla kahdella eri reissulla. En itse juonut silloin kahvia, joten sukulaiset saivat sinä jouluna lahjaksi kahvia

Etelä- ja Väli-Amerikan mantereeseen kuuluvista maista vaikein lukea oli Costa Rica. En vain keksinyt sieltä yhtään kirjaa suomeksi. Tai löysin Jurassic parkin, mutta se sijoittuu kuvitteellisella saarelle Costa Rican lähelle eikä kerro nykyisestä maasta ja sen asukkaista. 

No, oli miten oli. Vuoden 2024 aloitin costaricalaisilla novelleilla.   

Luin novellit espanjaksi ja saman sitten kääntäjän avulla suomeksi, jotta pysyin kartalla. Espanjaa olen lukenut lukiossa yhden kesäloman, joten kielitaitoni on enemmän italian kielestä peräisin, kuin espanjasta... mutta ei tämä ollut ensimmäinen kirjani jonka luin espanjaksi. 

Kirja oli 7 mejores cuentos Costa Rica, ja sen on toimittanut August Nemo. 

Mitään nykykirjailijoita näiden novellien kirjoittajat eivät olleet. Lähinnä nykypäivää elänyt kuoli vuonna 1950. 

Kirjailijat olivat: Carlos Gagini Chavarría (1865-1925), sveitsiläistä syntyperää oleva kirjailija joka muutti Costa Ricaan.  Carmen Lyra, María Isabel Carvajal Quesadan salanimi (1887-1949) oli kirjailija, pedagogi ja poliitikko, joka kuoli Meksikossa. Rafael Ángel Troyo Pacheco (1870-1910) oli kirjailija, novellikirjailija, runoilija ja muusikko. Ricardo Fernández Guardia (1867-1950) oli kirjailija, poliitikko ja diplomaatti. Manuel González Zeledón, joka tunnetaan nimellä Magón (1864-1936) oli kirjailija, maan kulttuurin ja kirjallisuuden edistäjä.

Kirjassa on vain 29 sivua, joten pitkistä tarinoista ei ole kyse. Lukeminen oli vaivan arvoinen. 

Harmi kyllä, en tehnyt tuolloin muistiinpanoja, ja enää en muista novelleista kovinkaan paljon. Sen muistan, että yhdestä tarinasta tykkäsin erityisen paljon.

Novellit ovat Lelian arvoitus, Jäniskauppias setä, Kylän vanhin, Musta helmi, Auringon pimennys, Akvarelli ja Sevilla.

Ainakin El clis de Sol (Auringon pimennys) löytyy myös YouTubesta. Tarina kertoo mielestäni kovin eteläamerikkalaisella tavalla, miksi tummahiuksisilla eteläamerikkalaisella on 2,5 vuotiaat, vaaleahiuksiset, hyvin kauniit kaksostytöt: se johtui auringonpimennyksestä.

Carmen Lyra on joukon ainoa nainen. Hän kirjoitti myös lastenkirjoja, joita myydäännnäemmä edelleen. Lyra oli opettaja ja toi Montessori-pedagogiikan maahan.

Mielenkiintoisimmalta vaikutti Troyo. Löysin netistä Rafael Troyon tuhoutunutta kartanoa muistelevat tutkielman. Troyo asui Cartagossa, lähellä Costa Rican keskipistettä. Kaupunki alkoi kukoistaa, kun sen läpi rakennettiin rautatie 1800-luvulla. Wikipedia kertoo kaupunkia nimitettävän myös nimillä: 

"Erittäin jalo ja uskollinen Karthagon kaupunki", "vanha metropoli" ja "sumujen kaupunki". 

Kartano, jonka vauraan isänsä jo lapsena perinyt Troyon rakensi vaimolleen, oli upea. Siellä järjestettiin juhlia, joissa samppanja virtasi kirjoittajan sanojen mukaan purojen lailla ja muisteltiin kultaisilla aterimilla lohta ja risottoa. (Lopussa lähde).

Troyon eli boheemia elämää. Kartanossa vieraili julkkiksia ja toimittajan työnsä ansiosta hän tunsi kaikki. Kirjailijana hän edusti kosmopolittista modernismia ja myös musiikin saralla hän oli etevä. Hänen elämänsä päättyi traagisesti 1910 maanjäristyksessä, joka tuhosi kaupunkia, Troyo hienon, italialaisarkkitehdin suunnitteleman kartanon ja vaurioitti läheistä kirkkoa niin, että kirkon katosta pudonnut palkki putosi Troyon päälle. Orpo lasten kuoro oli viimeinen asia, jonka Troyo kuuli. 

Parempaakaan kirjaa ei löytynyt vuoden kuluessa systemaattisesti etsien, eikä myöskään satunnaisotannalla etsien vaikka lähetyssaarnaaja tai muita Costa ricassa asuneita henkilöitä. Maahan liittyy kyllä yksi Salkkaritähti ja monia megaluokan julkkiksia, jotka omistavat siellä lomatiluksia hehtaaritolkulla, esimerkkinä Lady Gaga, mutta heiltäkään ei löydy kirjaa maassa asumisesta.

Palatakseni kahviin: Googlatessa opin sen, että paikalliset suosittelevat kotiinviemiseksi kahvia ja suklaata. Kahvi on kuulemma sitä parempaa mitä korkeammalla vuoristossa se on kasvanut. 

* * * * *

Sergio Orozco Abarca Solar del Carmenista runoilija Rafael Ángel Troyon mökkiin

Jäljet ​​ja tarinat Karthagon muodonmuutoksesta.  (Google kääntäjän käännös). Tekstin hän on kirjoittanut tutkittuaan Euroopasta tuot6ja valurautaisia suihkukaivoja, joita Costa Ricassa löytyy useita, ja Carthagostakin yksi hajonnut.

Silent Bookclub

Toukokuussa pääsin eka kertaa osallistumaan Silent Bookclub Porin lukusessioon. Ahkerana lukijana olen todennut, että kaikkea erilaista lukemista kannattaa kokeilla ja toteuttaa aina kun on mahdollista, sillä vaihtelu on elämän suola. Kesäkuussa on valitettavasti muuta menoa, joten korvatkoon hiljainen lukeminen kotona (sukujuhlissa en sentään rohkene kokeilla), ja tämän julkaiseminen yhteisen lukuhetken. 

Hellulan kahvila oli hurmaava ympäristö hiljaiselle lukemiselle. Kaunista katsottavaa riitti, tarjoilu oli kiva ja vaikka väkeä oli paljon, ainakaan minua pieni puheensorina ei haitannut. 

Kuvassa kirjat joita luimme. 

