Päivä melkein Hollannissa

Aamupäivällä pistäydyin Suoma-matkamessuilla ja juttelin joutessani bussireissuista Keski-Eurooppaan. Matkanjärjestäjä kertoi, että on yhtä vaikeampaa saada oikeus ajaa omilla busseilla kiertoajeluita suurkaupungissa. Jossain esteenä on ajo-oikeuden hinta, jossain on sääntöjä ajoreiteissä. Esim. Amsterdamissa voi ajaa vain yhtä reittiä läpi kaupungin, siinä koko kiertoajelu. Paikalliset kiertoajelut on sitten erikseen.

Amsterdamissa on vettä niin paljon, että keskustelukumppanini mukaan  enemmän kaupunkia näkee kuitenkin kanavaristeilyllä. Joku vuosi tuota pitäisi kyllä kokeilla. Itselläni ei ole pakkomielteitä kukkaisviikolle pääsystä. Tulppaanitkin ovat varmasti kauniita, mutta itse haluaisin nähdä enemmänkin kanavia, patoja, tuulimyllyjä ja kenties myös vähän luistella kuten Hendrick Avercampin  maalauksessa Luistelijoita jäätyneessä hollantilaisessa kanavassa (1608).

Iltapäivällä pistäydyin pitkästä aikaa Porin kauppahallissa. Uutisten mukaan sinne on pitkästä aikaa saatu uusia toimijoita, ja pitihän se nähdä omin silmin.

Sen verran myöhään olin liikkeellä, että iso osa liikkeistä oli jo kiinni, mutta Cafe Solo uusin kahvila oli vielä avoinna.

Pieni preikki Cafe Solossa Porin Kauppahallissa

Hyvän tummapaahtoisen suodatinkahvin ohella kokeilin myös hollantilaisella hitaalla suodatinmenetelmällä kylmäuutettua kahvia. Olipas maukasta. Kotona olen käyttänyt tummaksi paahdettua Illyn espressoa, mutta erinomaista oli tämäkin.
Koska aina sanotaan, että ei kahta ilman kolmatta, niin olkoon se kolmas sitten hollantilaiset kirjat.
Hiljattain lukemiani hollantilaisia muistu mieleen kaksi:

Saskia Noortin Ruokakerho on

Lähiörouvat, kun
kaikki oli vielä hyvin

lempeähköllä otteella kirjoitettu keskiluokkaisesta lähiöstä kertova dekkari, johon taannoin ihastuin. Monissa dekkareissa on nykyään mukana ulkopuolinen psykopaattinen sarjamurhaaja, mutta Ruokakerhon murha tapahtuu perinteiseen tapaan pienessä piirissä. Kirjan perheet ovat melko hyvin toimeentulevia, muttei ökyrikkaita, jolloin samaistuminen oli helpompaa.

Toinen hollantilaissuosikkini on Renate Dorresteinin  Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa. Kirja kertoo Keski-ikäisestä naisesta, jonka äidille puhkeaa Alzheimer. Kuuntelin kirjan alunperin pelkästään sen nimen perusteella, mutta oli pakko todeta, että kirjailija kuvaili hyvin keski-ikäisen naisen elämää sen ristiaallokoiden vetäessä pientä ihmistä milloin sinne milloin tänne. Kirjaa lukiessa oli helppo miettiä, että omakin elämä voisi kulkea joskus likimain samoja latuja.

Sen verran hyvä mieli on jäänyt molemmista kirjoista, että uskon kokeilemani jatkossakin hollantilaisia teoksia.