Lukumaratonilla luettua

Elokuun viimeinen viikonloppu,  venetsialaiset kotiparvekkeella itseni ja kirjapinon kanssa. 72 tuntia lukemista ja nukkumista, yhdestä yöstä nukuin ison osan parvekkeella, kun en luonnon päivänä sen edemmäs luontoa halunnut yöksi. Tervetuloa syksyn lempeän lämpimät ajat.

Luetut kirjat

1. Lasse Honkanen Murha ei ole taidetta, Arttu Lampare sarjan 2. osa, kuuntelin, 277 sivua 

Tykkäsin ekasta kirjasta ja tästä melkeinpä enemmän. Yhteistyö enon kanssa tuntuu toimivalta. Ällykkä on ihana sana, itsekin kutsun kännykkääni geokätkeillessä gepsukaksi. Molemmat tekee mielen iloiseksi, älykännykkähän on nykyään kuin lemmikkieläin, aina käsillä. Kirjassa oli murhan ja taiteen lisäksi mukavasti myös intertekstuaalista sisältöä. 

"Punaviini sopii taiteilijalle kuin baskeri päähän."

2. Tiina Forsman Annikki Nissinen selvittää murhan. Toivon todellakin, että Annikki Nissinen ja inkeriläistaustainen naapurinsa Helmi Orlova selvittävät rikoksia jatkossakin. Kirjan rouvat oli mielestäni mainio tiimi. 

Kirja on leppoisan kotoisa. Murhaa ratkotaan sauvakävelyllä ja kirkkokahveilla. Samalla Maahan muuttanut Helmi saa ystävän, oppii enemmän suomea ja kotoutuu. Itsellenikin kelpaisi jälleen Helmin kaltainen ystävä. 1990-luvun lopulla minulla olikin samankaltainen naapuri Gruusiasta. Sitten muutin Mikkeliin ja kun ei vielä ollut suomea, ystävyys jäi. 

3. Minun on pitkään pitänyt tarttua Jaana Lehtiön dekkari sarjaan. Aloitin Kuka viisautta rakastaa -kirjasta. Ehkä jatko-osat on innostavampia, kuten monessa muussakin sarjassa. Nyt sarja on kuitenkin aloitettuna. 

4. Eka keskeneräinen paperikirja, joka ei ollut edes kuvan pinossa, oli George Simenonin Keltainen koira : komisario Maigretin tutkimuksia. Kirja oli jäänyt kesken, kun se vaan ei innostanut. Tämä ei missään nimessä ollut paras Maigret, jota olen lukenut. Kuinkahan mones ranskalainen kirja tämä oli tänä vuonna, vaikka en ole mitenkään erityisesti innostunut ranskalaisista kirjoista. 

5. Yhtälainen pettymys oli odotetusti perulainen Mario Vargas Llosan Maytan tarina. En ole tämänkään kirjan jälkeen vielä mikään eteläamerikkalaisten klassikoiden fani, mutta en löytänyt muutakaan perulaista kirjaa korjaamaan kokomaailma-haasteeni Peru-puutteita. 

No, nyt on luettu laatukirja Perusta, mutta en siis viihtynyt. Seuraavaksi pitää ottaa jotain takuuvarmasti kivaa, jotta jaksaa vielä sunnuntain. 

6. Aamu Nyström I. K. Inha Valokuvaaja, kirjailija, kulttuurin löytöretkeilijä on odottanut luku vuoroa muutaman viikon. Luin Inhasta ensi kerran tänä kesänä, ja löysin tämän kirjan täydentämään tietojani. 

Nyström on Onhan veljentytär, ja omaa siten sisäpiirin tietoa. Inha tunnetaan valokuviensa ohella mm. polkupyörien maahan tuojana. 

7. Eila Palmgrenin Verenpunaiset ravut oli maratonini viimeinen kirja. Kuvittelin ensin, että en ole sarjaa lukenut, mutta huomasin lukeneeni yhden kirjan vuodenvaihteen tienoilla. 

Tykkäsin tästä sarjan ensimmäisestä ja siitä myöhäisemmästäkin kirjasta. Työttömän pätkätöihin on helppo samaistua. 

Sivut

277+223+260+62+374+270+197=1663 sivua. Eli melkein normaali kotiviikonloppu 🤔

Yhteenveto

Muuten hyvä, mutta olis ollut kiva, jos edes maratoni olisi innostanut tarttumaan kirjoihin, jotka on olleet pitkään vireillä. No... Ehkä ensi viikonloppuna. 

Kivaa oli tälläkin kertaa! Kiitos! 

Ystadin tunnelmia

Aikanaan hengailin Ystadissa tämän tästä Kurs Wallanderin seurassa. Mikkelin vuosinani haaveilin jopa lomasta Ystadissa, mutta ilman autoa se tuntui liian hankalalta, vaikka olihan junat ja aikuisten interrail-lippu. 

Suurin osa Henning Mankellin kirjoista tuli luettua ennen kuin kyllästyin ns. skandinaavisiin dekkateihin. Suurimman osan olen nähnyt myös eöokuvina. Lukemistani koin tylsäksi vain italialaisista kengistä kertova kirja. 

Wallander tuntui kivan oloiselta, mutta vähitellen kyllästyin siihen, kuinka rikokset pahenivat vuosien saatossa. Vaikea silti sanoa jälkikäteen kumpi vaikutti enemmän, kirjojen vai tv-sarjan raaistumimen. 

Anders de la Motten ja Måns Nilssonin Kesäparatiisin murhat Kuolema asuntonäytössä ja Antiikkikauppiaan kuolema -kirjoissa poliisi lähtee lepolomalle Ystadin tienoille maaseudulle ex-vaimonsa ja tyttärensä lähelle, ja ratkoo toipumisen ohessa muutaman rikoksen. Siitä huolimatta kesä sujuu niin hyvin, että jatkoa seurannee, toivon niin. 

