Runon ja Suven päivä 2026

Pitkästä aikaa (reilu 4 kk) olen ollut runotuulella. Heinäkuun alkuun mahtuu neljä kotimaista runokirjaa ja yksi persialainen.

Runo ja suven päivä osui tänä vuonna maanantaille ja parin viikon lomailun päätteeksi. Kotimatkalle olin valinnut kuunneltavaksi vajaa pari viikkoa sitten edesmenneen Eeva Kilven (1928-2026) runoja.

Viikon runokirjoista Eeva Kilven Animalia ja Paavo Haavikon Tiet etäisyyksiin olivat entuudestaan tuttuja. 

Animalian päätösruno, jossa kerrotaan mummojen kuoleman jälkeisestä ajasta on toinen niistä runoista, jotka Kilven tuotannosta tulee mieleen aina ensimmäisenä. 

"Kun mummot kuolevat heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää... " 

Siinä toisessa mieleen tulevassa runossa ollaan enemmänkin pisteessä, missä elämä saattaa alkaa.

Paavo Haavikon esikoisrunoteoksen Tiet etäisyyksiin luin nyt kolmannen kerran. Huomasin nimittäin eilen sattumalta, että olin lukenut sen myös 2018. Edellinen kerta oli viime tai toissa vuonna. Osa runoista on kuin olisi kotiin tullut, eikä loputkaan huonoja. Luulen että tartun kirjaan lähivuosina uudestaan. 

"Kaikki maa,/ kunnes sillat kaareutuvat barbaaristen jokien ylitse,/ kunnes meret päättyvät syvyyksien portilla,/kaikki maa, joka vastaa malmisten kellojen kumuun/ laaksosta laaksoon,/ Eurooppa, synnyinmaa, miksi en ylistäisi sinua." 

Katja Meriluodon Mehiläisten paino oli itselleni täysin uusi tuttavuus. En ollut edes kuullut aiemmin hänen nimeään, vaikka tämä esikoisteos on ollut ehdolla mm. Runeberg-palkinnon saajaksi. 

”Minä olen laidun. / Sydämeni paikalla laulaa mehiläinen."

Tykästyin erityisesti kirjan yhtenäisyyteen. Kautta koko kirjan taustalla pörräsi siellä täällä - tai oli pörräämättä - mehiläisiä. Ei häiritsevästi, mutta riittävästi. Ilmeisesti tykkään siitä, että yksittäiset osat kertovat samasta teemasta, sillä kuukausi pari sitten ihastuin novellikokoelmaa, jossa jokaisessa novellissa vilahti sama mies. 

Neljäs heinäkuussa lukemani suomalainen runokirja on ollut niin ikään itselleni tuntemattoman, Kristiina Möllerin Maiseman halkaisemalla hämärä. 

Tässäkin kirjassa teema on yhtenäinen — hämärä, mutta ei yhtä yhtenäinen, mitä edellisessä. 

"Portailla läikkyy rantujen lomasta,/ kohta maa on paljas, /pilven raosta leikkaa pieni aurinko hauraan jään”

*  *  *  *  *

Ps. ChatGpt antoi tällä kertaa heti ensimmäisellä yrittämällä kuvan tukevasta täti-ihmisestä. Hyvä niin. Viimeksi oikein säikähdin, että näinkö avatarien jatkoksi meille tarjoillaan myös tekoälyn tuottamina vain solakoiden ihmisten kuvia. 

6.7. Runon ja suven päivä 2025

Lomailun vuoksi koko Runon ja suven päivä unohtui. Muistin vasta illalla  kun näin marketin lipputangoissa viisi Suomen lippua. Se oli poikkeuksellista, sillä huomioitteni mukaan ympäri vuoden omin lipun liputtavat yritykset harvoin jaksavat liputtaa muuta kuin omalla lipulla, ja silloinkin harvoin kaikilla lipputangoilla kerralla. Onneksi runoutta voi kunnioittaa joka päivä, joten julkaisen tämän keväällä kesken jääneen päivityksen pari päivää myöhässä. 

