Black friday

Musta on vihreän ohella lempivärini. On ollut vuosikymmeniä. Näin Black fridayna on hyvä muistella tätäkin asiaa. Koska tämä on enemmänkin kirjallisuusblogi, otan mukaan marraskuisia limerikkejäni. Niitäkin olen harrastanut tämän parin kuukauden tauon aikana. 

Ensi kertaa havahduin mustaan työpaikkahaastattelussa Tampereella. Elettiin 1990-luvun alun syvintä lamakautta. Ryhmä jyväskyläläisiä konsultteja haastatteli minua kesäkuumalla Stockmannin kahvilassa.

Olimme kaikki pukeutuneet mustaan. Yksi nuorista miehistä havahtui asiaan ja totesi että "musta on kesäväri". Miehet olivat kokomustissa, itselläni oli sentään Polan valkoraitainen, lyhythihainen kauluspaita, jonka ostin juurikin työpaikkahaastatteluja varten, mutta enemmän sitä tuli kyllä käytettyä hautajaisissa, joita riitti silloin Eurajoella. 

Siitä haastattelusta ei poikinut muuta hyvää kuin se, että tuosta lähtien olen kantanut mustaa ylpeästi kesät talvet. 

Toriparlamentti

Kova tyyppi pakkasessa Porin,

musta takki hulmusi ohi pärekorin.

Tuuli puhalsi lujasti,

Patsas seisoi vakaasti –

se oli marraskuun kuningas torin.

Välillä vaatekaappini saattaa kapinoida. Sieltä löytyy mm. vadelmaa ja fuksiaa, sekä tietysti klassiset syys värit munakoiso ja poltettu oranssi. 

Mutta musta ei ole pelkkää mustaa. Vaateteollisuudesta löytyy ainakin seuraavia sävyjä. Kaikista ei ole tarkkaa suomennosta, mutta näillä mennään. Tässä pari tusinaa mustan sävyä, mutta tuskin vielä kaikkia. 

Black black – syvä musta / täysmusta

Midnight black – keskiyönmusta

Raven black – korppimusta (hieman sinertävä musta)

Black ice – jäämusta (kylmä, hieman sinertävä musta)

Jet black – jäänmusta / kiiltomusta (erittäin syvä, puhdas musta)

Gloss black – kiiltomusta

Ink black – mustemusta

Onyx black – onyksmusta (korumaisen syvä ja tasainen musta)

Charcoal black – hiilimusta (hiilenharmaa musta)

Carbon black – karbonaattimusta / hiilimusta (teknisempi kuin charcoal)

Pitch black – pikitumman musta / pikitumma

Obsidian black – obsidiaanimusta (kivimäisen syvä musta)

Oil black – öljymusta (hieman vihertävä tai irisoiva musta)

Mud black – mudanmusta (ruskeaan vivahtava musta)

Vintage black – vintagemusta (kevyesti haalistunut, ”patinoitunut” musta)

Ash black – tuhkamusta (haalistettu, harmahtava musta)

Faded black – haalistunut musta

Shadow black – varjomusta (pehmeä, tummanharmaa musta)

Soot black – noenmusta (likaisenharmaa musta, selvästi ”pehmeä”)

Graphite black – grafiittimusta (metallinhohtoinen harmaamusta)

Smoky black – savuinen musta (lämpimään harmaaseen liukuva)

Velvet black – samettimusta (pehmeän matta, usein syvempi tekstiileissä)

Matte black – mattamusta

Eggshell black – munankuorimusta (matta, ”liitutaulumainen” musta; ei kiiltoa)

Syysmuotia

Rooman kujilla kulki mies mustissaan,

pimeys kietoutui kankaisiin ulsterissaan.

Joku huusi “Signore!”,

mut se jatkoi vain vuorelle –

marraskuu teki tyylin turisteill’ mustissaan.

Etelän yö

Senegalin yössä näin kulkijan taas,

mustat vaatteet hohti kuin lämpö haas.

Tuuli toi rytmin rantaan,

hän vain nyökkäsi santaan –

marraskuu on tumma, mut ei koskaan mieli maas.

Ja lopuksi sinne, missä sielu on nyt:

Sydän Kiinassa

Wuhanin sillalla eräs kaveri seis’,

musta sadeviitta liehui kun joki sen veis.

Höyry nousi kuin teen,

ilma kylmeni yllä veen –

mut tyylinsä piti: marraskuun musta on meis.

Runot omia limerikkiharjoituksiani. 

Miesten viikko 13.9. Orvo

Syyskuisen, pidennetyn miesten viikon viimeinen päivä on omistettu Orvoille. Yhtään Orvoa en ole koskaan tavannut eikä Orastakaan ole tullut tuttavapiirissä vastaan, mutta sen nimen olisin voinut antaa toiselle tai kolmannelle pojalleni, jos sellainen olisi tullut. 

Tälle päivälle valitsemani kirja oli syy, miksi halusin jatkaa viikkoa yhdeksään päivään, vaikka eilinen Ahti oli sangen luova ratkaisu perusluterilaiselle ihmiselle. Nimihän löytyi ortodoksikalenterista, mitä en seuraa. 

Muistan vieläkin tunteet, joita Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirja synnytti vajaa 25 vuotta sitten, kun otin sen käteeni. 

Olin kirjoittanut romaania kaikki vapaa-aikani kaikkien kuuden työni ja niihin liittyvien kotona tehtyjen valmistelutöiden lomassa. Kirjassa nainen löytää puistosta haltijan... Kirja oli hyvin keskeneräinen. Kirjoitin sen ensimmäistä versiota miettien, tulisiko siitä romaani vai moniosainen sarja. Olin kallistumassa jälkimmäiseen. Olin kirjani versiossa Tamanrassetissa, missä toinen päähenkilöistä, Reko sai surmansa. 

Minulla oli ollut kirjaston tiloissa kurssi, jota pidin. Tulin kirjastosta kotiin työkaverin suositteleman kirjan kanssa. Luin siihen aikaan paljon fantasiaa, mutta en juuri odottanut mitään ohuehkolta kirjalta. Se oli ohut verrattuna Esimerkiksi Taru sormusten herraan. 

Keitin iltateetä ja aloitin lukemisen keittiön pöydän äärellä. Tee kannussa jäähtyi vähitellen, kirja ei päästänyt otteestaan. Siinä kirjassa mies löysi peikon. 

Vaikka tarina oli täysin erilainen kuin omani, se oli jollain tapaa kuitenkin niin sama, että en ole sen jälkeen kyennyt jatkamaan omaa kirjaani. Se ei koskaan tule valmistumaan. 

Olin haltioissani Ennen päivänlaskua ei voi -kirjasta, mutta en ole saanut luetuksi yhtään Sinisalon teosta sen jälkeen. 

Nyt kun googlasin almanakan nimiä, törmäsin Orvoon ja Sinisalon Enkelten verta -kirjaan. Päätin lukea sen. Se kannatti. 

Kirja kertoo keski-ikäisestä Orvosta, menetetystä pojasta, isäsuhteesta ja mehiläisistä. Kirja ei ole uusi. Se on palkittu vuonna 2012 Nuori Aleksis -palkinnolla, mutta ajankohtainen se on yhä. Mehiläiskato on myös tätä päivää. 

*  *  *

Päivitys oli unohtunut julkaista 13.9. joten julkaisen sen mehiläisten päivänä, reilua viikkoa myöhässä, mutta sille kuuluvalle päiväykselle. 

Kadonnutta arkkia metsästämässä

Koskaan ei tiedä, mitä löytää kun ryhtyy etsimispuuhiin. Tuo toteamus tuli mieleeni, kun viime vuonna googlettelin kankaanpääläisiä kirjailijoita. Eihän niitä montaa ole, mutta jonkun verran kuitenkin. Edellisen kerran olen etsiskellyt samaa tietoa noin 5 vuotta sitten ja silloin tietoa oli vähemmän tarjolla. Kirjaosumien määrä siis on kasvanut. Hieno juttu. Mutta se, mikä sai henkäisemään syvempään oli se, että Kankaanpäässä asuneesta maanmittarista ja hänen liiton arkun etsimisreissustaan oli tehty kirja. 

Kirjan kohteena oli Valter Juvenius ja kadonneen arkin metsästys ja sen kirjoittaja on Timo R. Stewart. Kirja oli ilmestynyt syksyllä 2020 ja ilmeisesti koronabreikkailun vuoksi en ollut huomannut sellaista tapahtumaa lainkaan. Kirjasta ei näemmä kerrottu Italiassa tänään -Twittersivuilla, vaikka kirjan aihe kyllä on sellainen, että se olisi voitu huomioida ulkomaillakin. Tosin ehkei ihan tuoreeltaan, kun suomen kielen kääntäjiä on maailmalla melko vähän. 