Kirjojen poliisista tuli oitis mieleen positiivisella tavalla se yksi Murha paratiisissa -tv-sarjan englantilainen poliisi, joka pukeutui aina jäykän muodollisesti. 

Susanna Alasalmen Sikalat kertoo Suomesta Ruotsiin muuttaneesta perheestä. Hienot puitteet ei takaa onnea. Kirjan Leenan, 8v., perheessä alkoholilla on merkittävä rooli. Onneksi Leena löytää oman turvasatamansa pahimpiin hetkiin. 

Kultakala on toinen Susanna Alasalmen kirja, joka niin ikään sijoittuu Ystadiin. Kirjassa hoidetaan naapurin kultakalaa ja kaikkea sattuu siinäkin. 

Lukemani jälkeenkin olisi kiva käydä Ystadissa, vaikka tuskin haluaisin sinne muuttaa. 

Elokuinen lukumaraton

Tänäkään vuonna ei ole suunnitelmissa venetsialaisten viettoa parveketta kauempana, joten kirjabloggaajien lukumaratonin osuminen tälle viikonlopulle oli enemmän kuin ilouutinen. Aiemmin olen osallistunut lukumaratonille kahdesti.

Tällä kertaa tarkoitus olisi lukea pitkään yöpöydällä olleita kirjoja.  Se sopiikin hyvin, sillä maratonia emännöi tällä kertaa Yöpöydän kirjat 😊 Olen viime aikoina ollut huolissani siitä, että samat kirjat ovat pinon hännillä kuukaudesta toiseen, kun aina tulee uusia joihin tulee tartuttua ensin. Jossain vaiheessa sitä unohtaa kokonaan, miksi aikanaan halusi lukea kirjan. Jos nyt saisi luettua muutaman kirjan kerralla, niin pino vähän madaltuisi. Osa pinon kirjoista on kesken, osa avaamatta, mutta sivujahan on helppo laskea. 

Kotitöitä tehdessä ja lenkkeillessä kuuntelen äänikirjoja. Niitäkin on monta kesken, mutta aloitin uuden kirjan, ja jos tämä loppuu, aloitan toisen uuden, niin on helpompaa laskea. Tälläkin kertaa muunnan kuunnellut kirjat sivuiksi, joten on helpompi verrata lukemista aiempiin haasteisiin. 

Tosin aiemmin olen lukenut kerran nukkumatta 24 tuntia ja toisen 24 tunnin haasteen aikana nukuin välillä yöunet. 

Nyt tavoitteena on 72 tunnin maratonin, sitä en olekaan vielä kokeillut etukäteen suunnitellen, vaikka jossain välissä on saattanut tulla kuunneltua kolme päivää putkeen vain nukkuen välillä. 

Nyt on perjantai aamupäivä. Aloitin maratonin ihan vähän yli puolen yön, ja maratonin päättyy sunnuntaina klo 24. Viime yönä nukuin noin 7 tuntia, samoilla määrillä mentäneen seuraavinakin öinä.

Ihana lukuviikonloppu siis tulossa. Kiitos Yöpöydän kirjoille jo etukäteen. 

Hawaijin sininen hämärä ja muita hetkiä

Annikki Tähti lauloi aikanaan Hawaijin sinisestä hämärästä. Itselleni tuo saari on salaperäisen outo, mutta ei mitenkään suosikkini toive matkakohteena. Soffamatkalla sinne tuntuu kuitenkin hyvältä ajatukselta.

Earl Derr Biggers oli itselleni uusi tuttavuus. Luin pari hänen Charlie Chan dekkaria. Charlie Chan, hawaijilainen poliisi, seikkailee useammassa kirjassa ja elokuvassa. Oli yllätys, että tällainen kiehtova älykäs tyyppi on jäänyt huomaamatta minulta.

Charlie Chan ja avaimeton talo kirjan tapahtumapaikka on Hawaiji. Kirjassa ollaan paljon rannalla ja rantahotellissa. Rikoksista huolimatta tunnelma on levollinen, sinisen hämärän hetken kaltainen. 

Hän meni ulos rannalle. Kalpea kuu oli korkealla tähtien keskellä. Romantiikka kuiski kookospalmuissa. 

Kirjan tapahtumat ovat 1920-luvulta. Rikosten ohella kirjassa on normaalia elämää ja romantiikkaa. Kirjan teksti kertoo enemmän kuin sanat. 

Luin kirjan viime vuonna, ja ilokseni huomasin, että tämä ja toinenkin lukemani, papukaija kirja, on tullut suoratoistopalveluun kuunneltavaksi. Toivottavasti tulee muutkin. Chan on loisto tyyppi. 

Kuvittelin lukeneeni aikoja sitten Sujata Masseyn Hawaiji-kirjan, mutta sen verran outo oli, kun selasin sitä, että pakkohan se oli lukea uudestaan.

Jännä, miten Rei Shimura, itsenäinen nainen, oli niin erilaisen tuntuinen perheensä keskellä. Toki yhtä utelias ja kekseliäs rikoksen ratkonnassa. 

Rei Shimura Havaijilla -kirjassa Rei lähtee isänsä ja lähisukulaistensa kanssa kaukaisen sukulaisen 88-vuotispäiville. He vuokraavat omakotitalon ja maastopalo riehuu lähistöllä. Kirja tuli oitis mieleen, kun uutisissa alettiin puhua isosta tulipalosta Hawaijilla, joka tuhosi yhden kokonaisen kaupungin kesällä 2023. 