"Proosan kirjoottamiseksi on aina löydettävä jotain sanottavaa. Runoiltaessa se ei ole välttämätöntä." (Louise Ackerman)

Minulla on aina ollut lämmin ja käytännönläheinen suhde runoihin, vaikka myönnän, että hektisimpinä vuosina runoja ei juuri tullut luettua. Mieli kaipasi silloin enemmänkin dekkareita. Nuorempana sen sijaan lainasin yhtenäkin kesänä systemaattisesti kotikunnan kirjastosta runokirjoja ja luin niitä aakkosjärjestyksessä, silloin kun ei ollut muuta tekemistä. 

Samaa käytännöllistä lähestymistapaa noudatan välillä vieläkin. Maaliskuussa lainasin reilu 40 runokirjaa. 

Nuorena lupasin, että vuonna 2025 julkaisen runokirjan. Hirveän täyttä ei ole pöytälaatikossa, joten voi tulla kiire. 

Berchoux on kirjassa La Gadtronomie, 1801, sanonut:

"Runo ei ole milloinkaan päivällisen veroinen" 

Minusta se riippuu päivällisestä. Tähän ikään mennessä on tullut syötyä monenlaisia päivällisiä. Harvoin kuitenkaan niin loisteliaita, ettei sitä joku runo päihittäisi.

Yhdet loistavimmista päivällisistä olen syönyt Rautalammilla kun siellä järjestettiin karjalaiset pidot 2003 kesällä. Niistä päivällisistä ei puuttunut muu kuin yöuinti, mutta sitä en osannut kaivata. 

Ruokalajeja oli lukuisia niin, että ruokaryyppyjäkin oli viisi ja joidenkin ruokalajien välillä oli suuta puhdistava väliruoka. Ruokalajien välissä oli ohjelmaa ja pöytäseurakin oli mukava. 

Siltä(kin) reissulta ostin runokirjan, jonka oli tehnyt Rautalammin Peuran museon perustajasukuun kuuluva mies, Albert Kukkonen. Kirjan tarkkaa sijaintia hyllyssä en osaa sanoa, joten kirja jää nyt kertaamatta, mutta Peuran museosta Rautalammilta se löytynee edelleen, sillä museo on koonnut runot kirjaksi Rautalammin runoniekan Albert Kukkosen Runoja. Kirja löytyy Project-Guttenbergistä, jos ei ole asiaa Rautalammille. 

En ole reiluun kymmeneen vuoteen ostanut juurikaan kirjoja, mutta myönnän edelleen katsovani melko tarkkaan kaikki vähänkin vieraammat runokirjat. Etenkin museoissa. 

Vierastan runoutta, mistä on vaikea sanoa, onko kyseessä minuuttinovellikirja, jonka novellit on muotoiltu runojen näköisiksi, vai runokirja. Joitain poikkeuksia toki on, kuten kesäkuussa uudelleen lukemani Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina, mikä ei tunnu novellikokoelmalta vaan peräti elämäkerralliselta pienoisromaanilta. 

Runoja on siinä mielessä kuitenkin hyvä lukea miten vaan, missä vaan ja millä kokemuksella/silmälaseilla vaan, sillä runous jos mikä, on kirjallisuuden laji, jota voi jokainen tulkita miten haluaa. Tai olla tulkitsematta. 

6.7. Runon ja suven päivä 2024

Hyvää Eino Leinon 146. syntymäpäivää!

Tänä vuonna olen lukenut sangen monta runokirjaa. Nyt kun vuodesta on puolet takanapäin, ajattelin katsoa, montako EU-maata on vielä itselläni runofiilistelemättä. Ei montaa! Poimin mukaan myös muutaman itselleni aiemmin lukemani runokirjan, sillä ihan joka maasta ei runokirjoja tule vastaan suomennettuna metrikaupalla, ei edes desimetrikaupalla. Aiemmin luettuihin laitan vuosiluvun, tänä vuonna luettuihin en. 

Loppujen lopuksi olen aika hämmästynyt siitä, että olen lähivuosina ja etenkin tänä vuonna lukenut runoja lähes joka EU maasta. 