Kirjan esipuheessa on argeologi Eric H. Clinen sitaatti: 

Tietääkseni yksikään arkeologian ammattilainen ei ole ikinä lähtenyt etsimään liitonarkkia. 

Tuossa vakaassa uskossa olen itsekin ollut, jopa niin vahvassa, että olen ajatellut, että vähän vähemmänkin ammattilaiset olisivat sen puuhan jättäneet väliin. Maanmittari, runoilija, kääntäjä ja myöhemmin Viipurin Työväenopiston johtaja Valter Juvenius oli itselleni ennen tätä löydöstä vain runoilija. Edes Kankaanpää kytköksistä en tiennyt, ja aloin heti pohtia, josko Juvenius olisi Kankaanpään vuosinaan mittaillut myös omien esi-isieni peltoplänttejä. Luultavasti kyllä. 

Kirjaa lukiessa mietiskelin, että aikamoisen vaiherikas elämä Valterilla oli. Hän runoili Leonardo da Vincistä, jonka yksi säkeistön osa voisi olla hänen omaakin elämäänsä: 

Työhuone tää tuo mieleen 

monen riemun lauhan: 

Mä tuossa tutkin, tieteilin, 

sain runot soimaan. 

Juvelius oli monipuolinen mies. Ja sitkeä opiskeluissaan. Raamatun tukimiseen hän paneutui maanmittaustöissä maaseudulla, mm. Kankaanpäässä, missä pienissä taloissa yöpyessään hän lueskeli Raamattua, kun ei viitsinyt kantaa mukaan retkillään omia kirjoja. Raamattu löytyi jokaisesta töllistä. 

Hupaisa yhteensattuma on, että Juvelinin Raamatun tutkimuksiin liittyy myös Nostradamuksen ennustukset, joihin itse paneuduin viime vuosituhannen loppussa. Nostradamushan ennusti, että Pohjoisesta nousee uusi oppi, joka saisi paljon kannatusta kristittyjen, juutalaisten ja muslimien keskuudessa - ja mikäpä siihen olisi parempi paikka kuin Jerusalem. Juvelius uskoi löytäneensä tämän salaisuuden. 

Kun itse tutkin Nostradamusta, en paneutunut niinkään tuohon kohtaan vakavissani, mutta tulkitsin ennustuksia mm. siten, että kruunuprinssi William putoaa hevosen selästä ja loukkaa jalkansa niin, että ontuu loppuikänsä. Jossain vaiheessa kun hän on noussut kuninkaaksi prinssi Harry kaappaa vallan ja se on yksi lähtölaukaus lopun alulle. Itseni piti kirjoittaa tuosta fiktiota, mutta motivaatio meni, kun Johanna Sinisalo julkaisi Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan, joka vesitti osan tarinani uutuudesta. Veikkaan, että Sinisalo kiteytti sanomansa paremmin, joskin häneltä jäi Nostradamus käyttämättä 😊.

Juvelin aloitti itsenäisen työuransa 1896 Turun ja Porin läänin nuorempana komissiomaanmittarina. Vuotta myöhemmin hän julkaisi ensimmäisen runokirjansa Kuvia ja säveliä, josta yllä oleva runositaatti on peräisin. Mainittakoon, että hänen tunnetuin runonsa lienee Jo karjalan kunnailla lehtii puu (1901).

Juvelin muutti puolisonsa kanssa Kankaanpäähän, missä hänelle alkoi tulla terveysongelmia. Ongelmia oli myös alkoholin kanssa ja seutukuntaa tuntevana on pakko myöntää, että on kunnioitettavaa, että Juvelin ylipäätään pystyi pitämään Kankaanpään vuosinaan useita pidempiäkin raittiuskausia. Tuohon aikaan esimerkiksi Samminmajassa joka kuului vielä Kankaanpäähän, oli useampikin palkattu poliisiksi etsimään salaviinankeittäjiä, joista pari löytyi (ja tuomittiin) omistakin sukulaisistani. Hän oli virkavappaalla useita kuukausia 1904-05  ja lopetti maanmittarin työt kokonaan 1907. 

Nykyihmisenä tässä mietiskelen, kuinka paljon Juvelinin terveysongelmat olivat oikeita ja kuinka paljon vain sitä, että hän halusi tutkia ja opiskella (väitöskirja hyväksyttiin 1906) sekä kääntää ja kirjoittaa runoja? 

Nämä työt sujuivat sairastelusta huolimatta niin, että 1909-1911 voitiin tehdä kaivauksia Jerusalemissa. Sellaisia ei pykätä pystyyn nykyisinkään tuosta vaan ja tuolloinkin ne vaativat paljon työtä jo etukäteen, vaikka kaivajat olivatkin paikallisia. 

Aikaa kului, kun etsittiin yhteistyökumppaneita ja ennen kaikkea rahoittajia, mutta vihdoin lokakuussa 1908 syndikaatti oli valmiina kasassa ja Valter Juvelin oli sen tieteellinen johtaja. Rahoitus oli mittava, sillä pelkästään valmisteluun päärahoittaja Parker sitoutui maksamaan nykyrahassa mitaten noin 100.000 euroa. Rahasta viis, sillä tuleva palkinto, liitonarkki, olisi jotain, mitä kukaan muu ei ole koskaan löytänyt ja tuskin löytääkään.

Samaan aikaan Valter muutti perheineen Viipuriin, missä otti vastaan Työväen opiston rehtorin työt. 

Kuva: Jerusalemista Unsplash Levi Meir Clancy

Mitä sitten kaivauksilla tapahtui ja miten kaivauksille ylipäätään päästiin kannattaa lukea kirjasta.  

*  *  *

Filosofian tohtori Valter Juvelin, joka myös Valter Juvana ja Heikki Kenttänä tunnettiin, kuoli maine puhtaana melko tasan 100 vuotta sitten jouluyönä 1922 45 minuuttia yli puolen yön keuhkokuumeeseen. Hän ehti elää vain 57 vuotta.  

Yksi syy, miksi Juvelinin Jerusalemin retkestä on kerrottu niin vähän, on se, että hän määräsi arkistonsa säilymään 50 vuotta koskemattomana. Niinpä tutkimukset alkoivat vasta 1970-luvulla. Kirjan kirjoittaja törmäsi aineistoon omaa akateemista tutkimusta tehdessään. 

Katin ruokavuosi

Kolmasko kerta toden sanoo? Taannoinen vuodenvaihde oli kolmas, jolloin päätin, että ylitsepursuavalle keittokirjakokoelmalle pitää tehdä jotain. Tammikuun 20.päivän lähetessä huomasin, että tästä olisi kehittymässä hyvää vauhtia kolmas vuosi, joka sujahtaa ohi kirjoja juuri avaamatta. Ajatus oli, että jos nyt en löydä kirjasta mitään mistä innostun, niin selailun ja kokeilun jälkeen kirja joutaa kirjaston eteisen kirjakierrätyslaatikkoon.

Löysin sattumalta käsityölehtipinosta Kati Napan Katin ruokavuosi Huomenta Suomi -ohjelmassa -kirjan samana päivänä, kun luin nettiuutisista hänen siirtyneen autuaammille kokkailumaille. Katsoin tämän kohtalon sormen osoituksena, ja tartuin kirjaan.

Minulla ei ole mitään mielikuvaa, miten olen kirjan hankkinut, mutta oletettavasti se on tapahtunut niiden muutaman viime vuoden aikana, jolloin olen kasvattanut ristipisto- ja neulelehtipinoa kirjahyllyn kupeessa. Huomenta Suomi -ohjelmaa en ole koskaan katsonut kokonaan, ja muutoinkin vain yhden käden sormissa laskien, mutta Nappan ruokavinkkejä lueskelin aikanaan kyllä lehdistä.

Emäntäkoulussa 1984-85 opin, että eri aikaan vuodesta kannattaa laittaa erilaisia ruokia. Tuolloin erityisesti kasvisten osalta oli pakkokin noudattaa nykyisin trendikkääksi noussutta satokausikalenteria, sillä esim. lehtisalaattia, kirsikoita tai kotimaisia tomaatteja ei ollut kaupoissa ympäri vuoden kuten nykyisin.

Katin ruokavuosi on kirjoitettu 1996 jolloin lähikaupankin valikoimat oli jo laajentuneet, mutta ei vielä nykyisen kaltaiset. Se näkyi erityisesti kasvisosastolla, mutta muuallakin. 