Hawaijilla on käynyt myös Carolyn Keenen luoma Neiti Etsivä, johon tutustuin muutama vuosi sitten ensi kertaa. Neiti Etsivä Hawaijilla. kirjaa en ole saanut vielä käsiini, mutta tulossa on sekin luettavaksi. Viimeaikoina olen kuullut, että nykyään myös pojat lukevat Neiti Etsivää. Hieno juttu. 

20.8. Vaatiihan taistelu miehiäkin saati sorsanmetsästys

Tänään alkoi puolilta päivin sorsanmetsästys. Lukioajoilta muistan yhden luokkatoverin, nyt jo edesmenneen, olleen innokas sorsastaja, joka oli pois koulusta sorsastuksen aloituspäivänä. Omaan lähipiiriin sorsastus ei juuri kuulunut. Mieleen ei ole jäänyt, että olisi sorsapaistia koskaan lapsena syönyt, mutta oli sitä kuulemma ollut kaksikin kertaa, ensimmäisen ja viimeisen 😊. Viikinki-ravintolassa olen syönyt sorsapaistia kerran, mutta nautinnon odotuksen tuoma mielikuva hävisi siinä vaiheessa, kun tarjoilija (ihan oikein) varoitteli mahdollisista hauleista. Sen jälkeen syönti-into oli kalanperkauksen tasoista närppimistä. Ruotojen etsintä vie nautinnon kalan syömisestäkin. Mutta sorsastus aihe sopii tähän päivään, joten tartun aiheeseen. Tosin sorsakirjoja en sitten löytänyt kuin yhden, joten tässä lähinnä vaan metsästetään dekkareissa. 

Jättimäisin saalis sorsanmetsästys retkeltä on saatu Aleksis Kiven Seitsemän veljestä kirjassa, missä veljekset päättävät lähteä Taulu-Matin tarinoita muistellessaan sorsametsälle Viertolan maiden taa. 

Matkalla metsälle veljekset kaatavat karhun, viettävät neljä päivää hiidenkivellä härkien saartamana, muistavat että Laurin kontissa on koko joukon panokset ja listivät 40 härkää. Karhusta ja häristä tulee lihaa hyvinkin reilut 5000 kiloa, joka kaikki jää veljesten kontolle.

Yhtään sorsaa ei ammuttu.

Toisaalta veljekset selvisivät reissusta paremmin, mitä Reino Helismaan Sorsanmetsästys-laulussa, missä yksi lähestulkoin hukkui ja loputkin kyydittiin ambulanssilla paikattavaksi.

Jos Aleksis Kiven metsästys kertomus ei juuri nyt iske, voi lukea englantilaisia maalaisaatelistoromaaneita sen sijaan, niissä metsästetäön usein, tai vaikka Mauri Sariolan metsästysaiheisen dekkarin Susikosken ajojahti. 

Siinä kartanon isäntä kutsuu Susikosken hirvimetsälle. Metsästyksestä tuleekin outo tapahtuma, ja dekkarista kun on kyse, niin murhalta ei voi välttyä. 

Leena Lehtolaisen Turman luoti on samoilla linjoilla. Maria Kallion puoliso Antti Sarkela suorittaa metsästyskortin ja liittyy Siuntiolaiseen metsästysseuraan. Hirveä tässäkin kirjassa metsästetään ja huonostihan siinäkin käy. 

Oma metsästykseen liittyvä dekkarisuosikkini on M. J. McGrathin Jään muisti, jossa Edie Kiglatuk opastaa jäällä metsästys seuruetta ja myrskyn yllätettyä porukan yksi kuolee.

Turvallista metsästystä uudistuneilla säännöillä ja maukkaita sorsapaistihetkiä. Reseptin voi poimia vaikka Hanhensulan keittokirjasta, josta on mieleeni jäänyt reseptin nimi, Heinäsorsaa herkemmillään... Vai oliko se sittenkin joku muu keittokirja.

Sorsastuksen sijaan teemme tänään sorsapalapeliä. 

Vapahtaja vapahtaa

Yhdeksän kirjaa kirjoittanut Arttu Tuominen julkaisi Porin kirjojen yössä uusimman kirjansa, Vapahtajan. 

Julkkarit pidettiin Porissa, joten tottakai olin paikalla. Tämä taisikin olla itselleni seitsemäs kerta. Arttu Tuomista haastatteli Itätuulen kirjastosta Erkka Ojanen, jonka olen aiemminkin kuullut haastattelevan Tuomista. Joiltakin haastattelu käy luonnostaan, niin, että tilaisuudesta tulee yhtenäinen. Niin kävi nytkin. 

Ennenkin olen Tuomisen kuullut asiasta puhuvan, mutta kertauksen vuoksi aloitettiin siitä, että 'kuka teki' ei ole kiinnostava kysymys Tuomiselle, vaan se, 'miksi näin tapahtui'. Hän ei jätä kirjoissaan puolitiehen sen tarinan kertomista. Sen vuoksi itse tykkään Tuomisen kirjoista niin paljon, vaikka käsi sydämellä pitääkin sanoa, että joskus väkivallan kuvaus on ollut liian tarkkaa makuuni.

Kirjassa löytyy kuntolenkin varrelta poltettu ruumis. Paikkana lienee Isomäen ja Katinkurun maasto ja uhrina syrjäytynyt henkilö. Kodittomalla ja syrjäytyneelläkin on tarinansa, ne ovat ihmisiä kuten mekin, kertoo Tuominen.

Ojanen totesi, että tämäkään Tuomisen kirja ei päästä lukijaa helpolla. Aiemmissa kirjoissa on ollut joskus paljonkin pureskeltavaa niin rikollisuuden kuin tavallisten ihmisten moraalivalintojen kanssa. 