Oma kirjani oli Juha Vakkurin Leokongo, mistä mainitsin täällä jo viime lokakuussa, mutta silloin en ehtinyt lukemaan sitä sanasta sanaan. Nyt oli siihen aikaa, joten aloitin alusta.

Kirjassa kerrotaan Stanley, kuningas Leopoldin ja monen monen muun sanoin siitä, miten pikkuinen Belgian kuningaskunta sai siirtomaan Afrikasta.

"Belgia on maaksi liian pieni. 

Pitsi sopii pöksyihin, mutta tulevaisuutta ei saada nypläämällä. 

Miksi belgialaiset eivät ymmärrä, 

että siirtomaiden avulla emämaa maksaa itsensä,

velkansa, rakennuksensa!" Leopold II Leopold

Siitä historiasta tuskin kukaan on ylpeä, mutta Vakkuri osaa kertoa itse tarinan kiehtovasti.

Kirja on runoelma. Eli jokainen luku on oma runonsa. Kai tätä säeromaaniksikin voisi kutsua, vaikka kertojia on ylen monta romaanin päähenkilöiksi. Keskiössä on Belgian kuningas Leopold II ja Livingstonen löytänyt ja myöhemmin Afrikan idästä länteen patikoinut Henry M. Stanley. Palattuaan tuolta patikkamatkalta sairaana ja vähän nälkiintyneenäkin Stanley toteaa kuningas Leopoldin delegaatiosta toivuttuaan saavuttuaan Eurooppaan:

"Viimeistään silloin, Marseillesin rautatieasemalla, 

tajusin, että jotain suurta oli tullut tehdyksi." Stanley

Stanley lähtee kuin lähteekin Leopoldin lähettämänä Kongoon ja onnistuu saamaan ison osan siitä Leopoldille ja perustaa valtaisan kumikeräyksen. Sitten myöhemmin Leopold myy alueen Belgian valtiolle. 

"Puhutaan, puhutaan rahasta,

Jos sitä niin halutaan, rahaa. 

Sitä on useimmiten liian vähän, liian myöhään, 

väärään aikaan, väärässä paikassa." Leopold

Kongosta virtaa rahaa. Kumiplantaasit tuottavat aluksi erinomaisesti. Siinä sivussa paikallista väestöä tapetaan tai ainakin hitaimpien kumin kerääjien käsiä amputoidaan.... Ihan niin kuin keräys onnistuisi paremmin yhdellä kädellä, sillä kerääminen vaatii puuhun kiipeämistä! Taloustieteilijä minussa puristelee päätään, mutta aikanaan siirtomaaisännät ajattelivat toisin. Ellei joku ollut tehokas, löytyi aina kymmenen lähes ilmaista orjaa tilalle. 

Ajat oli tosiaankin erilaisia. Ja itse toivon, että sellaisia aikoja ei enää milloinkaan tule. 

"Pitsivaltio, se tämä on, Belgia, hän sanoi. 

Kun ahdistaa, virkataan pitsiä, 

kun itkettää, virkataan pitsiä,

kun olisi syytä riemuita, virkataan pitsiä

ettei kukaan alkaisi karehtia.

Pitsivaltiossa ajattelu on syntiä, 

tai häpeä, melkein rikos." Leopoldin henkilääkäri

Olen aina tykännyt runoista, vaikka niiden lukeminen onkin ollut sangen kausittaista. Runomuodossa myös muoto kertoo omaa tarinaansa. Tässä kirjassa muoto antaa pontta puheelle. On vaikeaa kuvitella, miten tuonkaan pitsivaltiositaatin sanoisi suorasanainen romaanin sivuilla.

Liian moni menehtyi Kongosta, ja niistä vain pieni osa oli eurooppalaisia. Toivottavasti opimme siitä jotain. 

"Vauraus vaihtoi maanosaa, 

köyhyys jäi kotiin. 

Kongosta oli peräisin uraani, 

jota käytettiin Hiroshiman ja Nagasagin atomipommeissa." Patrice Lulumba

Kunpa itsekin osaisin kiteyttää lukemani noin tiiviiseen muotoon. 

"Me epäonnistuimme, 

minä, me, kaikki. 

Emme pelastaneet Kongoa, 

hylkäsimme Lulumban, 

otimme Kongon demokratian hengiltä

kuudessa kuukaudessa." Dag Hammarskjöld

Soffamatkalla Hondurasissa

Sadepäivä, lauantai, mitähän tekisin tänään? Kahvia nyt ainakin pitää saada... Hmmm. Hmmmmm. 

Mullahan on kaverin antama kahvipaketti kaapissa. Sehän oli Etelä-Amerikasta, ja hei, marraskuu on Etelä-Amerikka kuukausi.  

Lähdenpä tutustumaan Hondurasiin! Voisi kai ihminen huonomminkin lauantainsa käyttää. Kaivan kaapista kahvipaketin ja leikkaan palan mustikkapiirakkaa. Kun kahvi on valmis, siirryn lukutuolille ja aloitan e-kirjan, romaania kun en ensialkuun löydä.

Honduras on kirjan nimi ja sen on kirjoittanut Jan Moen, ja kieleksi osoittautuu ruotsi. Jan Moenin tunnistan rikosromaanien kirjoittajaksi ja mietin, miten se sopii avustustyökuvaan. Kaiketi sekin selviää kirjasta. 

Näemmä aloitetaan maan köyhimmistä paikoista. On vuosi 1979. Saavun San Pedro Sulan kaupunkiin, La Liman kaupunginosaan ja sen slummialueelle, Bajoon (tekstin alla kartassa San Pedro Sula on keskimmäinen piste). Kirjoittajan tyyli on mukaansa tempaavan kuvaileva. Google kääntäjän automaattikäännös antaa sopivan karun poljennon kirjan alkuun:

Bajo ei ole kaupunginosa, ei omakotitaloalue, ei kerrostalo. Se on köyhyyden jälkeläinen, pikkukaupungin kurjuuden jatke, aittojen kasautuminen, syöpäkasvain, haiseva ja tukehtuva...

...Bajo sijaitsee joen rannalla, sadekauden tulvien huuhtoutuneista sedimenteistä rakennetun hiekkapannan päällä. 

Se on matala, yksi taso kaupungin alapuolella, ja se on köyhä, jos tarkoitat köyhää, toivotonta. 

Slummit eivät luo parasta lähtökohtaa elämälle, mutta kirjoista olen oppinut, että jos tahtoa on ja onnea piisaa, eikä sorru päihteisttin tai joudu vastentahtoisesti petipuuhiin ja saa liutaa lapsia, voi sieltäkin ponnistaa koko maailmankin maineeseen tai ainakin viettää onnellista, mutta köyhää elämää. 