Kanaa syötiin, mutta ainakaan minun lempikaupassani maaseudulla ei juuri ollut kuin kokonaisia pakastebroilereita ja broilerinmaksaa. Muutin vuoden vuoden lopulla kaupunkiin, mutta suikalebroileriin tutustuin vasta hieman myöhemmin. Nettisurffailuni mukaan hunajamarinoitu broileri tuli kyllä kauppoihin 1991, mutta ainakaan 1993 pääsiäisenä Eurajoella ei ollut myynnissä tuoretta kanaa. Kirjasta bongasin kolme broilerinreisiohjetta. Kananuikaleista saati -nuijista tai jauhelihasta ei puhuttu. 

Se, mikä pisti silmään oli sisäelinruokien vähäisyys. Vielä 1980-luvun kirjoissa niitä näkyi usein. 

Toinen iso ero kauppojen valikoimissa oli se, että erilaiset maustesekoitukset/kastikkeet, olivat valikoimiltaan paljon niukemmat. Itse ostin Sambal oelekia, soijakastiketta ja Worcesterkastiketta, mutta kuivattuja mausteita löytyi useampia lajeja, mitä kyläkaupasta.

Ajatuksena oli, että kokeilisin jotain tammikuun ruokaa. Ensimmäinen kiinnostava ruokalaji löytyikin sopivasti viikolta 3: sipuli-anjovispannu. Sääli vaan, että vatsani ei kestä anjoviksen sokeria. Voisin kuvitella kokeilevani ohjetta joskus paistamalla sipulin joukkoon fenkolia tai tonnikalaa, tekeväni lopuksi massaan kolot ja hyydyttäväni niissä kananmunat. Sen vieressä olevaa appelsiini-sipulisalaattia teen silloin tällöin. Tosin ilman minttua ja mustia oliiveja. 

Heti seuraavalta sivulta löytyi sitten helmi. Jatkojalostettua hernesoppaa. Siskonmakkarat ja kermavaahto kuulostivat sen verran eksoottisilta, että pakko kokeilla! 

Hernesosekeitto ja siskonmakkarapallerot (2-3:lle)

1 rkl öljyä

1 sipuli silputtuna

n. 5 dl vettä

1 tlk hernekeittoa

1 pss pakasteherneitä

mustapippuria, rosmariinia

4-6 siskonmakkaraa

Pinnalle: nokare sinapila maustettua kermavaahtoa

Kuullota sipulit öljyssä, lisää vesi, Hernekeitto, pakasteherneet ja mausteet. Kuumenna kiehuvaksi. Soseuta sauvasekoittimella tai monitoimikoneella. Lisää tarvittaessa vettä. Tarkista maku. Purista siskonmakkarat kuoristaan pieninä palloina keittoon. Keitä muutama minuutti. Sekoita usein, sillä sosekeittoa palaa herkästi pohjaan. 

Mausta muutama ruokalusikallinen kermavaahtoa sinapilla. Sen ohella keiton pinnalle sopii paistettu pekonisilppu tai kinkku tai paahdetut leipäkuutiot. Kati Nappa tuskin olisi käyttänyt 'koristeena' kuin yhtä, mutta aina voisi vetää överit. 

Itse korvasin rosmariinin meiramilla, joka mielestäni sopii paremmin hernekeittoon. 

Kuvan lautaset olivat kovasti mieleeni 1990-luvulla, mutta tuskin silti olisin vaihtanut neutraalia Arcticaani tuohon ruotsalaiskaunottareen, josta vitsin mukaan laihialainen voisi ylpeästi tarjota kesäkeittoa 😊 (vettä kukikkaalta lautaselta). Nämä astiat ovat taas ilmeisesti nousussa, sillä ei ole pitkä aika kun olen noita nähnyt parissakin blogissa. 

Kokeiltavaksi päätyi myös aprikoosi herkku. Jostain luin hiljattain, että aprikoosivispipuuro oli "niin 1990-lukulaista", ja hyvää se silloin olikin, mutta tätä ei tarvitse edes keittää. Söin osan jälkiruokana ja osan säästin aamupalaksi, jolloin lisäsin siihen rahkaa. 

Aurinkoinen lumous

2-3 dl aprikoosia huuhdottua ja 3-4 h liotettuna

1 dl liotuslientä (tai vettä) 

1 dl manteleita tai kuorittuja suringonkukansiemeniä

2 banaania

1/2-1 dl ananasmehua

1 tl hunajaa

1/2 tl kuivattua minttua

Kaada ainekset tehosekoittimeen ja surauta tasaiseksi. Jälkiruoka/välipala/aamupirtelö

Se, mikä pistää kirjassa silmään, on kasvisruokien vähäisyys. Vegaaneille ei juuri reseptejä ole, ei edes kesän salaateissa, mutta tottunut kokki voi soveltaa ohjeita vaihtamalla lihan ja maitotuotteet vaikka kauratuotteiksi.

Ovo-lakto-vegetaristille sentään löytynee jopa kiinnostaviakin ohjeita. Itse innostuin esimerkiksi Nokkosmakaronipaistoksesta, joka on kuin jauhelihamakaronilaatikko, missä jauheliha on korvattu fetajuustolla ja nokkossilpulla. Onneksi kaapista löytyy kuivattua nokkosta, joten tätä aion kokeilla joku päivä. 

Myös Paavon salsaleipäjuusto -ohjeen salsa kuulostaa kokeilun arvoilelta, mutta luultavasti nauttinen sen mieluummin paahdetun jälkiuunileivän päällä kuin leipäjuustolla. 

Jotkut sangen oudot yhdistelmät hymyilyttivät (siskonmakkarahernesopan ohella). Aika on ajanut silloisten kokeilujen ohi. Itselleni ei tulisi ylipäätään mieleen kokeilla kalakeittoa tuoreista silakkafileistä saati sitten lisätä siihen simpukkapastaa. Tosin tässäkin kohden pitää todeta, että makuja on monenlaisia. Joku varmasti tuostakin yhdistelmästä innostuu. Itselleni siitä ja parista muusta reseptistä tuli mieleen enemmänkin se, että julkkiskokin pitää koko ajan julkaista uusia reseptejä. Joskus joku osuu kultasuoneen, kuten viimeaikoina bloggarien palstoilta esiin nousseet avogadopasta, muttikastike ja lehtikaalisipsit. 

Mainittakoon tässä, että kuvittelen kyllä keittäväni suolapuolikkaita, eli keitettyjä perunoita suolasilakoiden kera kuten ennenvanhaan oli tapana. Sen sijaan keitetty tuore silakka kuulostaa sisämaan asukkaasta perin oudolta. Sain tuota perinneruokaa ensi kertaa anopin luona, joten siitä ei ole lapsuuden traumoja. 

Kirjan ehkä parhain idea oli texmex henkinen voileipäkakkupöytä, missä leivät on sekä kalkkuna että sellaisenaan (jokaiselle jotain). Kolmioleivät on täytetty tomaatti-paprikasalsalla, guacamolella ja maissi-ruskeapaputöytteellä. Tuohon kun keksin sopivan teelajin, niin tiedän mitä voisi kokeilla texmex-henkilellä kello viiden teellä. 

Kaiken kaikkiaan antoisa luku/muisteluhetki. Tykkäsin erityisesti kuukausien esittelysivuista, mutta enemmänkin asiaa olisi näille kuukauden kansisivuille mahtunut. 

*. *. *

Kati Nappa on ollut tekemässä ainakin näitä keittokirjoja:

Katin keittiö

Katin parhaat

Katin ruokavuosi

Keittiövieraita tänä torstaina

Metsän makuja

Oivallusten keittokirja

Tekemisen maku

Ilmeisesti hän on tehnyt myös kiinalaisen keittokirjan, mutta siitä en löytänyt muuta tietoa kuin maininnan Hesarin artikkelissa jonka lukeminen hyytyi maksumuuriin. 

Viisikko eläkeiässä

Joku aika sitten pohdiskelin, että joku voisi kirjoittaa Tiina-kirjoista kirjan Tiina saa rollaattorin. En tiedä mistä tuo tuli mieleen, sillä en ole juuri ollut Tiina-kirja fani. Nykyään Tiinakin olisi jo ikä-ihminen. Samaa voi sanoa Viisikosta. 

Erilaisia kansia Viisikko Aarresaarella

Tänä vuonna tulee 65 vuotta ensimmäisen Enid Blytonin Viisikko osan julkaisemisesta. Se tarkoittaa sitä, että nykyään Annekin alkaa olla 75-vuotias. Mitähän heille kuuluu nyt? 

Koronan vuoksi matkustelu on ollut jäissä, mutta pikkuhiljaa sekin alkaa luontumaan. Nummilla on tilaa, joten porukka pakannee syyslomaa varten paljon kuivamuonaa ja telttaan paksut ilmapatjat. Maatiloilta ei enää saa ostaa munia ja leipää, eikä koronan vuoksi viitsi mihinkään poiketakaan. Ilmapatjat painavat, mutta niiden päällä saa paremmat unet. Olutta ostetaan maalaispubeista, näin syksyllä voi juoda ulkona. Vai lähtisivätkö he kuitenkin reissuun asuntoautolla? 