Kirjojen yön teema oli tänä vuonna synti ja huuma. Vapahtaja-kirja istuu siihen seuraan hyvin. Tuominen kuitenkin pohtii, onko ihmisen väärä valinta aina syntiä, joskus on vain tullut valittua huonoista vaihtoehdoista toinen ja vähitellen valinnat kasautuu, yksi johtaa toiseen ja ongelmat kumuloituu.

Erkka Ojanen kertoi, että Delta-kirjasarjan hahmoilla on jokaisella omat faninsa. Oksmanilla on jopa omat fanisivut Facebookissa. Tässä kirjassa esille nousee Susanna Manner ja hänen poikansa.

Tässä kirjassa kerrotaan myös mitä kuuluu Verivelka kirjan Antille. 

Erkka Ojanen kyseli lopuksi jatkosta. Kuudes kirja on teon alla. Tuominen lupasi kunnon paukut kirjasarjan, viimeisenkin osaan, joka ilmestyy ensi vuonna. 

Kirjoittaminen silti jatkuu. Hieman eri näkökulmilla. 

Vuoden 2021 positiivisin porilainen pitää vahvasti jalat maassa, vaikka kirjoja on myyty seitsemällä eri kielellä, Tanskasta hän sai vuoden dekkaripalkinnon ja Suomessakin on yli 100.000 kirjaa myytynä, mottona Tuomisella on kuitenkin "Pessimisti ei koskaan pety. "

Ps. Lööppeihin voi laittaa: Arttu Tuominen ei pidä kaalikääryleistä.

Ja eikun lukemaan. Kirja tulee myyntiin huomenna, mutta Tuominen myi kirjaa julkkareissa. Jono oli luultavasti kirjaston historian pisin ja ulottui ulos saakka. Joku totesi väliajalla, että kohta taitaa kiertää koko korttelin. 

En Saab, kaksi Saabia, monia Saabeja

Sukulainen tuli 1980-luvun lopulla kerran mustalla avosaabilla sukujuhliin. Hän oli Saabilla töissä ja avoauto oli työntekijöiden yhteiskäytössä. Itse haaveilin opiskeluaikana keskiluokkaisesta työpaikasta ja ysitonnisesta turbosaabista. Sen olis pitänyt olla musta. Ja uusi. Sitten tuli The lama, ja oli lakattava haaveilemasta. Enää en autoa haluaisi.

1. Riikka Alaharjan En Saab tapahtumapaikkana on Siikainen ja tie pääkaupunkiseudulle. Siikaisissa löytyy Saab-korjaamo ja Muikkeli, joka lähtee mukaan. Alaharja lienee asunut lapsena Siikaisissa, ja jos oikein muistan, hänen isänsä ensimmäisiä seurakuntapiirejä Siikaisissa oli kotonani pidetyt. Veikkaan, että jäi hänenkin mieleensä. 

2. Johanna Hulkon Vähäisiä tyyppivikoja kirjaan törmäsin uudehkona, kun katsoin olisiko Hulkolta ilmestynyt uutta Geoetsivät kirjaa. Löytyihän sellainenkin, kuten joka vuosi, mutta lisäksi löytyi kirja keski-ikäisen miehen perheestä ja Saabeista. 

Kirjan Mikalla on Saab, vaimo, lapsi ja kuntosalilla tavattu nainen joka voisi olla enemmänkin kuin kuntosalilla tavattu ihminen. 

Kirjassa kuvataan mielestäni hyvin rakkautta siihen, mitä on tottunut omistamaan, vaikeutta puhua tärkeistä asioista sen kanssa, jonka on valinnut aikanaan tärkeimmäksi puhekumppanikseen ja vaaroja joita piilee siinä, että alkaa jakaa elämäntarinaansa jonkun uuden kanssa. 

Kirja ei mitenkään kuulunut lempigenreihini, mutta tykkäsin. Paljon. Vähäisiä tyyppivikoja on Saabien ja muidenkin autojen ohella meissä kaikissa. 

3. Jukka Takalon Kuoleman nimi on Saab 96 kertoo elämästä vuoden pimeimpänä päivänä 1985. Itse olin silloin opiskelemassa, tai luultavasti sinä päivänä jo vanhempien luona joulun vietossa, mutta joka tapauksessa elin eräänlaista yliopistoelämään. Eräänlaista siksi, että olen monesti miettinyt, että kävin kyllä yliopistoa 5,5 vuotta, mutta ellei osakuntaa ja ainejärjestöä lasketa, aika vähäiseksi se opiskelijaelämä jäi. 

Tunnistan kirjasta asioita, mutta en siis niinkään elämäntapaa. 

En muista myöskään että kellään likimain ikäiselläni olisi ollut Saab 96 autoa, kavereilla oli polkupyörä tai Fiat tai Talbot, itse ajoin isän Datsun Cherryllä, kun jonnekin halusin ajaa. Yhdellä vanhemmalla insinööriopiskelijatutulla oli Volvo, mutta yliopistolla kellään tutulla ei ollut autoa tuona vuonna, en ainakaan muista että olisi ollut. 

Kirja on osittain yhtä sekoilua. Osittain siinä on jopa järkeä tämmöisen täti-ihmisen mielestä, joka ei tainnut koskaan olla nuori ja huoleton. 

🎶Kanootin kapean vesille laskin, 

Seuraan nyt majavaa vaeltavaa🎶

Lehdestä löytynyt puhelinnumero pelastaa paleltumiskuolemalta, kun Saab 96 ei lämpeä, kuski on kaljoissa ja bensaa riittää vaan tunniksi.

Pelastus löytyy ja nuorten elämä jatkuu. 