Mietin kirjan alkupuolen, miksi avustustyötä tehtiin nimenomaan tuolla alueella. Puolivälissä kirjan syy selvisi. Ruotsalaisilla oli tuolloin La Liman esikaupungissa lähetysasema, joten yhteistyö sen kanssa ja kautta oli luontevaa. 

Honduras on noin Lapin maakunnan kokoinen valtio. Moen mukaan 1970-luvun lopulla se oli maailman köyhimpiä valtioita, joka ei kiinnostanut juuri ketään. Tilanne ei ainakaan mediahuomion suhteen ole paljon parantunut. Harvoin lehtiuutisissa puhutaan edes hondurasilaisista maataloustuotteista kuten kahvista... Paitsi urheilu-uutisissa jalkapallokisojen aikaan. 

FC Hutivaaran Honduras -sarjakuvakirjasta tiedän, että Hondurasissa pelataan myös jalkapalloa. Jalkapallojoukkue ei ole huono, siitä todisteena 3 MM-kultaa, viimeksi 2014.

Onneksi Hutivaaran joukkue ei pelaa samassa sarjassa maajoukkueen kanssa. Olisi saattanut tulla Hutivaaralle isompi tappio, mitä Honduras-Nicaragua ottelussa 1946, joka päättyi lukuihin 13-0.

Hutivaara sarjakuvia tekee norjalaiset Øyvind Sveen ja Ivan Emberland, ja tykkään sekä piirroksista että huumorista. 

Onneksi nykyään pelattava jalkapallo ei ole lainkaan yhtä vaarallinen pelaajille, mitä Moen mukaan mayojen jalkapallo noin 1200 vuotta sitten. Pallo oli 3 kiloinen kumimöhkäle ja sen piti liikkua koko pelin ajan. 

Harvassa oli kuulemma ne ottelut, joista kaikki pelaajat selvisivät hengissä. Yksi mayojen jalkapallokentistä sijaitsi aikanaan Copássa. Väkivallasta en piittaa, mutta olisi tuo ollut hieno nähdä kerran sellainenkin ottelu. - - - Kolmikiloinen pallo, mahtoi olla varpaat kipeät. 

San Pedro Sulasta on Copáan noin neljän tunnin automatka länsiluoteen suuntaan. Copá on mayakaupunki, jonka kiviset rauniot ovat olleet maailmanperintökohteena vuodesta 1980. 

Moen kertoo 1970-luvun surkeista teistä, mutta nykyisin välimatka taittuu ilman kuraan juuttumista, mistä oli suuri pelko 1970-luvulla. Tiestö oli tuolloin kunnollinen vai banaaniviljelmille ja sieltä satamaan. Isommilta banaanialueilta johti satamaan myös rautatie. Muu tiestö oli kehnossa kunnossa. Moen mukaan maan ensimmäiset liikennevalot syttyivät pääkaupunkiin Tegucigalpaan samana päivänä kun Neil Armstrong laskeutui kuuhun. Se taisi olla suuri askel hondurasilaisille. 

Copán on itseni kaltaisille, ei vaellusta harrastaville turisteillekin, helposti saavutettavissa. Alueella ei ole suuria korkeuseroja ja rauniot sijaitsevat nykyisen kaupungin lähistöllä.

Nettikuvista katselin ihan uskomatonta kivi määrää, mutta kun luin, että kaupungissa on noin 1500-vuotta sitten asunut noin 25.000 asukasta, niin kyllähän sellainen väkimäärä saa aikaiseksi vaikka mitä. Isompaa asutusta alueella oli noin 400 vuoden ajan. 

Copánissa oleviin hallitsijamonoliitteihin on hakattu tekovuodet, vanhin on vuodelta 465 jKr., nuorin vuodelta 800. Asutusta lienee ollut vuosien 100 ja 900 välillä. Sitten koko yhdyskunta hävisi ja alue muuttui sademetsäksi. Valtakunnan rappio alkoi kuitenkin jo 700-luvulla, jolloin 13. kuningas tapettiin. 

Copán löydettiin uudelleen 1800-luvulla. Hondurasin sademetsät ovat näihin päiviin asti olleet melko koskemattomia, joten uusia muinaiskaupunkeja löytynee jatkossakin. Edellinen löytyi 2013. Sen sijaintia ei ole julkaistu, jotta vältyttäisiin ryöstelyltä. 

Kun olin saanut tekstin lähes valmiiksi, löysin vielä YLE Areenalta mielenkiintoisen kaksiosaisen dokumentti Maya kulttuurin tutkimisesta, erityisesti Copánissa. Sarja on brittiläinen Mayojen salaisuudet, joka on tehty viime vuonna, ja julkaistu Areenalla reilu pari viikkoa sitten. Historiasarjoja on kiva katsella lukemisen lomassa käsitöitä tehden. Niin tätäkin. 

Uusilla tutkimusmenetelmillä on selvinnyt, että hallitsijoita oli 16, joista kuninkaat numero 13.-15. rakensivat alueella olevat, Copán historiasta kertovan porrasrakennelman, joiden 62 porraskerrokseen on hakattu alueen historiaa. 

Kaikki 16 kuningasta on mainittu nimeltä yhdessä kuution mallisessa kivessä. Ensimmäinen Copán kuningas oli muualta tullut, Vihreä Ketsuaani-Ara, joka eli vuoden 400 tienoilla, ja oli ilmeisesti naimisissa paikallisen naisen kanssa. 

Ohjelmassa kerrottiin myös mm. mayojen ainutlaatuisesta kirjoituksesta ja jaden työstämisestä. Se, joka hallitsi jadekaivoksia, oli mahtavin, koska jade on niin kovaa, että sen työstäminen esimerkiksi yhdeksi helmeksi saattoi viedä kuukausia. Harvinaisuus maksoi tuolloinkin. Itselleni oli uutta, että myös Amerikan mantereella työstettiin jadea varhain. Olen pitänyt sitä aasialaisten kivenä. 

Mielenkiintoista oli katsella ja lukea myös jumalista, joita mayoilla oli noin 160, ja siitä, kuinka ylhäisten kuului uhrata omaa vertaan, jolloin esim. kieli tai korvat voitiin lävistää veriuhria varten. Isoin uhri oli kuningas itse. 

Vaikuttaa siltä, että Maya kulttuuriinkin voisi hurahtaa. Sääli, että minusta ei tullut aikanaan argeologia. Syynä on se, että työvoimatoimisto jakoi väärän vuoden hakulomaketta ruotsalaiseen yliopistoon, ja kun se selvisi, oli hakuaika päättynyt. 