Porukka ei ole enää pelkkä viisikko, vaan mukaan on tullut puolisoita ja uusia koiria. Puoliso löytynee ainakin Annelta ja Leolta. 

Seikkailuja löytyy eläkeläisillekin, mutta jatkaisiko porukka salakuljettajien ja varkaiden kiinniottamista, vai olisivatko he siirtyneet huumekaupan ja murhien tutkintaan. Veikkaan edellistä, sillä Annea pelottanee edelleen ja Leo katsoisi vastuun painavan liikaa jos seurannassa olisi vaarallisempia rikollisia. 

Vaikea kuvitella Viisikon jäseniä työssä poliisina tai kokopäiväisinä yksityisetsivinä, mutta eläkkeellä on aikaa harrastaa. Ehkä he tutkivatkin True crime - tutkijaporukkana vanhoja rikoksia? Britanniastakin löytynee omat kyllikkisaarensa. Jotenkin tuntuu siltä, että näin olisikin. Silloin ei tarvitsisi etsiä seikkailuja sattumakaupalla. 

* * *

Heinäkuun 2021 vietin seikkaillen erilaisilla saarilla ympäri maailmaa. Sen vuoksi tuli kuunneltua myös Enid Blytonin Viisikko Aarresaarella. 

Olen viimeaikoina kuunnellut silloin tällöin uudelleen käännetyn Viisikon. Muutama vuosi sitten yritin lukea vanhaa käännöstä, mutta niiden kieli ei imaissut mukanaan. Nyt nämä uudet käännökset ovat saaneet minut jälleen ihastumaan lasten retkeilyhenkisiin seikkailuihin. 

Luin ala-asteella Viisikot vähintään kerran vuodessa ja 1990-luvulla luin suurimman osan uudestaan, joten nyt lienee menossa vähintään 8 kerta. Aarresaaresta kertovaa kirjaa en yhtään muistanut, vaikka itsellänikin näkyy olleen Fantti-kirjakerhosta kyseinen kirja. Ala-asteen koulun kirjastossa oli painos, jonka takakansi oli vaalean sininen. Uuden painoksen kannesta on sama tunnelma kuin siinä, joten nostalginen fiilishän tästäkin tuli. 

Pieninä palasina on mun leipäni maailmalla

Monen työikäisen ja miksei eläkeikäisenkin arkea on tänä päivänä vanhan laulun sanat:
"Voi kuinka pieninä palasina onkaan
Mun leipäni maailmalla".
Joillekin työelämän pirstaleisuus on nykyisin nautinto, joillekin kauhistus. 

Monet uudet ammatit ovat sellaisia, että niihin ei voi valmistautua oppilaitoksista vaan ammattiin tarvittavat taidot kerätään vuosien saatossa eri läheteistä. Taannoin puhuin irlantilaisista kansantansseista ja suklaakuorrutteisten torakoiden valmistajista. Riverdancen opettamista tuskin opetetaan Suomessa missään opistossa. Osallistumalla kyllin kauan kansalaisopistojen ja riverdance-seurojen opetukseen, saa riittävän tietotaidon itse tanssista, mutta opettamiskokemus pitää hankkia muualta.

Tuollaisia työpaikkoja näkee harvoin avointen työpaikkojen listoilla, sillä ne ovat töitä, joihin asian taitajat puhuvat itsensä töihin tai johon kutsutaan ihminen, jonka tiedetään hallitsevan taidot. Se, että julkista kysyntää ei ole, on sääli, sillä kaikilla erikoistaitoja omaavilla ei ole halua yrittäjäksi ryhtymiseen ja osaamisensa markkinointiin tarjouskirjeillä.

Yrittäjänä uuden ammatin voi aloittaa silloin, kun siltä tuntuu, eikä tarvitse odottaa että löytäisi opinnot, jotka suorittaa loppuun.

Kuva: Pätkätyöläisen päivä voi koostua pienistä paloista. Päivätyön ohella voi esim. kirjoittaa, valmistaa myyntituotetta ja tehdä työtä taiteen parissa. Kuvat kollaasissa Clark Young (iso kuva), Linkedin Sales, Battlecreek ja Allef Vinicius.

Toisaalta mainosten lupaukset pitää toteuttaa, tai asiakkaat eivät osta palvelua tai tuotetta uudelleen. Yrittäjänä on voi rakentaa myynituotteesta sellainen, mikä sopii omiin taitoihin. Yrittäjänä ei haittaa, vaikka työviikko rakentuisi monen eri alan töistä, yleensä se on jopa hyvä asia, sillä vanha sanonta sanoo, että kaikkia munia ei kannata laittaa samaan koriin.

Palkkatyössä monen työn tekeminen on harvoin mahdollista yhden työnantajan leivissä. Tosin nykyisin monet ovat työsopimussuhteessa useampaan firmaan samaan aikaan. Toki näin on ollut aiemminkin, mutta ennen ihmisillä oli päivätyö ja he saattoivat tehdä töitä muualla iltaisin ja viikonloppuisin. Nykyisin on myös yleistä, että tehdään töitä enemmän silppumaisesti: päivä siellä, toinen täällä, ja joskus saatetaan jopa olla muualla töissä pari tuntia kesken päivän.

Itselläni on kokemusta useista samanaikaisista työpaikoista lähinnä viime vuosituhannelta. Yhtenä kesänä olin kesätöissä arkipäivät sosiaalitoimistossa, missä laskin toimeentulotukia ja iltaisin ja viikonloppuisin myin lihapiirakoita pihvillä, kahdella nakilla ja juustolla elintarvike-grillikioskilla.
Myöhemmin valmistuin yliopistosta. Oli lama-aika ja pätkätöitä piti ottaa sieltä, missä niitä oli tarjolla. Yhtenä vuonna olin päivätöissä arkisin toimistotukussa, ja iltaisin opetin posliininmaalausta ja kankaanpainantaa kansalaisopistoissa eri puolilla maakuntaa. Lisäksi toimin konsulttina Johtamistaidon opistolla ja hoidin erään läheiseni firman palkanlaskentaa ja laskutusta. Rahaa tuli mukavasti, ja kokemustakin kertyi, mutta minulla oli alituinen stressi siitä, että jonain päivänä ottaisinkin kotoa lähtiessä väärän päivän kassin mukaan tai ajaisin väärään kuntaan. Kumpaakaan ei onneksi tapahtunut, mutta kun vastaavan kaltaista sukkulointia useamman työn välillä tarjottiin myöhemmin, olin huojentunut, kun saatoin kieltäytyä sen vuoksi, että sain kunnon palkkaa päivätyöstä.

 On kuitenkin niitäkin, joille silppumaisen työn tekeminen on innostava haave. Luin Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirjan Unelmahommissa - tee itsellesi työ mistä pidät. 

Kirjassa kaksi kirjoitusalan ammattilaista pohtivat työuriaan ja kertovat siitä, mitä kaikkea tekevät. Esimekiksi Islannissa asuvalla Satu Rämöllä on kirjoittamistyönsä ohessa suomalaisia tuotteita myyvä kivijalkakauppa yhdessä parin muun yrittäjän kanssa. Lisäksi hän toimii matkaoppaana suomalaisryhmille islanninhevosvaelluksilla Islannin luonnonkauniissa maisemissa. Jälkimmäistä hän tekee, koska omien sanojensa mukaan hänellä ei ole varaa eikä aikaa ratsastaa muuten kuin silloin kun hän tienaa siitä.

(Teksti on kirjoitettu 2020 kesällä, joten sittemmin Rämö on tullut tunnetuksi myös dekkareistaaan).

Kirjan punainen lanka on, että räätälöimällä oman työuransa yrittäjänä voi tehdä niitä töitä, mistä nauttii. Kaikille silppukorillinen eri työpaikkoja ei kuitenkaan ole unelma, vaan painolasti joka tuo stressiä ja vie lopunkin ilon työnteosta. Osaksi se johtunee siitä, että kaikki eivät ole innokkaita tekemään myynti- ja markkinointityötä täysillä koko aikaa. Niistä töistä täytyy nauttia, jotta löytäisi riittävän määrän muutaman tunnin töitä, jotta voisi saada sellaista palkkaa että sillä eläisi. Tai sitten pitää olla satumainen tuuri töiden löytämisessä.

Joka tapauksessa tulevaisuudessa meidän täytyy varautua siihen, että silpputyö ja pätkätyö ovat tulleet jäädäkseen. Aiemmin sellaisia töitä tekivät sekatyömiehet, nykyisin yhä enenevässä määrin korkeasti koulutetut, monipuolisen työkokemuksen omaavat ihmiset.