Veikkaan, että hieman räväkämpää nuoruutta viettäneet tykkäävät tästä kirjasta kovasti. 

En ole koskaan ajanut Saabia, mutta kyydissä sentään olen ollut, mustan ysitonnisen turbo-Saabinkin kyydissä, joskaan en muista oliko se kurssikaverini perheauto, luultavasti. Kesällä 1988 kun olin valtiolla töissä olisin saanut ajaa valtion Saabia, jos olisin tehnyt valtion autojen ajoluvan. Ajatus luvan hankkimisesta tuli liian myöhään mieleen, joten silläkin kerralla istuin vieressä ja katselin Lestijoen maisemia... Ja hämmästelinauton virta-avaimen paikkaa. 

Vaikuttaa siltä, että ihmiset usein päätyvät valitsemaan saman automerkin kuin aiemminkin. Niinpä ei ole ihme, että saabisti on ollut vannoutunut saabisti. Jatkossa se ei liene mahdollista, sillä autoja ei tehdä nykyisin. 

Kolme kertaa Nousiainen

Hugo Nousiainen toimi poliisina Viipurissa ja Helsingissä ja sen ohella kirjoitti muutamia dekkareita. Luin niistä tänä kesänä kolme.

Varjon puolella Viipurissa ei ole varsinaisesti dekkari, vaan kirjassa kerrotaan miten nuori mies kasvaa poliisiksi Viipurissa. 

Monenmoisia pieniä ja isompiakin rikoksia ratkotaan työhön oppiessa. Aluksi  kertojalla on työparina pian eläkkeelle jäävä Ville Piippu, ja työparin suhde on kuin mestarilla ja oppipojalla. 

Keväällä kertoja käy kahdeksan viikon poliisikurssin, jolla ei mielestään opi paljon, mutta oppii kuitenkin esimerkiksi jälkijauheen käyttöä. Jauheen avulla selviää postikonttorissa sattunut varkaus. 

Pikkuhiljaa kertoja, ja myös lukija, oppii tuntemaan työkavereidensa elämää. Morsmaikkukin löytyy. 

Nousiainen toimi itsekin poliisina, joten kirjan taustat lienevät myös omaelämänkerrallisia. 

Murhattiinko hänet? (nimessä kysymysmerkki, vinkkinä lukuhaasteita suorittaville) kirjassa tutkitaan runoilija Helvi Kaira kuolemaa Helsingissä. Helvi on hieman heikossa hapessa ennen kuolemaansa, ja hänellä on seuranaan neiti, joka on sairaanhoitaja. Viimeisillä voimillaan leskirouva Kaarismäki eli Kaira kirjoittaa "Minut murha... " ja siihen loppui maallinen vaellus.

Muutamat tuttavani melkeinpä keräilevät mainioita sanontoja kirjoista ja elokuvista. Tässäkin olisi taas hyvä sanonta jota siteerata tilaisuuden tullen, kun vain jäisi mieleen:

-Onko siellä hyvä kuuluvaisuus?

-Kyllä kuuluu, jos ei aivan kuiskaamalla puhuta, etsivä vastasi.

Kirja osoittautui mielenkiintoseksi. Runoilijan kuoleman ohella tutkitaan kassakaappiryöstöä.

Jännä juttu sinänsä, nykyäänkin on rikkaita, joiden kassakaapissa on arvoesimeitä, ja varmaan rahaakin, mutta uusissa dekkarissa ei juuri kassakasppikeikkoja tehdä, ei ainakaan nykyajassa.

Geokätköilijänä olen tuttunut kaikenlaisiin salattuihin viesteihin, mutta kirjassa oli niin mielenkiintoinen salaustapa, että todellakin tahtoisin tietää miten se kirjoitettiin.

Palavan huvilan arvoitus oli kolmas lomaviikolla lukemani Nousiaisen kirja. Kirja on Seaflowerin isotekstinen kirja, joten kyseessä on yhdeltä istumalta luettavissa oleva kirja, jonka pystynee lukemaan ainakin pitkällä lounaalla, ellei nyt ihan puolen tunnin ruokatauolla. 

Kirjassa on kyse murtovarkauksista ja kummittelusta ja ne yhdistetään 'kelpo tavalla', josta tuli jostain syystä mieleen Enid Blytonin salaisuus-sarja. Tarina ei ollut kuitenkaan sama, mikä oli Palaneen talon salaisuus -kirjassa, minkä luin joku aika sitten uutena käännöksenä.

Edit:

Ps. Unohtui sanoa, että Murhattiinko hänet on ensimmäinen suomalainen rikostutkinnan ammattilaisen kirjoittama rikosromaani. 

Vahinkotarkastaja pulassa

Ammattisarjani jatkuu vakuutustarkastajan ammatilla, joka näyttää olevan kovasti vaarallinen... Ei minun vakuutustarkastajista pitänyt lukea, mutta kuinka sattuikaan luettavaksi parin viikon sisällä kaksi vakuutustarkastajista kertovaa kirjaa, ja sitten vielä Satakunnan Kansassa ollut lehtijuttu rahtilaivan tulipalosta Hollannin rannikolla, niin olihan se tartuttava asiaan. 

Heti alkuun: Molemmista kirjoista tykkäsin kovasti. 

Luin ensin  Freeman Wills Croftsin

S/S Jane Vosperin haaksirikko 

-dekkarin. Jos olisin nähnyt kansikuvan ennen lukemista, olisin jättänyt väliin, mutta onneksi kirjassani ei ollut kansipaperia jäljellä, joten ei tullut ennakkoluuloja. 