Kolumbus löysi Amerikan 1492. 

Lokakuun 12. päivä klo 2 yöllä kuultiin laivalla huuto: Maata näkyvissä (tai ainakin jotain sinne päin). Ensimmäisenä löytyi San Salvadorin saari Bahamalta. Katselin paikkaa kartalta. Käsittämätöntä kyllä, Kolumbus ei missannut matkallaan yhtään isompaa saarta, vaikka purjehtikin ilman karttaa! Liekö tottakaan moinen tuuri. 

Vasta neljännellä matkallaan vuonna 1501 Kolumbus löysi mantereen, ja rantautui maihin Hondurasissa lähellä Trujilloa, minne on matkaa San Pedro Sulasta itään noin 7 tunnin automatkan verran. Kultaa Kolumbukselle ei tuotu, vaikka hän runsaasti lahjoja saikin. 

Satamakaupunki Trujillo tuli myöhemmin, 18.9.1974, tunnetuksi hurrigaani Fifin ansiosta. Vaikka ei se lehdistössä paljon näkynyt... Ja juuri se oli syy, miksi ruotsalaisporukka ryhtyi avustustyöhön, ja mistä syntyi Jan Moenin kirja. 

Fifi ei ollut mikään pikku puudeli-puuhku, vaan se tuhosi banaaniviljelmät, hävitti mökit rai ainakin niiden katot, katkoi sähkö- ja puhelinpylväät ja runteli kaiken minkä voi. 

Ja sitten tuli sade. Ei tuhjuinen syyssade, vaan kaiken uittava hyöky. Moen kertoo, että päivän aikana satoi yli 60 cm vettä, mikä on enemmän, mitä siihen aikaan satoi Ruotsissa koko vuonna. 

Yleensä puhutaan sateen yhteydessä milleistä, mutta itsestäni tuntuu aina, että isot millimäärät tuntuvat pieniltä, joten muunna ne mielelläni senteiksi, tai metreiksi. 0,6 metriä vettä, siinä olisi Mimmillä paljon työtä yrittää uida käsipohjaa! Varmasti pitäisi laulajan sanoin huiskia koiraa. Ei ylety kädet pohjaan asti, ei. (Mielleyhtymä Pauli Räsäsen kappaleesta Mimmi eli uintiretki aamutuimaan). 

Orjuuden suhteen Hondurasilla kävi tuuri. Alue ei kiinnostanut espanjalaisia. Sankat sademetsät vaikeuttivat maanviljelyä, joten plantaaseja ei tehty, ja kaivoksiakin oli vain yksi hopealaivos. 

Se ei silti estänyt kulttuurien törmäystä ja sulautumista. Noin 100 espanjalaista saivat kuitenkin 1500-luvulla aikaan sen, että nykyisin vallalla on katolinen uskonto, pääkielenä on espanja ja valtaosa väestöstä on paikallisten mayojen ja espanjalaisten jälkeläisiä. Alkuperäistä intiaaniväestöä löytyy vain syvältä sademetsistä. 

Siirtomaavallan aikaa kesti 1800-luvun alkupuolelle. Honduras itsenäistyi 1838. Kehityksen esteenä oli valtaapitävien ryhmittymien kilpailu, josta aiheutui monia vallankumouksia. Niissä oli Moen mukaan kyse kuitenkin vain vallasta, ei yhteiskuntajärjestyksestä. Se säilyi espanjalaisten luomassa kuosissa koko ajan. 

Honduras tunnetaan banaaneistaan. Onneksi tuo puulta näyttävä ja jopa 4 metriseksi kasvava yrtti tuottaa satoa ympäri vuoden. Tosin yksi kasvi vain yhden kerran. Sitten se leikataan pois ja juuresta kasvaa uusi. Se on melkein kuin ikiliikkuja 😊 Tosin ikuisuutta sekään ei toimi, sillä maasta pois vietävä banaaniterttu vie mukanaan myös maaperän ravinteita ja maa köyhtyy. 

*  *  *  *

Tekstin pääasiallisena lähteenä on käytetty Jan Moen Honduras kirjaa ja Wikipediaa. 

Harkitsin lukevani myös Paul Therouxin Moskiittorannikko-kirjan, mutta luettuani muutama vuosi sitten loistavan Tom Nealen Yksinäisen miehen saaren en juuri ole kaivannut kirjoja joissa ryhdytään ehdoin tahdoin Robinsoneiksi. Kun on kerran lukenut onnistuneen tarinan, ei kaipaa sellaista, jossa yksinäisyys ei olekaan se juttu. 

Kahvia, kahvia, kahvia

Postimuseo antoi vapaalipun näyttelyyn, mutta kirjat ja ajatukset ovat omiani. 

* * *

Minä ja kahvi. Me ollaan oltu kimpassa jo lähes 50 vuotta. Aloitin kahvinjuonnin viimeistään 5-vuotiaana  syömällä pullamössöä... Jap jep, pullamössösukupolvea ollaan. Kahvinjuonti on geeneissä, olen perinyt sen isän äidiltä, jolta perin myös vahvat hiukset.

Vaikka kaikki muuttuisi, kahvia pitää saada. Marzi Nyman, Kuppi kahvia, tilkka toivoa. 

Tuo oli myös mummoni motto sota-aikana. Mummo vaihtoi maatilan tuotteita kahviin. Jostain sitä aina löytyi, kun monet saivat Amerikan paketteja.Toisilla on erilaiset arvot ja mielihalut, sota-aikanakin. 

Muutkin suomalaiset ovat kovia juomaan kahvia. Suomi taitaa olla ainoa valtio, jossa jo työehtosopimuksissa on määritelty kahvihetki kaikelle kansalle. Tosin ruotsalaiset ovat brändänneet kahvitaukonsa meitä paremmin; jopa matkailumainoksissa näkemäni fika on rentouttava hetki kahvin ja leivonnaisen, esimerkiksi kahvipullan kanssa.  

Ensimmäiset kahvit juotiin Suomessa 1700-luvulla. 1756-61 kahvin juonti oli kielletty koko Ruotsissa, mutta kahvin makuun päässyt kansa ei alistunut, vaikka kieltoja asetettiin senkin jälkeen lyhyemmiksi ajoiksi. 