*  *  *  *

Teksti on kirjoitettu 2020 blogiin, jota en koskaan julkaissut. Siirretty tänne oikealle päivämäärälle 10/2024.

Edit 2024. 

En pidä silpputyötä mitenkään huonona, jos se on oma valminta. Kuten kirjan kirjoittajat toteavat, se on vapauttavaakin, kun voi tehdä asioita mistä pitää juuri silloin kun itse haluaa. Viime vuosina olen seurannut sometyötä tekeviä ja aina silloin tällöin kuulee, kuinka silpputyö voin myös rasittaa jopa burnoutiin saakka. On vaikea sanoa ei, kun vihdoin oma työ alkaa tuottaa tulosta liiankin kanssa. Toisaalta jos tuloja ei synny, se aiheuttaa stressiä.

 Itse toivoisin, että löytyisi kiva säännöllinen päivätyö (ei aamutyötä) lopputyöuraksi. Nuorempana koettu pätkätöiden rasittavuus on vieläkin ikävästi mielessä. Veikkaan että tässä iässä en jaksaisi viittä työnantajaa samaan aikaan, joista yksi oli kokopäivätyö, kun muista ei uskaltanut luopua, ja onneksi en luopunut, sillä kokopäivätyö meni konkurssiin. 

Villen kanssa Gruusiaan

Nuorempana en fanittanut Kauko Röyhkää, mutta vanhemmiten olen alkanut ihastua hänen kirjoituksiinsa toden teolla.

Lukupinossa on odotellut jo pidempään Röyhkän kirjoittama Ville Haapasalon muisteluihin pohjautuva kirja Makujen matka Georgia.

Georgia - sekin on helmi Mustanmeren.
Oli pakko tarkastaa itsekin tarkka sijainti.

Itse puhun vieläkin useimmiten vanhahtavasti Gruusiasta. Sana on piirtynyt mieleeni lapsuudessa, jolloin joimme paljon Gruusiasta maahantuotua mustaa teetä koulun jälkeen. Kerran viikossa kauppaan tuli tuoretta ranskanleipää, mutta useimmiten katsoimme maidolla jäädhytettyyn teehen voilla kevyesti voideltua näkkileipää. Että se oli hyvä yhdistelmä. Joskus kaduttaa, että tuli jätettyä maito teestä kymmenisen vuotta sitten.

Ei ihme, että tee oli hyvää, sillä sen verran ylistäviä ovat Villen tarinat georgialaisista elintarvikkeista, erityisesti kasveista.

Kirja alkaa tarinalla siitä, kuinka Jumala antoi georgialaisille juuri tämän maan asuttavaksi. Tarinan mukaan georgialaiset istuivat kaikessa rauhassa pöydän ääressä, kun muut kansat olivat kokoontuneet maiden jakotilaisuuteen Jumalan luo. Kun he vihdoin saapuivat paikalle, Luoja tivasi myöhästymisen syytä. Georgialaiset totesivat nostelleensa maljoja Luojansa kunniaksi, jolloin Jumala heltyi ja antoi heille asuttavaksi paratiisin, jonka oli varannut itselleen.

Ensimmäisenä ruokakohteena

Kuvakaappaus
n. 1200 kuvan joukosta

Ville esittelee kirjan kirjoittajalle maan pääkaupungissa Tbilisissä sijaitsevan Purpur - ravintolan, josta näkyy löytyvän netistä lähes 1200 valokuvaa pelkästään ravintolan omilta sivuilta, (kannattaa googlata, yhtäkkiä ei tule mieleen ravintolaa, josta olisi moinen kuva paljous). Röyhkä kehuu tekstissä vessan ruusuista lavuaaria ja muutenkin viimeisteltyä, viihtyisää sisustusta. Kuvien perusteella viihtyisin tuolla itsekin.

Ruusut sopivatkin hyvin ravintolan toilettiin; onhan venäläiskirjailija Isaak Babel kuvaillut Tbilisiä "ruusujen ja lammasrasvan kaupungiksi".

Itselleni lammasrasva ei juuri maistu, vaikka lampaanliha ja -elimet maistuvatkin. Tuffani teki kuulemma hyviä höystöperunoita (kuin jauhelihakeitto, mutta tehty paistetusta lampaanraavasta, jossa mukana minimaalisen vähän talia ympäröiviä lihanjäänteitä), mutta olen asettanut sen mielessäni Oulun seudun rössypottujen (lihasopan tyylinen ruoka veripaltusta) kanssa samaan sarjaan : maistetaan vain kun on todella nälkä, eikä mitään muuta ole tarjolla. Muita samaan genreen meneviä ruokia ovat ristavelli (kankaanpääläinen erikoisuus hernesoppa rusinoilla) ja klimppisoppa, jonka klimpit on tehty vereen tai niissä on rusinoita. Perunaklimpit sen sijaan maistuvat. Tai maistuisivat, jos vatsa kestäisi vehnää.

Kirjassa käydään tutustumismatkalla

"Ei huono" ruokakirja tämäkään

Georgian eri puolilla. Itselleni mieluisampia kirjan ruuista olisivat paikallisetleivät (jos niissä ei olisi vehnää, erityisesti juustoleipä hatsapuri kiinnostaisi), onneksi kirjasta löytyi myös yksi maissileivän ohje, eli mtshadi. Yksi paikallisista leivistä paistetaan patamaisen uunin pystysuirilla reunoilla. Moista tapaa en ole aiemmin nähnyt. Sen tekemisestä olisi saanut olla enemmänkin kuvia.

Ehdottomasti kokeiluun menee myös papupata lobio, joka piti Villen hengissä opiskeluajat, ja joka jäi mieleen jo aiemmista kirjoista. Tosin luultavasti jätän korianterin käytön vähemmälle, sillä itselläni ei ole kovin suurta kiintymystä tuoreeseen korianteriin. Kasvatin nimittäin sitä itse joskus 1990-luvun alkupuolella, ja mielestäni se haisi pelkästään metsäluteelle, enkä juurikaan innostunut sen käytöstä. En tiedä, haisiko kasvi siltä oikeasti, vai kävivätkö metsäluteet öisin vierailulla taimilavassani, mutta jotenkin siitä jäi huonot muistot.

Opin kirjasta ainakin sen, että kokolihasta tehtyjä lihapullia kannattaa keittää pari minuuttia ennen paistamista. Pitänee kokeilla sitäkin. Viimeksi olen keittänyt lihapullia Emäntäkoulun loppukokeessa peräti kahdesti saman kokeen aikana - ensimmäisen ja viimeisen kerran. Monesti tuota on pitänyt kokeilla myöhemminkin, mutta on jäänyt. Totuuden nimissä kerrottakoon, että en ole juurikaan tehnyt kotonani lihapullia paistamallakaan. Yhtäkkiä tulee mieleeni vain kaksi kertaa vuoden 1996 jälkeen. Toisella kertaa kokeilin lihapullia banaanikastikkeessa kreikkalaisittain ja toisella kertaa tein isoja italialaisia lammaslihapullia tomaattikastikkeessa. Tykkään lihapullista, mutta en mielelläni työnnä käsiäni taikinaan, en edes trendikkäästi hanskat käsissä.

Summa summarum: taas löytyi kaupunki, jonne voisi matkustaa makumatkalle - Tbilis.

Lukutaitopäivän readhour

Lukutaitopäivän ehtiessä tänään iltaansa, vietettiin kaikkien yhteistä lukuhetkeä, readhour klo 19-20. Itse päätin jo muutama päivä sitten, että jos vain sää sallisi, niin lukisin ulkona. Lämpötila oli juuri ennen seitsemää 17 astetta, joten ei kun äänikirja korviin ja ulos.

Nappasin mukaan kotimaista tuotantoa olevan ruoka-aiheisia tekstejä sisältävän kirjan. Vajaan tunnin aikana ehdin lukea pari tekstiä.

Readhour kirjaston kulmilla

Ensimmäinen oli Antti Tuurin Leipä, joka kertoi Tuurin hapatetulla juurella kohotetun leivän leipomiskokeiluista. Mielenkiintoinen teksti. Hapanjuuret ovat nyt vähän niinkuin in.

Tuurin tekstissä juurta hapatettiin jääkaapin päällä olevassa kaapissa. Nykyisin lienee trendikkäämpää tehdä se tiskipöydällä kaikkien nähtävillä. Siitä on itsekin helppo katsoa, koska juuri moikkaa ja on valmis käytettäväksi. Moikkaamisella tarkoitetaan tässä kohden sitä, että juuriastia peitetään tiiviisti kumihanskalla. Kun hanska nousee kokonaan pystyyn, niin, että kaikki muoviset sormet sojottavat iloisessa tystyssä leipojaa tervehtien, on juuren hapantuminen edennyt tarpeeksi pitkälle. Mielenkiintoista oli, että Tuuri käytti leipäänsä pelkkää spelttiä, eikä lainkaan ruista.