Saatan täydentää puuttuvia maita, vielä loppuvuodesta, joten tämä on kenties täydentyvä lista. Epäilen kuitenkin, että tuskin tulen löytämään kirjoja tai muuten merkittäviä runomääriä Luxemburgista, Maltalta, Kroatiasta ja Kyprokselta. Joka tapauksessa kuittaan luetuksi myöhemmin ne kolme maata, joista saan kirjat vasta ensi viikolla. 

Alankomaat

Onni on vaarallista. Hollanninkielisen nykyrunon antologia vuodelta 2002S. Sen on kääntänyt Heimo Pihlajamaa. En ole ehtinyt vielä lukemaan, mutta kirjassa on pääosin 1940-1950-luvuilla syntyneitä runoilijoita. 

Belgia

Henri Michaux (1899-1984) Harhailla, laiskotella : runoja. Osa runoista on pari rivisiä, kuin mietteitä. Tykkäsin kovasti. Osasta tuli mieleen Pablo Nerudan pienikokoinen kirja joka on täynnä mietteitä. Sen nimi ei kyllä nyt tule mieleen. 

Bulgaria

Preparoidut Feenikslinnut ja niiden viestit. Bulgarialaisia runoja 2021 ja Salamoita helvetistä : Bulgarian runoja 1995 ovat Tarmo Maneliuksen kääntämiä runokirjoja. Feenix lennähti hyppysiini niin myöhään, että en vielä ehtinyt lukemaan. Salamoita helvetistä täytyisi tilata Varastokirjastosta tai käydä lukemassa vaikka Turussa. 

Espanja

Federico Garcia Lorca (1898-1936) Andalucian lauluja, Mustalaisromansseja ja Runoja. Luettu viimeksi 2021.  

Irlanti

James Joyce (1882-1942) Runoja pennin kappale ja Kamarimusiikkia. Kumpikaan ei juuri jättänyt intoa lukea lisää. Luettu 2021 ja 2022.

Italia

Cattulus Gaius Valerius (87 eKr.-57 eKr.) Kaikki runous. Himpun verran vanhempaa italialaista runoutta, mutta ei ollut käsillä uudempaakaan. Jukka Kemppinen on kääntänyt runot ja kertoi kirjan lopussa, että ihan kaikkea ei kääntänyt, sillä osa oli toistoa, osa liian vaativia nykyihmiselle, osa vaikeita kääntää. Puuttuvia on parikymmentä. Aiheet ja tyylit ovat laidasta laitaan. 

Itävalta

Itävallasta en keksinyt kokonaista runokirjaa, mutta saksankielisen nykyrunouden (runoilijat syntyneet viime vuosituhannella) antologiassa Puiden lohtu : saksankielistä runoutta 1946-2000 on kaikilta runoilijoilta on valittu keskimäärin 6 runoa. Itävallasta kirjassa on seitsemän runoilijaa, jos oikein laskin. 7*6 runoa on jo runokirjanverran sekin: 

Christine Lavant (1915-1973) viisi runoa. Erich Fried (1921-1988) kuusi runoa. Hans Carl Artman (1921-2000) viisi runoa, joista aistin toiston tehokeinona, kuten vähän huvittavassakin Maisema 8 -runossa toistuva: " Lehmä, ukkonen sarvissaan."

Friederike Mayröcker (1924-2021) neljä runoa. Mayröcker oli ainoa, josta löysin Wikipediatekstin myös suomeksi. Vuodesta 1954 lähtien Mayröcker kirjoitti runoja Ernst Jandlin (1925-2000) kanssa. Jandlilta kirjassa on kahdeksan runoa. Jandl tunnetaan eritoten äänteillä leikkimisestä. Häneltä löytyy saksaksi mm. runo, jossa on vokaaleista vain o:ta. Kirjan runoista kannattaa etsiä käsiin ainakin 1957 vuoden runo, taisteluhaudasta. 

Kirjan nuorimmat itävaltalaiset ovat: Ingeborg Brahmann (1926-1973) kuusi runoa ja Peter Waterhause (1956-) kolme runoa. 