Vuonna 1802 Ruotsin kuningas antoi luvan juoda kahvia "toistaiseksi". Se sattuikin sopivaan aikaan. Sitä myötä kahvinjuonti oli meillä erikseen sallittua, kun Suomi liitettiin Venäjään... eikä lupaa ole sen jälkeen poistettu. Tosin kahvia ei ole aina ollut saatavilla. Silloin on tartuttu korvikkeisiin, erityisesti paahdetuista rukiinjyvistä tai vaikkapa voikukan juurista tehtyyn kahvin kaltaiseen juomaan. 

Itse olen maistellut viljasta paahdettua kahvin korviketta muutamia kertoja. Korvikkeen väri on ollut sameampaa ja kahvin joskus niin huumaava tuoksu on puuttunut, mutta veikkaan, että sokkotestissä en ainakaan nuhaisena erottaisi kahvia hyvästä korvikkeesta. ---- Paitsi juomisen jälkeen, sillä korvikkeista puuttuu kahvin piristävä vaikutus. Juuri siihen olen ainakin itse koukussa pahan kerran. 

Muutama vuosi sitten päätin viettää alkuvuoden ilman kahvia, mutta pakko tunnustaa, että aivot eivät toimineet totuttuun tapaan vaan tuntui, että ajatuksia piti kaivaa kuin sumun keskeltä. Varsinaiset vieroitusoireet sentään hävisivät parissa viikossa. Sen jälkeen olen todennut, että vaarallisempiinkin aineisiin voisi olla riippuvainen. Olen lähes 60-vuotias, joten onko kahviriippuvuudella enää mitään väliä.  

Keväällä kävimme marttaporukalla Tampereella Vapriikissa. Liian harvoin tulee lähdettyä varta vasten "vain" museoon. Usein se museo on reissun sivuasia. 

Vapriikissa oli Postimuseon puolella kaksikin kahvinäyttelyä, jotka halusin ehdottomasti nähdä. 

Toinen oli Kahvi kortilla, johon oli valittu seinällinen postikortteja Seppo Louhivuoren mahtavasta, noin 2000 kortinkahvikorttikokoelmasta. Kokoelma on ollut esillä muuallakin, ja toivon että on jatkossakin. Monet kortit nostivat muistoja pintaan. 

Itsekin keräilen kahvikortteja, mutta oma kokoelmani käsittää vain muutaman kymmenen korttia, kenties vähän yli sata, joten ihmettelemistä riitti.

Näyttelyn kortit oli ryhmitelty eri aiheiden mukaan. Esillä olevissa korteissa oli joitain samoja, mitä itsellänikin on. Oli mukava bongata tuttuja kortteja. 

Toinen näyttely oli nimeltään Aamukahvi ja tuore lehti. Se olikin mielenkiintoinen näyttely vaikka kahvilla ei pettymyksekseni näyttelyssä ollut juurikaan merkitystä. 

Toki suomalaiseen kulttuuriin kuuluu kotiin yöllä kannettu sanomalehti ja sen seurassa juotu aamukahvi. 

Näyttelyssä sai paljon informaatiota lehden synnystä ja sen saamisesta omaan postilaatikkoon. Sain mm. soittaa toimitukseen, ja istua postinjako "mönkijän" kyytiin. 

Hienot näyttelyt siis tälläkin kertaa. Kannatti lähteä. Etenkin, kun kahvilasta löytyi vielä Apina-näyttelyä varten valmistettua suklaa-banaanikarkin makuista kahvia. Nam. 

Kuppi kahvia, tilkka toivoa on Laura Siltalan kokoama kirja julkkisten suhteesta kahviin. En ole yleensä kovin innostunut novelleista tai monen ihmisen kirjoittamista kokoelmista. Olen sitä mieltä, että lyhyet tarinat ovat pintaraapaisuja. Tässä kirjassa oli toisin, sillä suhde kahviin on loppujen lopuksi sangen suppea aihepiiri. Niinpä pidin kirjasta ja opin tuntemaan hieman paremmin tunnettuja ihmisiä ja etenkin heidän kahvisuhteitaan. 

Aira Samulinin suhde ohuisiin, posliinisiin ruusukuppeihin oli entuudestaan tuttu, mutta monien muiden kahvisuhde oli itselleni uusi ja löytyipä muutama henkilökin, joista en ollut kuullutkaan aiemmin. 

Jos päivään sisältyy palavereja, niissä kuluu kuppi puoleen tuntiin. Toni Wirtanen, Kuppi kahvia, tilkka toivoa

 

Yksi omastakin kirjahyllystä löytyvä kahvikirja on Tuija Saarisen Pannu kuumana. Siitä löytyy monenlaista muistoa ja tietoa kahvista. Kirjaan on aina kiva palata. 

Viihdyn kahviloissa, ja niin viihtyy moni muukin; esimerkiksi Satu Waltari kirjassa Kahvila Mabillon. Siinä Waltari kertoo nuoruusmuistojaan Pariisista. Pariisilaiseen kahvilaan voisin lähteä oitis, vaikka muuten Pariisi ei tehnyt suurta vaikutusta, kun siellä muutama vuosi sitten kävin. 

Kahvin maailmanmarkkinahinta on viime vuosina kohonnut huonojen satojen ja kasvaneen kulutuksen vuoksi. Viimeaikoina tummapaahtoiset kahvit ovat maksaneet reilun 8 euroa paketti, kun vielä pari vuotta sitten kympillä sai 3-4 pakettia, kunhan hiukan vertaili kauppojen tarjouksia. Myös pakkauskoot ovat pienentyneet 25-50 grammaa. 

Sofia Laineen ja Kaisa Kyllikki Karjalaisen kirja Kahvin hinta - kertomuksia nicaragualaisista kahvintuottajista kertoo kahvin tuotannosta Etelä-Amerikassa. Olen lukenut vuosien saatossa useampia lehtijuttuja eri maiden kahvin tuottajista ja Reilun kaupan kanvista, mutta jotain uutta tästäkin kirjasta jäi käteen. 

Suurimmat kahvintuottajamaat löytyvät Keski-Amerikasta ja Afrikasta Kenian ja Etiopian tietämillä. Tänä kesänä luin, että myös Sisiliassa on alettu kasvattaa kahvia. 

Itselleni maistuu parhaiten 3-4 paahtoasteiset, italialaisittain paahdetut kahvit, mutta aina ei voi valita. Pääasia on, että kahvia on saatavilla. Onneksi kahviloissa on nykyään lähes itsestään selvyytenä se, että tarjolla on sekä tummaa että vaaleaa paahtoa. 