Kirjan toinen teksti oli Kazuo Ishiguron näytelmä Herkkusuu. Sitä lukiessa mielessäni pyöri jostain syystä tekstin alusta asti kotimainen tv-elokuva Gourmet Club, jonka pääosissa oli lääkäri, jota esitti Hannu-Pekka Björkman. Tekstiä oli vaikeahko lukea, koska siinä oli dialogin ohella paljon tarkkoja kuvauksia alati vaihtuvista näyttämöistä, mutta mieleenpäinuva tarina sekin. Näiden seurassa tunti kului kuin siivillä.

Äänikirjana oli kävelykumppanina Lankisen lukupiirin ensimmäinen lukusuositus, Sydämen asioita, joka yhdistää samoihin kansiin itselleni kaksi tärkeää asiaa: oopperan ja ilmastonmuutoksen torjumisen. Kolmantena aiheena kirjassa on asperger.

Kirjailijaperheen äiti Malena Ernman on euroviisuista tuttu ruotsalainen mezzosopraano ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Greta Thunberg tunnetaan 2018 Suomessakin alkaneen ilmastolakkoliikkeen perustajana. Muut kirjoittajat ovat perheen arjesta huolehtiva isä Svante Thunberg ja perheen kuopus Beata Ernman.

Kirja on edennyt vasta 22%, mutta se on herättänyt jo monia ajatuksia. Erityisesti mietin sitä, kuinka helposti yhteisön paine "pakottaa" meitä jatkamaan elämää kuten ennenkin. Ja toisaalta ne, jotka haluaisivat omaan elämäänsä muutosta, yritetään pakottaa samaan vanhaan muottiin tai ainakin heidän esittämiään uudistuksia ei oteta vakavasti.

Jäin kotiin kävellessäni miettimään pientä Beataa, joka koulussa hampurilaista haukatessaan tajusi lihan olleen joskus elävä eläin, eikä hän pystynyt enään syömään sitä, mutta jonka koulun mukaan olisi kuulunut syödä lihakin. Toisessa ajattelun ääripäässä on ne, jotka eivät halua armeijaan tai kouluun kasvispäiviä. Luulen, että kummankin tahon lienee vaikeaa vakuuttaa toistaan.

Itse olen mieltänyt nämä modernit kasvisruokajutut aika erilaiseksi, kuin mitä ne olivat omassa nuoruudessani 1980-luvulla. Silloin joensuulaisessa kasvisruokalassa oli salaattipöytä, josta sai koota oman salaatin jossa oli juureksia, vihanneksia, sinimailasen ituja ja hedelmiä. Jotain siemeniä ja pähkinöitäkin oli, mutta niidenkin tarjonta oli vähäisempää lajeiltaan, mitä nykyisin on tavallisen työmaaruokalan salaattipöydässä. 1980-luvulla kasviproteiini tarkoitti lähinnä hernettä ja leikkopapuja ja todelliset kasvissyöjät käyttivät myös tofua ja liotettavia papuja.

Ajat ovat muuttuneet. Nyhtökaura, hätkis ja mifu ovat tämän vuosikymmenen keksintöjä, jotka tulevat varmasti muuttamaan arkiruokaamme samalla tavoin, kuin broilerisuikaleet 1990-luvun lopussa muuttivat arkiruokaamme. Ainakaan itse en emäntäkoulun jälkeen voinut kuvitella, että joskus söisin kanaa viikoittain (munimisen lopettaneita kanoja olin kyllä syönyt kotona, sillä elävän olennon syömäkelpoista lihaa ei tuhlattu, mutta ei kanaa kaupasta ostettu, eikä sen käsittelyäkään juuri emäntäkoulussakaan opetettu. Muistan olleeni todella tyytyväinen, että minun ei kesätyössä grillillä tarvinnut kertaakaan puolittaa grillattua pakastekanaa. Luulen, että en vieläkään selviytyisi siitä kunnialla. Puolittaminen sattui osumaan joka kerta toiselle grillimyyjälle. Minun onni, kaverin epäonni...). Opiskeluvuosina en kanaa syönyt ja sen jälkeenkin ostin vain 2 kokonaista pakastekanaa jotain afrikkalaista reseptiä varten ennen vuotta 1996. Sitä en muista, koska ostin ensimmäiset suikalebroilerit, mutta 1998 tienoilla muistan tehneeni broilerikiusausta usein.

Kaikenlaista sitä mieleen muistuukin :)

Mutta ehkäpä juuri siksi lukeminen on kivaa, vaikka ei tietäisikään lukuisten ihmisten lukevan täsmälleen samaan kellonaikaan.

Lankisen lukupiirin ensimmäinen kirjavalinta.
Kiitokset Kevin Lankiselle, ilman lukupiiriä en olisi löytänyt tätä kirjaa.

Ruislinnun laulu korvissani

Kun on kerran kuullut ruisrääkän lauleskelevan kesäillassa, ei voi muuta kuin pohtia, josko Eino Leinon aikaan olisi sittenkin ruislintu tarkoittanut jotain muuta lintua.

Joskus kauan sitten Eurajoella kuulin, kuinka ruisrääkän laulua kuvattiin sellaiseksi, kuin rutikuivasta puusta yrittäisi kiskoa irti hieman ruostunutta rautanaulaa. Ainakaan itselleni se ei ole ääni, jota kuuntelisi mieluummin kuin satakieltä, vaikka auliisti myönnän, että ulkoseinän takana rantametsikössä asustava, puolisoa vaille jäänyt satakieli pitää aikamoista meteliä koko kesän.

Muutama päivä sitten töissä kuulin, että Porissakin ruisrääkkää voi kuunnella. Lempeässä kesäillassa, jos kohta sellaisia saamme, on toivottavasti romanttisempiakin lintuja kuunneltavaksi, esimerkiksi mustavariksia..... ei kun mustarastaita.

Suvihan meillä tässä on meneillään, ja jotenkin itse olen aina mieltänyt kesän kaikkein runollisemmaksi vuodenajaksi. Se johtuu varmaan siitä, että kesällä 1986 ollessani kesätöissä Siikaisten keskustan grillillä, lueskelin runoja niinä hiljaisina hetkinä, jolloin asiakkaita ei ollut mailla halmeilla ja kaikki siivoustyötkin oli tehty jo aikoja sitten. Kävin lainaamassa kirjastosta kerrallaan kolmisen kymmentä runoteosta sen kummemmin valitsematta. Aakkosjärjestyksessä. Kesän aikana sain hiljaisina hetkinä, kun päivälle määrätyt työt oli tehtynä, luettua koko runohyllyn teokset.

Suven ja runon -päivänä pitää toki lukea runoutta. Eino Leinot tuli kahlattua kannesta kanteen lukioaikana, eikä vielä ole tuntunut siltä, että yksittäisten runojen lisäksi pitäisi aloittaa lukeminen uudestaan. Tunnustaudun kyllä enemmän loppusoinnullisen kuin nykyaikaisemman runouden ystäväksi,. Jälkimmäistä lukiessa mietin useasti, mikä loppujen lopuksi on runon ja mininovellin ero. Vielä en ole sitä keksinyt, mutta asian pohtiminen on työn alla.

Sattumalta käsiini osui tämänviikkoisilla kirjastokäynneillä kaksikin runoteosta, jotka haluan jakaa tässä ja nyt kaikelle kansalle. Ensi alkuun mainittakoon, että itsellenikin yllätyksenä, kummassakaan ei ole loppusoinnun loppusointua.

Ensimmäisenä suosittelen Arto Juurakon ja Benjam Pöntisen Eläämellistä rakkautta. Reilusti neljäsosa verestäni on pohjalaista ja luultavasti siksi eteläpohjalainen murre kuulostaa korvissani kovasti kotoiselta. Kirjasta löytyy hienoja eläinkuvia ja niihin liittyviä rakkausrunoja. Pohojalaasittain lausuttuna, totta kai. Kirjassa voi tutustua mm. Mesikämmenen ratekiaan, Murkkupeuraan, Naalimaankaikkeuteen ja Porsahien pohorintoihin.

Toinen runokirja on Hamdam Zakirovin Kaukana mereltä. Uzbekistanilainen, nykyisin Kouvolassa asuva Zakirov runoilee kesästä: pioneista, auringonkukista, kesäkuusta, kesästä 1988, Adoniksen ja Andrein kesästä.