Kreikka

Kourallinen valoa - Nykykreikkalaisen runouden antologia. Kirjassa on mukana parikymmentä runoilijaa 1930-luvulta lähtien mukaan lukien kaksi Nobel-runoilijaa. Kirja on vuodelta 1997, joten ihan "nyky" se ei ole. Tässä kohtaa aloin miettiä, että miten esimerkiksi 50-vuoden päästä erotetaan viime vuosisadan 'nykyrunot' silloisesta nykyrynoista.  

Latvia

Omasta kirjahyllystä löytyy Lehmuksen tytär ja tammen poika Latvialaisia dainoja Krisjanis Baronsin kokoelmasta. Kirja on vuodelta 1985 ja sisältää vanhoja runoja mm. tytön naimisiin lähettämisestä. "Painautui lehmus tammea vasten"... Näitä tulee luettua aina, kun tämä ohut kirja tulee vastaan. (1985, ja monta kertaa sen jälkeen)

Liettua

Rupikonnakultin jäljillä : uuden liettualaisen runouden antologia. Kirjassa esitellään 14 runoilijan runoja ja lyhyesti runoilijoita itseäänkin. Vanhin näistä nykyrunoilijoista on syntynyt 1943. Kattavan tuntuinen kokoelma. Muutamista runoista tykkäsin erityisesti. 

Portugali

Fernando Pessoa (1888-1935) kirjoitti myös runoja. Itseasiassa erilaisia runoja useammallakin eri nimellä. Hetken vaellus - kirjassa on runoja nimimerkeiltä Alberto Caeiro, Ricardo Reis ja Alvaro de Campos. Puhuttelevia runoja ne ovat edelleen. Aiemmin olen lukenut Pessoalta romaanin Anarkistipankkiirin. 

Seuraavaksi havittelen käsiini João Luís Barreto Guimarãesin (1967- ) runokokoelman Välimeri (2023) joka on Kiiltomadon mukaan ensimmäinen kokonaan käännetty portugalilainen runokirja. Runoilija taitaa olla ainoa minua nuorempi runoilija tässä päivityksessä. 

Puola

Wislawa Szymborska (1923-2012) Täällä. Szymborska on saanut runoistaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1996, jonka jälkeen runojaan alkoi ilmestyä myös suomeksi. Olen joskus aiemmin lukenut niistä Sata Szymborskaa. Tämä Täällä teki paremman vaikutuksen. Nämä runot on kuin ystävän puhetta minulle tai ylipäätään lukijalle. Helposti lähestyttäviä. Lopussa kääntäjän kiva muisto päivällistä Szymborska luona. 🌟🌟🌟

Ranska

Alfred de Musset (1810-1857) Yöt ja muita runoja. Olen melkolailla sanaton ja ihan myyty. Wau.
🌟🌟🌟

Eugène Guillevic (1907-1997) Riittejä. Kirjassa runoja eri kokoelmista. 

Romania

Mihai Eminescu (1850-1889) Runoja. Eminescu on sekä Romanian että Moldovan kansallisrunoilija, joten sopii molempiin maihin. Moldova ei kuulu EU:hun joten tässä kirjana Romaniaan. Luettu 2021.   

Ruotsi

Carl Michael Bellman (1740-1795) Fredmanin epistoloita. Kivojahan nämä on aina, mutta jotenkin toimii paremmin laulettuna tai ainakin luettuna vain yksi kerrallaan. Muistelen kerran kuulleeni muutamia näistä jonkun perinnesoitinyhtyeen soittamana Turussa. Yhtyeen nimi on jo unohtunut. 

Saksa

Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832) Jälkisointuja Goethen kirkkaimmat runot. Antologiassa runojen ohella pätkiä Goethen elämästä. 

Heinrich Heine (1797-1856) Firenzen öitä. Heine oli lukioaikana suosikkirunoilijani. Luin sitä, kun kaveri luki Lorcaa. Ei huono vieläkään. Miksi muistan aina, että Heine eli 100 vuotta myöhemmin. 

Puiden lohtu : saksankielistä runoutta 1946-2000 kirjassa on keskimäärin kuusi runoa lukuisilta saksalaisilta runoilijoilta mm. Bertolt Brechtiltä ja Saksan ensimmäiseltä naispuoliselta Nobel-kirjailijalta Nelly Sachsilta, joka muutti natseja pakoon Ruotsiin 1930-luvun alkupuolella. 