Kirjassa höyryrahtilaiva (1930-luvulla ne oli pieniä verrattuna nykyisiin konttialuksiin) uppoaa muutaman lyhyin väliajoin tapahtuvan räjähdyksen jälkeen. Miehistö selviää, mutta laiva uppoaa Madeiran lähellä vieden pohjaan vakuutusyhtiöitä ajatellen kalliin lastin, jossa oli m 350 sähkömoottoria matkalla Etelä-Amerikkaan.

Vakuutusyhtiöt pistävät töihin vakuutusetsivän, joka katoaa. Perusteellisen selvityksen jälkeen koetaan yllätys. Kirjan ote on mielestäni jollain tapaa TrueCrimen kaltainen, vaikka dekkari on kirjoitettu 1935 eli paljon ennen TrueCrimeä.

Meren armoilla -kirjan käsiini saaminen johtuu uutterien tekoälyrobottien alituisesta työstä minun miellyttämisekseni. Kuunneltuani parin ei-niin-miellyttävän kirjan alkua, päätin etsiä jotain ihan muuta kuin alituista tupakointia/nuuskaamista tai just ovesta viimeisen kerran ulos kävelleen avopuolison vaatteiden tuhoamista, joihin olen totaalisesti kyllästynyt. 

Valitsin TrueCrimeä. 

Kirjan on kirjoittanut Matthew Campbell ja Kit Chellel ja se kertoo Brillante Virtuoso -tankkerin tulipalosta vuonna 2011 ja sitä seuranneista tutkimuksista. Tulipalon aiheutti merirosvojen lataama räjähdys Jemenin rannikon lähellä. 

Aloitin lukemisen illalla ja aamun lehdessä oli osuvasti uutinen "Rahtilaivan tulipalo voi kestää päiviä". Uutisen rahtilaivassa oli 3.000 autoa. Palo saattoi syttyä sähköautosta, mutta kun tässä on luettu vakuutusetsivistä, niin katsotaan nyt, mihin tutkinnat päätyvät, kun niihin edetään. 

Meren armoilla kirjan englantilainen vakuutustarkastaja asustaa vaarallisessa Jemenissä ja hänen vaimonsa odottaa innolla miehen eläkeikää ja paluuta turvalliseen kotiin. 

Vakuutusetsivän työ voi olla vaarallista, ja Jemenissä asiat etenevät haastavasti. Ksikilla ei ole puhtaat jauhot pussissa. 

Paljon tapahtuu, mutta lopulta asiat selviävät. 

Kirjassa oli mielenkiintoisia tietoja laivalastien vakuuttamisesta, eli opin jälleen jotain uutta.

Jotenkin tuntui oudolta, miten saman tyyliset kirjat olivat. Melkein tuli mieleen oliko joku lukenut tuon dekkarin vuodelta 1987.

*. *. *

Vaikka Vepe Hännisen Minä, Vakuutusetsivä -kirjassa ei ole kyse merirahdeista ja niiden vakuuttamisesta, mutta lisätään kirja tähän loppuun, kun se osoittautui sangen nautittavaksi lukukokemukseksi. 

Reko työskentelee Kullervo nimisessä vakuutusyhtiössä ja törmää erilaisiin vakuutustapauksiin. Siinä sivussa hänellä on omakin elämä ja painava sairausdiagnoosi. 

Airiston murha ja muita rikoksia

🎶Luo aamu aurinko kimmeltään, taas laineilla Airiston🎶 Sehän se on ensimmäinen ajatus, mikä on lapsuudesta saakka tullut mieleen kun puhutaan Airistosta. Muutaman kerran on sen läpi tullut ajeltua esim. Ruotsin-laivoilla ja ainakin kerran olen käynyt ihailemassa kalliita veneitä Airiston venesatamassa. 

Viimeaikoina on tullut uusiakin mielikuvia Airistolta, jonka jopa 80 metrin syvyisiin syvänteisiin on aikojen saatossa kerääntynyt kaikenlaista: lonkeropurkkeja, Ruotsin-laivan ostoskärryjä, turkulainen raitiovaunu, ruumiita ja Matti Almilan kirjan mukaan myös Airiston rysäyksen jälkeen uponnut proomu.

Jari Veijalaisen Airiston murha kadonneen lakimiehen tapaus -TrueCrime kirja ilmestyi tällä viikolla ja pitihän se lukea tuoreeltaan. Tätä tapausta seurasin mielestäni aikanaan lehdistä, ja myöhemminkin se on ollut esillä sen verran, että asia oli tuttu siltä osin, mitä lehdistössä ja podcasteissa on ollut esillä. 

Kirjasta löytyi silti joitain uuttakin, erityisesti sukeltamiseen liittyviä asioita. 

Aikaahan jutun ratkeamiseen kului, mutta jäin miettimään olisiko tosiaan niin että tapahtuma-aikaan ruumiin löytäminen ja ylös sukeltaminen olisi ehkä ollut mahdotonta. 

Kävin saaristolaivurikurssin Joensuussa 1990 ja tuolloin puhuttiin kaikuluotauksestakin. Sitä en tiedä, olisiko sen avulla löytynyt vajaa metriä pitkä ruumissäkki niin, että sen olisi erottanut pohjan kivistä. Ainakaan sitä ei säkiksi olisi osannut erottaa. 

Hovioikeuden istunnosta kertovassa kohdassa muistelin sitä, kuinka itse kerran olin hovioikeuden istunnossa todistajana. Jo silloin oli turvatarkastus yhtä tarkka kuin Istanbulilaisessa palatsissa, jossa jouduin irrottamaan hiuspinnit hiuksista.

Airiston murhan yhteydessä aamuaurinko ehkä kimmelsi helmikuisena aamuna, kun Ruotsin-laivat olivat ajelleet sukelluspaikan ohi, ja sukellus alkoi. Sen sijaan kun murhaaja teki julmaa työtään oli iltapäivä. 