Kirja palautti mieleeni oman nuoruuteeni ja ennen kaikkea ne ihanat, sateiset kesäpäivät, jolloin äidin kanssa kuunneltiin radiosta Raimo Lintumiehen juontamaa kesäohjelmaa ja tehtiin käsitöitä kuten kudottiin mattoja. Zakirovin matonkutoja taisi tehdä hieman erilaisempia mattoja, kuin äitini neliniitiset räsymatot, mutta samoissa mietteissä lienevät naiset käsitöitä tehdessään kaikkialla maailmassa.

Aikuisena on ollut mielenkiintoista huomata, miten erilaisia on ne asiat, jotka ovat olleet lapsuuden kesien kohokohtia. Itselleni sateisten ja käsityöpainotteisten kesäpäivien lisäksi kohokohtia olivat pyöräretket uimaan muiden kylän lasten kanssa, matonpesupäivät sekä kauppa-auton käyntiä seurannut jäätelöhetki.

*  *  *  *  *

Tämä päivitys aloittaa blogissani uuden sivun. Viime vuonna päätin, että osallistun tänä vuonna Porin lukuhaasteeseen. Koska 30 kirjaa on perin niukasti joka päivä jotain lukevalle, ja koska pidän erilaisiin kulttuureihin tutustumisesta, haastoin itseni lukemaan kirjan jokaisesta maailman maasta. Tämä oli siis päivitys numero 1: Uzbekistan.

SuomiAreenan huomioitsija esittäytyy

Kyssäkaaliko muka uutuus?

Oltiin viime syksynä (2015) äidin kanssa kaupassa ja katseltiin salaattivärkkejä. Ehdotin kyssäkaalia. Äiti totesi ensin, että sitä ei olekaan koskaan maistanut, mutta väärin muisti... ja myönsi sitten maistettuaan itsekin unohtaneensa.

Elettiin 1970-lukua. Oli luultavasti kesä 1975. Olin likimain 10-vuotias. Kesät olivat maailman tylsintä aikaa, kun ei päässyt kouluun. Kotitöitäkin maalaistalossa oli ihan riittävästi esikoistyttärelle. Pikkuveli sai pyöräillä vapaasti, mutta meikätyttö kitki porkkanapenkkejä (mikä oli vielä ihan siedettävää) ja kantoi polttopuita paikasta toiseen (inhotuksen inhotus, kukahan keksi, että puita pitää siirrellä paikasta toiseen että ne kuivuu ja vielä pinotakin... no myönnän, siihen iloon osallistui velikin). Parhaita oli sadepäivät, jolloin istuttiin sisällä ja tehtiin käsitöitä ja kuunneltiin Jaakko Lintuniemen Kesäkatua radiosta (no, sitä ei ehkä tullut joka kesä, mutta useampana ainakin).

Meille tuli kotiin Perjantai ja Uusi Nainen -lehdet. Jälkimmäisestä luettiin äidin kanssa keväällä kyssäkaalista. Lähikaupungista löydettiin siemenetkin, joten sitä sitten kokeiltiin omassakin ryytimaassa. Hyvin nuo kasvoivat. Ja maistuivat maukkailta. Näin jälkeenpäin minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, miksi tuon maukkaan kasvin viljelys sitten lopetettiin meillä. Ehkä siemeniä ei sitten enää saanut, kun kerran kyssäkaali unohtui kaupoilta ja melkeinpä kaikilta muiltakin vuosikymmeniksi.

Taisi olla kesällä 2010 kun ostin kaupasta kyssäkaalia. Siitä lähtien se on ollut syyskesän suosikkikasvikseni.

Parasta kyssäkaali on edelleenkin niin kuin me syötiin sitä lapsenakin: raastettuna pienehköllä terällä mehukkaaksi raasteeksi. Voisi sinne varmaan jotain lisätäkin, muttei ole tullut koskaan lisättyä. Sitä en enää muista, mitä Uusi Nainen lehti ehdotti.

Nykyisin teen kyssäkaalista myös paksuja tikkuja, joita dippailen porkkanan ja muiden kasvisten kanssa. Tapanani on pilkkoa puoli kiloa kasviksia iltapalaksi, jos päivän kasvisannos on jäänyt heppoisemmaksi.

Dippikastikkeen teen kermaviilistä. Lisään sinappia, mustapippuria, suolaa ja paljon mausteita. Parasta olisi tuore kirvelisilppu, mutta olen laiska kasvattamaan yrttejä ikkunalaudalla, joten mikä tahansa kuivattu yrttikin käy.

Olen yrittänyt pitää siitä huolen, että kasviksia söisin päivässä vähintään 900 grammaa. En usko, että minun suolistoni on sen vaatimattomampi kuin ranskalaistenkaan, ja olen lukenut, että ranskalaisiin ravitsemussuosituksiin kuuluu 900 g kasviksia päivässä. Tai ainakin joitain vuosia sitten kuului. Ainahan nuo ohjeet muuttuvat.

Nimimerkillä: KOKEILEN KAIKKEA MUTTEN KITKE

30.5.2016
*  *  *
Kirjoitettu S-ryhmän ja Marttojen ruokamuisteluksi

Kirsin dippikastike

2 dl kermaviiliä
n. 1 tl sinappia, laatu maun mukaan
n. 1 tl suolaa
(n. 1 tl sokeria alkuperäisohjeessa 1980-luvulta oli 2 tl)
0,5-1 tl mustapippuria suoraan myllystä
mausteyrttejä maun mukaan (kuivattuja n. 2-5 tl, tuoretta ainakin tuplasti enemmän, jos närästää, niin sitten ehkä ei yhtään)

Sekoitetaan ennen kuin aletaan pienistää kasviksia dipattaviksi.
Sopii myös salaatinkastikkeeksi.
Kokeilla voi myös esim. kalan seuraksi.

Martan ilmastoteko

Tarina muutosta

Tammikuun Emäntälehdessä ollut kilpailu nosti mieleeni ajatuksen, että tuohonpa osallistun. Tiesin, että vuosi toisi mukanaan muutosta omaan elämääni, olinhan ostanut marraskuussa 2005 uuden asunnon, johon pääsisin muuttamaan pääsiäisenä. Uudessa asunnossa voisi ottaa käyttöön uusia käytänteitä.


Ensimmäinen ekotekoni liittyy lämmönalentamiseen. Aloitin vuoden jääkylmässä toimistossa. Ihan talohoitoyhtiön toimesta kovimmilla pakkasilla sisälämpötila oli +13-17 astetta. Säästöä kertyi niin, että ropisi… mutta jostain kumman syystä en ollut kovin tyytyväinen tähän säästöön. Alle kahdenkymmenen asteen lämmössä on vaikeaa istua päätteen ääressä koko päivää laskemassa ja suunnittelemassa. Sormet jäätyy, vaikka kuinka laittaisi villaista ylle ja alle. Onneksi pakkaset hellitti ja totean käsi sydämellä, että tämä ei ollut minun juttuni. Lämmöstä en säästä.


Toisin kävi. Ystävät, tuttavat ja kylänmiehet kilvan kehuivat keväällä, kun pääsin muuttamaan upouuteen asuntooni, että on se hienoa kun voi muuttaa uuteen. Katin kontit. Ongelmansa on siinäkin, vaikka plussapuolella on se, että tapeetit on mieleisen värisiä eikä muuttaessa tarvinnut siivota toisten jälkiä, kun rakennuttajafirman siivooja oli tehnyt hyvää työtä. Mutta lämmöstä piti jatkamani. Tammi-helmikuinen luulo ei ollut tiedon väärtti. Kävi nimittäin niin, että kerrostaloomme oli asennettu hienot ohjurit tasaamaan lämpöä, jota toki voi termostaateista ja huoneistokohtaisesta ilmastoinnista säädellä. Ainakin teoriassa. Marraskuun muutamana pakkaspäivänä osoittautui, että lämpötila oli säädetty runsaaseen 21 asteeseen ja kovemmilla pakkasilla se ei riittänyt lämmittämään asuntoa. Ulkona oli pakkasta 10 astetta ja sisällä lämpöä vaivaiset 20. Palelsi vaikka kuinka ajatteli, että ilmastoa tässä säästellään. Säästyikö yhtään, kysyn vaan, sillä jouduin ostamaan toisen täkin kun yksi ei enää riitä lämmön säilyttämiseen. Sähkölämmitteinen lakanakin kävi mielessä.  