Työpaikat voivat sen sijaan olla haasteellisempia kahvikissojen mielitekojen täytössä. Pari vuotta sitten aloitin uudessa työpaikassa, missä oli Mocka-master -keitin, jolla voi keittää samaan aikaan kahvia kahteen kannuun. Parin viikon pehmittämisen jälkeen sain kahviostajan ostamaan tummapaahtoista kahvia. Merkitsin keittimeen kumpaa kahvia kannuun valui. Itsekin hieman yllätyin, että tummapaahtoisen kahvin ystäviä oli erityisesti aamuisin tasan puolet juojista. Joskus on hyväksi miettiä käytäntöjä uusiksi. 

Monilla kirjoilla on houkuttelevia nimiä kuten Jouni Lompolon Pieni kuppi kahvia. Itselleni kirja oli toisaalta pettymys - kahvi ei ollut keskilssä, ja toisaalta mukava lisänautinto kahvihetkiin. Kirjan novelleista löytyi mm. jännitystä ja kivan humoristisia kielikuvia. 

Kahvitaukoihin sopii myös äänikirja Virkistävä kahvitaukomeditaatio. Kahvi toimii taukona työstä, mutta lyhyt meditaatio toimii vähintäänkin yhtä hyvin. Työehtosopimuksissa on määritelty päivän kahvitauot, mutta ei sitä, että kahvia olisi aivan pakko juoda. Saa sen ajan rentoutua tai vaikka nukkuakin. 

Koronabreikien aikana myös minä tutustuin YouTubessa Lotta-Sofia Saahkoon ja hänen pappaansa. Itselleni ei koskaan ehtinyt muodostua suhdetta tuffan tai pappaan, jotka kuolivat kun olin 3-5-vuotias, joten on aina innostavaa lukea muiden pappakokemuksista. 

Lotta-Sofian pappasuhde parani, kun hän tuli koronabreikin ajaksi Lontoosta papan luo asumaan. Yhteiselon aikana alkoi syntyä kirjoja, joista olen lukenut nyt Papan evakkomatkasta ja elämästä kertovan Papan kanssa kahvilla sekä Kahvia ja karjalanpiirakoita, missä Lotta haastattelee muitakin evakkoja. 

Agnès Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia -kirjassa ja sen jatko-osassa Huolet pois, elämä on helppoa päähenkilö omistaa Pariisissa kirjakahvilan, mutta henkilökohtaisen surun vuoksi hän päätyy pitämään taukoa yrittämisestä ja muuttaa joksikin ajaksi Irlantiin. Päähenkilön parhaita nautintoja on kuppi hyvää kahvia. Siihen on helppo samaistua. Luin kirjat ihan tätä kirjoitusta varten, mutta yllätyin siitä, että jopa tykkäsin niistä. Hyvin kirjoitettuja kirjoja. Tosin en voisi kuvitella lukevani tämän genren kirjoja montaa peräkkäin. Kahdessa oli aivan tarpeeksi, luultavasti koko vuodelle. 

Brasilian kahvimailla

Tämänvuotiset Brasilian karnevaalit on ohi, mutta voihan sitä näin jälkeenpäinkin tehdä pienen katsauksen Brasilian suuntaan. Eteläamerikkalainen kirjallisuus ei ole oikein ollut omalla mukavuusalueellani, vaikka yritän sitkeästi löytää sieltäkin helmiä. En ole vieläkään valmis palaamaan skandinaavisen dekkarikirjallisuuden pariin, vaan mieli janoaa seikkailla hieman oudoimmillakin vesillä.

Ennen kirjapiirieni laajentamista Brasiliasta tuli mieleen sademetsät, kahvi, karnevaalit, jättimäinen Jeesus-patsas, jalkapallo (jota en seuraa) sekä runsaahko suomalaisasutus, mitä en kyllä osaa sijoittaa mihinkään maan kolkkaan erityisesti. Tiedän vain, että Brasiliaan on muuttanut aikoinaan suomalaisia, ei yhtä paljon kuin Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin, mutta kuitenkin joltinenkin määrä. 

Itselleni koko Etelä-Amerikka on jäänyt melko oudoksi, vaikka aiemminkin olen kirjoja sieltäkin lukenut. Osaan espanjasta alkeita, mutta se ei koskaan sykähdyttänyt niin, että olisin jaksanut paneutua espanjan- ja portugalinkieliseen kulttuuriin. Nuorempana sentään fanitin Julio Iglesiasta ja Harry Belafontea, ja kuuntelin paljon lauluja espanjaksi. Portugalin kieleen minulla ei ole mitään sidoksia. 

Näistä lähtökohdista siis olen edennyt pikkuhiljaa kohti Brasiliaa. Ja erityisesti sitä Brasiliaa, jonka voisisin kuvitella jaksavani kokea.

Aivan ensiksi pitää ottaa esille aivan ehdoton helmi Brasiliasta kertovista kirjoista, vaikka loppujen lopuksi kirja olisi voinut sijoittua vaikka minne. Yhtä kaikki ihan mielettömän ihana kuuntelukokemus oli Lasse Nousiaisen Rakkauden lähettiläs. 

Kirja oli itsestäänkin hyvä. Se kertoi suurlähetystön työntekijöiden arjesta ja vähän juhlastakin. Mukana oli työntekijöiden perheitäkin. Osa työntekijöistä oli suomalaisia, osa paikallisia. Pidin kirjasta, niin, että se oli viime vuoden top-kolmosessa kaikkien niiden 421 kirjan joukossa, jotka luin. 

Ja aivan erityisen hyvää kirjassa oli se, että siinä oli kaksi lukijaa, jotka lukivat omat kertomuksensa kirjasta. Toivon totisesti, että tämä yleistyy jatkossa kirjoissa, jotka on kirjoitettu useamman ihmisen näkökulmasta. Miten helppoa oli kuunnella, kun lukijasta tiesi, kuka on äänessä.  

Lukijatkin olivat hyviä, Eino Heiskanen ja Ari-Matti Hedman, Molempia olin kuullut aiemminkin, mutta tässä yhteisluvussa heidän äänensä piirtyivät omiin rooleihinsa tosi hyvin. Niinpä täältä lähtee suuret kiitokset sille, joka keksi että kirja vaatii kaksi eri lukijaa, ja että nämä kaksi sopivat rooleihin kuin nakutettuna. 

Pidin myös norjalaisen Anders C. Kroghin Jaguaarin voima - vuosi Amazonian sademetsässä - kirjasta. Kirja oli omakohtaisiin kokemuksiin perustuva teos muuttamisesta sademetsään ja asumisesta siellä vuoden verran alkuasukkaiden kanssa. Krogh teki elämänmuutoksensa vuoden 1998 tienoilla olleessaan 23-vuotias. Monet epäilivät, ettei hän tule onnistumaan, mutta onnistui kuitenkin pääsemään kissakansana tunnetun, eristäytyneen luonnonkansan pariin. 