Matti Almilan Airiston rysäyksen tapahtuma-aikaan sattui monia aamuja. Hiukan kävi kateeksi kirjan mökkipaikat. Kelpaisi mullekin, vaikka tuskin oikeesti haluaisin mökkeillä yksin ilman autoa, koska maalla asuminen autotta on hankalaa.

Airiston rysäys on kuvitteellisen Merimaan saaristoalueen kesätapahtuma, jonka rikolliset onnistuvat saamaan järjestymään vielä samana kesänä niin hyvin, että lähes kaikki asukkaat ja mökkiläiset osallistuvat siihen.

Rikoksen ratkaisee eläkkeellä oleva poliisi, vaikka onkin huonossa kunnossa saamansa kohtauksen jälkeen. Pitkän linjan kokemuksesta on aina hyotyä. Niin taisi olla myös Airiston todellisessakin murha saa. 

Muistoja Pariisista 1 : Shakespeare and co kirjakauppa

Rakastan persoonallisia kirjakauppoja, ja persoonallisin näkemistäni on ollut Shakespeare and Company Pariisissa. Hyvänä kakkosena on Turun Yliopistonkadulla sijaitseva pieni kirjakauppa, jossa on myös kahvila. Toivottavasti se toimii edelleen, sillä en ole päässyt käymään Turussa 2020 tammikuun jälkeen. 

Sylvia Beachin haaveena oli perustaa ranskalainen kirjakauppa New Yorkiin, mutta loppujen lopuksi siitä syntyi pariisilainen klassikko, jonka oven takana olen itsekin jonottanut vuoroani päästä sisään. Kauppa on Shakespeare and Company. 

Tosin kauppa ei ole täysin sama, mikä tuli kirjan edetessä itsellenikin yllätyksenä. Sylvia Beachin kauppa lopetti toimintansa toisen maailmansodan aikana ja niin ikään amerikkalainen George Whitman perusti 1951 uuden kaupan, joka jatkoi alkuperäisen perinteitä kirjakauppana ja kirjailijoiden paikkana. Nykyään kirjailijat voivat yöpyäkin siellä kunhan lukevat kirjan päivässä, auttavat muutaman tunnin kaupassa ja kirjoittavat sivun mittaisen kirjailijaomaelämäkerran. 

Idean synnyttyä ja sopivan kirjakauppahuoneiston löydyttyä Beach sähkötti äidilleen:

"Avaan kirjakaupan Pariisissa, ole hyvä ja lähetä rahaa."

Ja äiti lähetti.

Shakespeare and Company oli ja on englanninkielinen kirjakauppa. Kauppa avattiin heti, kun remontti oli valmiina: 19.11.1919. En päässyt kirjoista selvyyteen, myytiinkö siellä alussa myös ranskankielisiä kirjoja, mutta kun kävin siellä 8 vuotta sitten, myynnissä oli vain englannin kielisiä. Ostin kolme. 

Ernst Hemingway kuvailee kirjakauppaa kirjassa Nuoruuteni Pariisi :

" Se oli lämmin ja viihtyisä paikka, vaikka olikin kylmän ja  tuulisen kadun varrella, ja talvisin siellä hehkui iso kamina ja hyllyillä oli kirjoja ja ikkunassa vastikään ilmestyneitä uutuuksia ja seinillä kuuluisien kirjailijoiden valokuvia, niin elävien kuin kuolleittenkin. Kaikki valokuvat näyttivät tuokiokuvilta ja kuolleetkin kirjailijat olivat niissä kuin ilmielävä. Sylvian kasvot olivat eloisat ja teräväpiirteiset, hänen ruskeat silmänsä olivat vilkkaat kuin pikku eläimen ja iloiset kuin nuoren tytön ja hänellä oli aaltoileva ruskea tukka, joka oli kammattu ylös kauniilta otsalta ja peitti tuuheana korvat ulottuen ruskeaan samettikaulukseen saakka. Hänen säärensä olivat somat ja hän oli ystävällinen ja hyväntuulinen ja hänen kiinnostuksensa heräsi herkästi ja hän laski mielellään leikkiä ja iloitsi. En ole koskaan kohdannut ketään, kuka olisi kohdellut minua yhtä kiltisti. Olin kovasti ujo, kun kävin siellä ensi kerran, eikä minulla ollut varaa lainauskorttiin, mutta Sylvia sanoi, että voisin maksaa takuusumman sitten kun olisin varoissani ja täytti kortin ja sanoi, että voisin lainata niin monta kirjaa kuin halusin."

Nykyinen kirjakauppa sijaitsee hyvällä paikalla Seinen rantamilla vastapäätä Notre Damea. Se on helppo löytää, mutta päivästä riippuen sinne voi joutua jonottamaan kauan. Itse kävin siellä pari päivää ennen uutta vuotta, ja jonossa oli ennen minua 5 henkeä. Kauppa on sokkeloinen, joten aidon tunnelman saavuttamiseksi sinne otetaan sisään vain tietty määrä ihmisiä kerralla. Ainakin 2015 joulukuussa valokuvaaminen sisällä oli kielletty. 

Itse kuulin kirjakaupasta ensi kertaa, kun yritin lukea James Joycen Ulyssesta (aiemmin Odysseus). Sen ensipainoksen julkaisi Shakespeare & co kirjakauppa. Joyce tapasi Sylvia Beachin ensi kerran vuonna 1920 ja hän tuntui aiheuttaneen Beachille harmaita hiuksia. 