Slovakia

Miroslav Válek (1927-1991) Rakastelua kananlihalla, rauhattomuutta.

Slovenia

Srečko Kosovel (1904-1926) Punainen raketti on ainut keksimäni slovenialainen runoteos, johon on koottu katsaus Kosovelin noin tuhannen runon tuotannosta. Runot Kosovel kirjoitti neljässä vuodessa. Ei siis ihan runo per päivä, mutta paljon joka tapauksessa. Kirjaa en ehtinyt saada käsiini ennen tämän julkaisua, mutta tulossa on.  

Suomi

Vuonna 2024 lukemani suomalaiset runot. 

Maria Leinonen Otsalla perhosen varjo.

Arto Melleri Ilmalaiva "Italia". Melleriä on aina mukava lukea. 

Laura Ruohonen Kummalla kammalla.

Esko-Juhani Tennilä Metsän väristä en väittele enää.

Tanska

Talot ovat yksin : Pohjoismaisten runojen antologia. Kirjasin Tanskaan, mutta runot kaikkialta Pohjoismaista. 

Tšekin tasavalta

Jaroslav Seifert (1910-1986) Ruttopylväs. Seifert (1901-1986) on voittanut Nobel-palkinnon 1984. Julkaisi ensimmäisen runokokoelman jo 20-vuotiaana.

Unkari

Attila József (1905-1937) Läpinäkyvä leijona : runoutta ja elämäkerrallisia kirjoituksia. 

Gándor Kányadi (1929-2018) On seutuja. Suomennettuna on toinenkin teos Shamaanilintu, mutta sitä en ole vielä lukenut. 

Erzsébet Tóth (1951- ). Aamut hiukset hajallaan. Runoilija on tämän päivityksen nuorimpia, vaikkei enää mikään eilisen teeren tyttö hänkään. 

Viro

Jan Kaus ja Harri Rinne (toim.) Ajattelen koko ajan rahaa : kivikovaa virolaista nykyrunoutta. 

Kivikuu (antologia).

* * *

EU:n ulkopuolisesta Euroopasta voin suositella ainakin seuraavia lukemiani runoja. 

Albania

Silvana Berki Kun taivas aivastaa. Luettu 2018. 

Bosnia-Hertsegovina

Goran Sivic Sarajevon suru. Luettu 2022. Tästä pidin todella paljon, kun luin sitä. 

Sveitsi

Puiden lohtu : saksankielistä runoutta 1946-2000 antologiasta löytyy vain yksi sveitsiläinen runoilija (eikö todellakaan muita löydetty, ei ihme ettei itselleni ole tullut vastaan). 

Raphael Urweider (1974-) jolta on valittu neljä runoa. 

Ukraina

Taras Sevtslenko Ukrainan valitut runot. 

Venäjä

Omenakasvoinen mordian : mordvalaista kansanrunoutta. Runot on valikoinut ja suomentanut Raija Bartens. Näistä runoists tuli mieleen mm. Kalevalan morsiamen neuvontarunot, vaikka runomuoto onkin erilainen. Mordvalaiset on suomen sukuinen kansa, vaikka kieli on eriytynyt kauan sitten. Mordvan tasavalta kuuluu Venäjään ja sijaitsee Moskovan ja Kazakstanin rajan puolivälissä Volgan länsipuolella. Matkaa Moskovaan on reilu 500 km. Suurin osa Mordvan asukkaistsa on mordvalaisia. 

Harms Daniil (1905-1942) Kurmiainen : kertomuksia ja runoja lapsille on kokoelma absurdeja lyhyitä tarinoita ja runoja. Harms oli kuulemma tunnettu absurdiudesta. Itselleni outo nimi. Kirjan valitsin ihanan kannen vuoksi. Runot on Neuvostoliittoajalta. 

Suven ja runon päivä

Hyvää Suven ja runon päivää ja Eino Leinon päivää myös. 

Sen kunniaksi esiintyy somessa tänään paljon runoutta. 

Itselleni vuoden alku on ollut poikkeuksellisen huono runovuosi. Vaivaiset kolme kirjaa on luettuna ja niistäkin Joel Lehtosen Puolikuun alla - kirjan aloitin ilmeisesti jo toissa vuonna. 