Sijoitin kirjan Brasiliaan, vaikka Krogh lähtikin retkelleen Perusta. Kissakansa asustaa Javar-joen laaksossa, ja joki on Brasilian ja Perun rajajoki. Tiedä sitten kummalla puolen jokea oikeasti oltiin. Yhtä kaikki Amazonia virtaa suurelta osin Brasiliassa ja samat metsuriongelmat on Brasiliankin puolella. 

Metsuriongelmistakin olen lukenut enemmän hiljattain etään lähetyskirjan merkeissä, mutta kirjan nimi ei tule nyt mieleen. 

Kalle Kansaoja Kahlitut - orjuuden historia Amerikan mantereella kertoo nimensä mukaisesti orjuudesta. 

Merikapteeni Johan Magnus Arenius ohjasi fregattinsa kahvinhakureissulle Porista Rio de Janeiroon 1827, ja näki kuinka Brasiliaan tuotiin laivoilla sadoittain orjia, joilla ei ollut vaatteita nimeksikään. Kahlittu ei ollut kiva kirja, mutta pitihän sekin lukea. Orjuus ei ole yhtään hyvä asia, ei. Toivotaan ettei siihen koskaan pakata. 

Hieman hauskemman matkan Atlannin yli teki Niina With matkustaessaan Rahtilaivalla Brasiliaan. Kuuntelin kirjan, joten en tiedä, olisiko valokuvista ollut apua, jos sellaisia olisi katsellut. Kuuntelukokemuksena kirja jäi vähän vajaaksi. Annettiin ymmärtää enemmän kuin annettiin, jos nyt vanhaa sananpartta viitsii tässä yhteydessä käyttää. Jotenkin odotin enemmän. Jos ei ole matkustanut aiemmin kirjaa lukien soffalla maaten mihinkään laivalla, niin kirja on varmasti antoisa. Itselleni soffamatkailu on niin tuttua, että olisin kaivannut enemmän kuvailua, ihmisten tunnelmia... enemmän kaikkea. Pääpaino kirjassa taisi olla enemmän matkailussa kuin kulttuurin kokemuksessa. 

Aina pitää kokeilla myös runoja. Wilmas Silva de Andraden Säröjä purppuranpunaisessa järvessä on ainoa runokirja, jonka olen Brasiliasta lukenut. Varmasti se oli ihan kelpo runokirja, mutta koska edes suomalainen nykyrunous ei juurikaan hetkauta, niin eipä tästäkään tullut lempikirjani. Lukukokemuksen aina se oli silti mukavasti avartava. Tajusin nimittäin, että on olemassa muitakin brasilialaisia kirjoja, joita en oikein jaksa ymmärtää. 

Se ensimmäinen kirja, jota en jaksanut ymmärtää oli Luiz Ruffaton moneen kertaan palkittu Rutosti hevosia -kirja. Tosin nyt, kun luin saman tekijän Lissabonissa muistin sinut kirjan, tajusin että Ruffatoa ei juuri ole käännetty englanniksi, joten palkinnotkin taisi sittten olla paikallisempia. 

En siis pitänyt Rutosti hevosia kirjasta, sillä sen muoto ja tekstit olivat sekavia (sitä on kuvattu muualla esim. kirjalliseksi installaatioksi). Olen miettinyt, olisiko kirja toiminut äänikirjana paremmin, jolloin teksin graafisella sommittelulla ei olisi ollut niin suurta painoa. Tiedä tuota. Mielestäni kirja oli sekava. Ja outo. Tosin se kertoi paljon lyhyinä välähdyksinä Sao Paolon ihmisistä joten kaiketi opin siitä enemmän kuin jostain Lissabonissa muistin sinut kirjan kaltaisesta yhden miehen elämästä kertovasta romaanista. 

Mikään kaupunki ei ole vain yhden ihmisen tarina. Olen joskus miettinyt, miten erilaisen kokemuksen omaa ihmiset, jotka asuvat eri kaupunginosissa. Ensi kertaa se tuli mieleeni vietettyäni viikon loman Cefalussa noin 15 vuotta sitten. Myöhemmin joku samalla lennolla matkustanut asiakkaani kertoi, kuinka mukava rantalomakaupunki se oli. Itse kelasin mielessäni, mikä ihmeen rantalomakaupunki, kunnes muistin, että tosiaankin matkanjärjestäjällä oli kyseisessä kaupungissa kaikki muut hotellit rannan tuntumassa. Oma hotellini oli keskellä vanhaa kaupunkia. Toki kävimme pari, kolme kertaa rannalla, vanhan kaupungin kohdalla, missä oli yksi pieni rantakioski ja hiekkaa paljon vähemmän, mitä aikanaan isän soramontulla. 

Sen sijaan pidin kovasti Lissabonissa muistin sinut kirjasta, jossa mies muuttaa Etelä-Amerikasta Portugaliin tienatakseen rahaa, jotta voisi pärjätä myöhemmin paremmin kotimaassaan ja siinä välissä avustaa laajaa perhettään. Loppujen lopuksi mies ei palaa, mutta perhe saa avun.  

Pakko todeta, että edelleen etsin loistavaa brasilialaisen kirjailijan kirjaa joka kertoisi pelkästään Brasiliasta. Olen silti tyytyväinen, että löysin maassa asuneen Lasse Nousiaisen Rakkauden lähettilään.

*  *  *

Alimmaisen kuvan pitsiä olen virkannut 1970-luvulla brasilialaisen kirjekaverini lähettämästä mallista. Tyttö oli innokas virkkaaja kuten minäkin, mutta kirjeenvaihto jäi kieliongelmien vuoksi muutamaan kirjeeseen. Silloin ei ollut vielä Google kääntäjää apuna. Itselläni sentään oli kunnon sanakirja, mutta kaikilla kavereilla ei ollut sitäkään. 

Kirjat lainasin, eikä kukaan taho muutoinkaan sponsoroinut kirjoitustani. 

 

Päiväkahvilla Kolumbiassa

Joskus sitä vaan on saatava. 

Kahvia. 

Hyvää kahvia.

Perhetilan kahvia

Tänään sellainen tarve iski torin laidalla. 

Hetken mietin tuulessa vaihtoehtoja, kunnes muistin Porin kauppahallissa olevan Cafe Solon toimipisteen, jossa en ole koskaan pettynyt. Sinne siis.

Kuukauden kahvina oli kolumbialaisen perhetilan kahvipavuista tehty Miguel Urquina - kahvi. Kuulin, että tämä pienpaahtimo oli ostanut viljelijän koko sadon. Kahvin maku kertoi, että kannatti.