Kirjan kaksi ensimmäistä painetta kappaletta toimitettiin Beachille Joycen toivomilla kreikan sinisin suojuslehdillä varustettuna aamujunalla 2.2.1922, joten Beach pystyi ojentamaan ensimmäisen kappaleen kirjaa Joycelle 40-vuotissyntymäpäivälahjaksi. 

Sylvia Beach kirjoitti sodan jälkeen häneltä toivotun Shakespeare and Company -elämäkertaa. Se painottuu mielestäni kovasti paljon Odysseuksen kustantamiseen ja kuittaa kuin ohi mennen muut asiat. Vaikka esimerkiksi Ernst Hemingway ja monet muut kirjailijat olivat Beachin ja Shakespeare and Company kanssa tiiviisti tekemisissä, niistä puhutaan vähän. 

Luultavasti Beach itse piti merkittävänä vain kirjakauppaansa, ja erityisen merkittävä osa siitä James Joycen kustantajana toimimista. Sylvia oli se, joka teki hirveän määrän töitä ja palkkasi useita konekirjoittajia kirjoittamaan puhtaaksi Joycen puolisokeana, käsin kirjoittamat harakanvarpaat ja niiden korjaukset ja korjausten korjaukset. Hän teki sen aikana, kun kukaan muu ei tahtonut kirjaan koskea, kun pelättiin sen tuovan ongelmia kustantajalle kirjan sisältämien seksuaalisten viittausten vuoksi. Lisäksi Beach salakuljetutti kirjaa Amerikkaan, jossa se oli kielletty noin 10 vuoden ajan. 

Omaelämäkerta on tietty omaelämäkerta, ja kirjoitusajankohtaakin voi pitää mielessä, mutta teki Sylvia Beach muutakin kuin julkaisi vuosisadan merkittävimmän teoksen, kuten monet aikanaan sanoivat. Se muu käy ilmi paremmin Kerri Maherin kirjasta Pariisin kirjakauppias. 

Yleensä olen tykännyt näistä jälkeenpäin kirjoitetuista kuviteellisista elämäkerroista, mutta useasti ennen tätä olen löytänyt niistä yleensä jonkun ison möykyn, jonka yli en itse ole henkisesti päässyt. Tässä kirjassa karvani eivät nousseet pystyyn missään vaiheessa. 

Kirjassa kerrottiin Sylvian muustakin elämästä, kuten yhteiselosta toisen kirjakauppaan, Adrienne Monnierin kanssa. 

Kirjassa mainitaan myös pariisilaistunut kirjailija ja taidemesenaatti Gertrude Stein (Rose is a Rose is a Rose is a Rose -lauseesta tunnettu) ja hänen asuikumppaninsa Alice B. Toklas, jotka yllättäen olivat seuraavaksi lukemani Leena Parkkisen Neiti Stenin keittäjätär -historiallisen romaanin neidit Stein ja Toklas, joiden palvelukseen tuli paraislainen Margit. 

Tässäkin kirjassa vilisee tunnettuja kirjailijoita ja maalareita. Googlailin milloin San Franciscon maanjäristystä, milloin Picasson tekemää maalausta Woman with a Fringe (Alice B. Toklasin muotokuva). 

Alice B. Toklas on toinen Neiti Steinin keittäjätär -kirjan päähenkilö Margitin ohella. Toklas oli Gertrude Steinin kumppani, sihteeri ja emännöitsijä, joka toimi myös kustannustoimittajana, vaikka muut kuvittelivatkin Steinin olevan kustantaja. 

Toklas ja Margit keskustelevat kirjassa elämästä, toisten palvelemisesta ja Pariisista. Toklas myös vie Margitin ensi kertaa Shakespeare and Company kirjakauppaan ja saattaa hänet kirjojen lainaajaksi Pariisissa. Mikä olikin ystävällisesti tehty, sillä Hemingwayn kirjasta luin, että kirjastokortti oli maksullinen. 

Kirjan viehätystä lisää paraislaisen puutarhuri-Ulrikan kirjeet parantolan lääkärille. Jäin ihastelemaan ajatusta, että joskus oli aika, kun kartanoissa oli puutarhureita, ja niiden narsissilehtoon istutettiin vuosittain 10.000 narsissin sipulia vuosittain ja vanhoja sipuleita jaettiin ja ravittiin luujauholla. 

Gertrud Stein kutsui 1920-luvulla Pariisissa asuneita ulkomaalaisia taiteilijoita kadonneeksi sukupolveksi. Niihin kuului mm. Ernst Hemingway, jonka kirjassa Nuoruuteni Pariisi puhutaan sekä Gertrud Steinista että Shakespeare and Company kirjakaupasta. Hemingway itse tuli siihen tulokseen, että jokainen sukupolvi on kadotettu, omalla tavallaan. 

Hemingway johdatti Steinin ja Beachin seurueita katsomaan nyrkkeilyotteluita ja osallistui usein molempien järjestämiin illanviettoihin. 

Hemingway ei ollut varoissaan joten hän lainasi kirjakaupasta kirjoja eikä juuri ostanut niitä. Yksi lainatuista kirjoista oli Ivan Turgenevin Metsästäjän muistelmia, jonka Hemingway otti matkalukemiseksi. Se on sattumalta itsellänikin lukupinossa, tosin ei ihan päällimmäisenä.

Vahva suositus tälle kirjakaupalle. Poikkea, jos päädyt lähistölle.

* * * *

Edit 23.9.2023 luin juuri, että Gertrude Steiniltä on ilmestynyt juuri suomennettu Pariisi Ranska kirja, joka julkaistiin englanniksi samana päivänä kun Saksa valloittivat Pariisin 10.6.1944. En ole vielä saanut kirjaa käsiini, mutta uskon sen sopivan näiden kirjojen seuraan.