Lehtosen runot kiehtovat mieltäni. Niissä on paikoitellen samantyylistä kiehtovuutta, mitä on mielestäni Johanneksen evankeliumin 1 luvun alkupuolella tai musiikissa Dimitri Šostakovitšin toisessa valssissa. 

Lehtosen runot ovat syntyneet hänen matkallaan Pohjois-Afrikassa. 

Lopputalvesta luin Teemu Helteen Kahden kaupungin runot. Heillehän sopii talveen. Kesähelteeseen en kaipaa yhtään hellettä lisää. Ensi talvenakin Hellettä voi lukea. Tykkäsin. 

Kiira Korven Hyppää vaan -kirjan varasin kirjastosta oitis, kun olin lukenut Hesarin arvostelun. Ei kirja minustakaan Eino Leinoa ollut, mutta tykkäsin. Mielestäni Korven runot ja miettet sopivat hyvin paikkaansa. Jos kirja olisi ilmestynyt 1996, olisin saanut siitä vertaistukea. 

Karvapallokynistä olen Korven kanssa nykyään samaa mieltä. Omistan kolme. Vielä kun ne saisi arkistokelpoisella musteella 🙃

Aamulla aion lukea bussissa ukrainalaista nykyrunoutta. Kirja on odottanut yöpöydälläni liian pitkään. 

Kiitokset Anki haasteesta. 

Tarzanin hautaa etsimässä

Tänään vietetään kansallispäivää pienellä São Tomé ja Principen saarivaltiossa. Maa julistautui itsenäiseksi vuonna 1975. Sitä ennen maa kuului Portugalille, ensin siirtomaana, sitten autonomisena alueena. Valtio sijaitsee Atlantin valtameressä, nippa nappa päiväntasaajan pohjoispuolella reilu 225 kilometriä Afrikan mantereesta. Maan itäpuolelta löytyy Gabon ja pohjoispuolelta Nigeria.  

Saarten keskilämpötila pysyttelee ympäri vuoden 27 asteen tienoilla rannikolla ja vuoristoalueilla 20 asteen tietämillä. Niinpä ei ollutkaan yllätys, että varsinaissuomalainen perunanviljelijä Tapio Takapuro on helisemässä lämpötilan kanssa Juha Ruusuvuoren kirjassa Tarzanin hauta.  

Mikä sitten sai isäntämiehen lähtemään tuollaiseen ilmastoon kesälomaa pidemmäksi ajaksi? Tästä voimme syyttää Marttaliittoa, joskin kirjan tarina on täysin kuviteltu. Martoilla toki on ollut kehitysyhteistyötä Afrikassa vuodesta 1980 lähtien, mutta kaikissa hankkeissa on käytetty paikallisia työntekijöitä. Annetaan kuitenkin tässä kohden kirjailijalle vapaus päästää mielikuvituksensa lentoon, sillä aikamoisen lennokas ja osin hauskakin tarina Ruusuvuoren näppäimistöltä on syntynyt.

Marttojen kuviteltu kehitysyhteistyöprojekti siis vei maanviljelijän vaimon Tarjan stipendimatkalle pätkätyöhön São Tomé ja Principen pääkaupunkiin Sao Tomeen. Hankehenkilön työnä on avustaa paikallista suklaatehdasta, sillä hänellä on avuja, joita löytyy vain harvoilta – erinomaisen tarkka makuaisti ja kokemusta suklaatehdastyöstä Fazerilla. 

Tarjan tarkan makuaistin turvin tehdas voisi saada tuotteensa maailman markkinoille aivan toisella volyymillä, millä ennen. Hieno ajatus, sillä oikeassakin elämässä São Tomé ja Principen tärkein vientiartikkeli on kaakao. Kaakaon kanssa on sama juttu, kuin suomalaisen puunkin kanssa, jalostettuna valmiiksi tuotteeksi maataloustuotteesta saisi paljon paremman vientihinnan.

Liekö tuolla jossain Tarzanin hauta?
Kuvituskuva by Ji-Elle. Alkuperäinen kuvateksti tekstin lopussa.