Toinen ekotekoni liittyi kierrätykseen. Jotain oli tehtävä, sillä uusi asuntoni oli 10 neliötä pienempi kuin vanha. Pakatessa tavaroita vanhassa asunnossa laitoin Mikkelin paikallisliiton marttojen kesäkirpputoria varten tusinan verran isoja muovikasseja hyvää tavaraa, joista iso osa menikin kaupaksi myöhemmin kesällä ja loput laitettiin arpajaisvoitoiksi tai lahjoitettiin seurakunnan Tukipilarin kirpputorille. Ekotorin pojat kävivät hakemassa tavaraa yhden pakettiautokuormallisen: mm. vierasvuoteena olleen runkopatjasängyn, jolla oli nukuttu vajaa viikko. Oman arpajaispussinsa saivat myös Maanpuolustusnaiset. Työpaikalle lahjoitin muutamia keittokirjoja ja valkoisenposliinin kokoelman onnistuin myymään sitä tarvitsevalle tuttavalleni.


Vakaana ajatuksena tästä jalosta kierrätyksestä päätin muuton tuomassa innostuksessa harrastaa kierrätystä laajemminkin. Tosin vielä silloin en tiennyt mihin tuo muuton tuoma innostus johtaisi. Kun tavara kotoa hävisi ihan silmissä ja kävin välillä katselemassa miten oma uusi koti valmistuu, tuli vähitellen sellainen kummallinen fiilis. Kaikki alkoi vanhasta mikroaaltouunistani, jonka isä voitti vuonna 1988 Mustan pörssin jouluarpajaisissa ja antoi minulle. Se nimittäin oli liian iso hyllyyn, joka oli tehty mikroaaltouunia varten. Tutussa koneliikkeessä oli alennusmyynti ja siispä poikkesin sinne valkoposliinista saadut rahat kukkarossa. Ostin uuden pienemmän mikroaaltouuniin, joka varmasti on myös turvallisempi, onhan se lähes 20 vuotta nuorempi. Lisäksi rahaa jäi niin sopivasti yli, että ostin uuden leivänpaahtimen. Aiempi, vuosimallia 1988 sekin, haisi epämääräisesti muoville joka ainoa kerta kun yritti leipää paahtaa eikä paahtojälkikään ollut tasainen. Koneliikkeen pojat toivat uudet laitteet kotiin ja veivät vanhat mukanaan kierrätykseen.


Tässä vaiheessa jokin naksahti. Ajatus uudesta mikroaaltouunista, johti ajatukseen uudesta pölynimurista, digivaa’asta ja jopa uudesta silitysraudasta, jota tosin myönnän harkinneeni todella pitkään. Vanha anopilta vaihdettu 1970-luvulta peräisin oleva rautani olisi välttänyt kovin siinä vähäisessä käytössä, missä silitysraudat kotonani ovat, mutta kun muuttaa uuteen, niin vaihdettavahan se oli silitysrautakin. Olisi se vanhan näyttänyt niin… vanhalta muiden rinnalla. Mikroaaltouunin ja paahtimen veivät siis koneliikkeen pojat, mutta imuri, silitysrauta ja musta digivaaka menivät Ekotorille ja sitä myöten uusiin koteihin. Toivottavasti.


Uskon kuitenkin vakaasti, että uudet kodinkoneeni, erityisesti mikroaaltouuni, jääkaappi-pakastin ja astianpesukone ovat energiaa säästävämpiä malleja verrattuna edellisiini. Pyykinpesukone onkin asuntoni ainoa vanha laite. Se toimii toistaiseksi hyvin, ja kun siitä aika jättää hankin sen tilalle pesutornin. Kolmas ekotekoni olikin siis energiaa syövien sähkölaitteiden uusiminen.


Neljäs ekoteko alkoi vähän heikosti. Olin nimittäin päättänyt hankkia uuteen kotiini vain energiaa säästäviä lamppuja. Paikkakunnan ainoassa ammattimaisessa lamppuliikkeessä kyselin asiantuntevalta myyjältä, miten valitsemaani lamppuun soveltuu energiansäästölamppu. Alan asiantuntija kertoi, että missään nimessä ei kannata hankkia energiansäästölamppuja, kun ne ovat ensinnäkin paljon kalliimpia kuin tavalliset ja toisekseen ne aiheuttavat yli sata tulipaloa Suomessa vuosittain. Energiansäästölamput. Marttojen ohjeena on ollut, ettei kysyvä tietä eksy, joten marssin vakuutusyhtiööni. Siellä ystävällinen virkailija lupasi selvittää asiaa asiantuntijoilta Helsingissä, ja jo runsaan kuukauden kuluttua häneltä tulikin sähköpostia, ettei energiansäästölampuista ole tiettävästi kirjattuna ainoatakaan tulipaloa Suomessa. Sen sijaan pölyisissä teollisuushalleissa olevista loisteputkista ja liian ahtaaseen tilaan laitetuista halogeeneista oli tilastollisestikin merkittäviä tuloksia.


Tieto tästä tuli vakuutusyhtiöltä kahta päivää ennen muuttoa, enkä enää ehtinyt hankkia energiansäästölamppuja. Minulla oli niitä kuitenkin valmiina pari. Lamput kattoon pistänyt sähköalan ammattilainen ei tosin suostunut laittamaan energiansäästölamppuja valaisimiin, joissa lamput jäävät näkyviin, kun ne ovat niin rumia. Elämä sähköalan ammattilaisten kanssa ei ole aina helppoa. Mutta kevään ja kesän mittaan vaihdoin lamppuni energiaa säästäviksi. Vaikka olivatkin kalliimpia kuin hehkulamput. Ja vaikka olisivatkin rumia. Tätä ekotekoa jatkan tulevaisuudessakin.


Sitten viidenteen ekotekooni. Muuton yhteydessä oli paljon kaikenlaista valokuvaamista. On sitä aiemminkin ollut. Lisäksi pakatessa tuli kuunneltua äänikirja jos toinenkin kannettavalla cd-soittimella. Minulla oli aiemminkin käytössä paristolaturi ja siihen akut, mutta ne olivat aika tehottomat, ja niitä sai ladata jatkuvasti. Ja siltikin sai aina pitää mukana alkalisia varaparistoja, joita muutonkin yhteydessä vein kierrätyspisteeseen aika ison kasan. Päätin siis ostaa tehokkaammat akut, joista onkin ollut paljon iloa. Akkuostokseni jälkeen en ole ostanut ainoatakaan alkaliparistoa, ja energiaa onkin säästynyt roimasti kun ei ole enää tarvinnut kantaa paristoja kierrätyslaatikkoon. Vaikka lataamisessa kuluukin sähköä, uskon, että se voitetaan kaatopaikkakuormien vähentyessä. Sitä paitsi tarpeeksi isot akut riittävät kuvaamiseen ja äänikirjojen kuunteluun niin paljon pidemmän ajan kuin alkaliparistot.


Kuudenneksi mainitsen, että jatkan edelleen jo aiemmin aloittamiani ekotekoja, kuten käytän vain julkisia kulkuneuvoja tai kimppakyytiä (en aio vastaisuudessakaan ostaa omaa autoa, jonka myin tarpeettomana 1998), ostan vain sellaisia vaatteita, joita voin ja aion pitää useamman kerran.

Käytän hampaita pestessä mukia, olen tehnyt niin lapsesta saakka, en käytä juoksevaa vettä perunoiden kuorimiseen enkä astioiden pesuun, enkä ehdottomasti koskaan anna veden juosta sillä aikaa kun saippuoin itseäni. Maalla olen lapsena oppinut, että vettä pitää säästää. Osoituksena tästä kahdeksan kuukauden veden mittaamisen aikana käytin vettä ¼ vähemmän, mitä oli arvioitu. Niinpä kahden kuukauden vesimaksut palautettiin minulle jouluksi. Vastaavan kokoisessa asunnossa asuva yksinäinen nainen joutui vastaavasti maksamaan kahden kuukauden ylimääräisen vesimaksun. Niin erilaisesti voi vettä käyttää.


Lisäksi pitää myös mainita, että käytän kirjastoa useampaan kertaan viikossa lehtien lukemiseen ja kirjojen sekä musiikin lainaamiseen. Kaikkea ei tarvitse ostaa itse. Siihen auttaa myös omassa taloyhtiössämme oleva lehtien kierrätyspiste, johon omalta osaltani vien lukemani aikakauslehdet. Saman lehden kun voi lukea useampikin henkilö.


Kaiken kaikkiaan ekoteko oli mielestäni hyvä kilpailuajatus, mutta olen vähän samoilla linjoilla, mitä muutamat vuoden aikana tapaamani vanhemmat martat ovat olleet: On niin vaikeaa keksiä, mitä ekotekoja vielä tekisi, kun niin paljon on jo aloittanut aiemmin. Kilpailussa olisikin voinut olla oma sarjansa vasta-alkajille ja edistyneille. Ehkä sellainen tulee jatkona myöhemmin.

*  *  *
Kirjoitus on lähetetty 15.1.2007 Martan ilmastoteko -kilpailuun, johon osallistui yhteensä noin 1.500 marttaa.