Sattumalta tuli tarjottua toista kolumbialaista kahvia myös viikonlopun vieraille. Hyvää oli sekin, joskaan ei tämän voittanutta.

Kolumbiasta tuli tietysti mieleen puolisen vuotta sitten lukemani kirja.

Vaikka taisin aiemmin vannoa, että kolumbialaisiin kirjoihin en enää koske, päätin kuitenkin antaa niille uuden mahdollisuuden. Aiempi kokeilu oli vuosi sitten Nörttityttöjen lukumaratoni -päivänä lukemani Eläköön rumba! ja se ei todellakaan ollut mieleeni.

Tein uuden yrityksen Gabriel Garcia Marquezin Kuulutetun kuoleman kronikka -kirjan kanssa, ja sehän osoittautuikin yhdeksi syksyn parhaimmista kirjoistani. Ihan huippu! Siitä innostuneena kokeilin noin 37 vuoden tauon jälkeen Sadan vuoden yksinäisyyttä, mutta ihan yhtä tylsä se oli makuuni kuin teininäkin.

Googlettelin hieman Kuulutetun

Sucre 2019

kuoleman taustoja.
Kirja perustuu todelliseen rikos uutiseen, jonka tapahtumapaikka oli kirjailijan lapsuuden kaupunki Sucre.

Kirjailija teki uutisesta sitten oman versionsa, jonka sijoitti isompaan meren Barranquillan rantakaupunkiin.

Lukiessani mielikuvani
tapahtumapaikasta oli maaseudun ympäröimä pikkukaupunki, jollainen Barranquillakin on tietysti voinut olla kirjoittamisen aikana. Satelliittikuvan mukaan kaupunki on nykyään paljon isompi.

Viimeaikoina olen kokeillut lukea vaikka mitä.

Joskus se on tuttua ja turvallista (perinteiset dekkarit ja historia), joskus sellaista, että ihmettelee jälkeenpäin, miksi luin senkin kirjan loppuun (monet paljon kehutut romaanit, jotka eivät ole sarjan osa).

Barranquilla 2019

Joskus lukee vain, koska tuntuu, että on pakko (Rotukarja), ja joskus, joskus miettii, että miksi pitikin odottaa lukemista näin kauan, kuten oli tämän kirjan kanssa.

Jollain tapaa juoni oli selvä heti alussa. Joku kuolee... Mutta sitten oli se kaikki muu mitä tapahtui. Jollain tapaa kirjasta tuli mieleen kulttuurihistorian alan parhaat, laajemman yleisönkin luettavaksi tehdyt tutkimukset ja toisaalta Arttu Tuomisen Verivelka. Samaa intensiivistä etsiväntyötä on kaikissa.

Kuulutetun kuoleman kronikka ei pidetä nobel-palkittu Marquetzin pääteoksena, mutta loistava kirja se oli. Takuuvarmasti tartun kirjaan uudelleen muutaman vuoden päästä. Se on sen ansainnut.

Siunattu kolumbialainen kahvihetki, joka nosti mieleeni tämän kirjan!

Päivä melkein Hollannissa

Aamupäivällä pistäydyin Suoma-matkamessuilla ja juttelin joutessani bussireissuista Keski-Eurooppaan. Matkanjärjestäjä kertoi, että on yhtä vaikeampaa saada oikeus ajaa omilla busseilla kiertoajeluita suurkaupungissa. Jossain esteenä on ajo-oikeuden hinta, jossain on sääntöjä ajoreiteissä. Esim. Amsterdamissa voi ajaa vain yhtä reittiä läpi kaupungin, siinä koko kiertoajelu. Paikalliset kiertoajelut on sitten erikseen.

Amsterdamissa on vettä niin paljon, että keskustelukumppanini mukaan  enemmän kaupunkia näkee kuitenkin kanavaristeilyllä. Joku vuosi tuota pitäisi kyllä kokeilla. Itselläni ei ole pakkomielteitä kukkaisviikolle pääsystä. Tulppaanitkin ovat varmasti kauniita, mutta itse haluaisin nähdä enemmänkin kanavia, patoja, tuulimyllyjä ja kenties myös vähän luistella kuten Hendrick Avercampin  maalauksessa Luistelijoita jäätyneessä hollantilaisessa kanavassa (1608).

Iltapäivällä pistäydyin pitkästä aikaa Porin kauppahallissa. Uutisten mukaan sinne on pitkästä aikaa saatu uusia toimijoita, ja pitihän se nähdä omin silmin.

Sen verran myöhään olin liikkeellä, että iso osa liikkeistä oli jo kiinni, mutta Cafe Solo uusin kahvila oli vielä avoinna.

Pieni preikki Cafe Solossa Porin Kauppahallissa

Hyvän tummapaahtoisen suodatinkahvin ohella kokeilin myös hollantilaisella hitaalla suodatinmenetelmällä kylmäuutettua kahvia. Olipas maukasta. Kotona olen käyttänyt tummaksi paahdettua Illyn espressoa, mutta erinomaista oli tämäkin.
Koska aina sanotaan, että ei kahta ilman kolmatta, niin olkoon se kolmas sitten hollantilaiset kirjat.
Hiljattain lukemiani hollantilaisia muistu mieleen kaksi:

Saskia Noortin Ruokakerho on

Lähiörouvat, kun
kaikki oli vielä hyvin

lempeähköllä otteella kirjoitettu keskiluokkaisesta lähiöstä kertova dekkari, johon taannoin ihastuin. Monissa dekkareissa on nykyään mukana ulkopuolinen psykopaattinen sarjamurhaaja, mutta Ruokakerhon murha tapahtuu perinteiseen tapaan pienessä piirissä. Kirjan perheet ovat melko hyvin toimeentulevia, muttei ökyrikkaita, jolloin samaistuminen oli helpompaa.

Toinen hollantilaissuosikkini on Renate Dorresteinin  Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa. Kirja kertoo Keski-ikäisestä naisesta, jonka äidille puhkeaa Alzheimer. Kuuntelin kirjan alunperin pelkästään sen nimen perusteella, mutta oli pakko todeta, että kirjailija kuvaili hyvin keski-ikäisen naisen elämää sen ristiaallokoiden vetäessä pientä ihmistä milloin sinne milloin tänne. Kirjaa lukiessa oli helppo miettiä, että omakin elämä voisi kulkea joskus likimain samoja latuja.

Sen verran hyvä mieli on jäänyt molemmista kirjoista, että uskon kokeilemani jatkossakin hollantilaisia teoksia.