Työtön isäntämies on aluksi reissussa mukana vain vaimon avecina, mutta ryöstää nopeasti kirjan pääosan. Tapio Takapuro on harrastanut pienestä pitäen aktiivisesti Edar Rice Burroughsin Tarzan kirjoja, ja saarella ollessaan hän pääsee mullistavan uuden tiedon jäljille. 

Tietojen mukaan Tarzan kirjojen kirjoittaja oli kuin olikin jalkautunut Afrikkaan ja käynyt São Tomé ja Principen saarella jonkun laivamatkansa aikana. Tästä, ja paikallisen poliitikon haaveista saada ensimmäinen afrikkalainen kuuhun, sukeutuu jännitystarina, josta tässä ei sen enempää. 

Olen ennenkin sanonut, että kirjoja voi lukea niin monesta eri näkökulmasta. Silmäilin tätä kirjoittaessani muutamia kirja-arvosteluja eri nettisivuilta, koska olin unohtanut rouva Takapuron etunimen ja ehdin palauttaa jo kirjan kirjastoon. Monet muut näkyvät kirjoittaneen, kuinka kirjassa oli runsas, hienovireinen seksuaalinen lataus. Toki sen itsekin huomasin, mutta mielestäni olin kuitenkin lukenut humoristisella otteella kirjoitetun rikostarinan, enkä eroottissävytteistä hupaelmaa. Niin erilaiset silmälasit meillä voi olla.  

  

Löysin netistä tuoreehkon kuvituskuvan (yllä), joka toi mieleeni Tapion matkan pois pääkaupungin humusta. Kuvasta huokuu lämpö ja kosteus, jota en juuri kaipaa. 

Vaikka toisaalta olisi hienoa saada stipendiaatin paikka ulkomaille, niin asiaa pitäisi harkita vakavasti. Saaren luonto vaikuttaa kyllä kuvissa mukavan vihreältä, mutta meri ilmastosta huolimatta olen kuumuudesta Tapion kanssa samoilla linjoilla, liika on liikaa. Toisaalta, Sao Tome vaikuttaa kyllä kaupungilta, jossa voisin viihtyä, jos ilma vain olisi vähän viileämpää. Eihän sitä kuitenkaan kaikkea aikaa viitsi viettää ilmastoiduissa sisätiloissa.   

 

Tarinan marttaosuus (ja tietysti itse valtio) sai tarttumaan tähän kirjaan, jota tuskin muuten olisin lukenut. Kirja oli kuitenkin kelpo luettavaa, joskin kirjan monet ulottuvuudet vähän rajoittivat lukunautintoa. Äänikirjana tämä tuskin olisi toiminut, mutta perinteisenä paperikirjana sen luki mielellään kannesta kanteen.  

Tarzanin tarina on tuttu jo lapsuudesta, jolloin luin kaikki kirjat jollain kesälomalla. Pakko oli, vaikkei nyt ihan hirveästi kiinnostanut, koska maalaiskoulun kirjastossa ei juuri ollut valinnanvaraa innokkaalle lukijalle. Mikään suosikki niistä ei tullut. Televisiosta tuli katsottua samoihin aikoihin myös Tarzan elokuvat, joissa pääosissa oli Johnny Weissmuller. Elokuvasta tuttu tarzanhuuto nousee mieleen edelleen, kun ajattelen kirjoja. Se oli siihen aikaan, kun maaseudulla näkyi vasta kaksi televisiokanavaa, tosin ei vielä koko Suomessa, mutta kotiseudullani kyllä.  

Katsoin uusimmankin Tarzan elokuvan, Tarzanin legendan muutama vuosi sitten, mutta myönnän tehneeni sen pelkästään pääosan esittäjän vuoksi. Yllätyin silti, että tykkäsin myös itse elokuvasta. 

Juhlapäivän kunniaksi on aina mukava tehdä jotain tilaisuuteen sopivaa ruokaa. En löytänyt vatsalleni sopivaa kaakaopitoista reseptiä São Tomé ja Principen saarilta, mutta voisin iltasella valmistaa paikallisen reseptin mukaista kanaa kahvikastikkeessa. Saarilla viljellään myös kahvia vientiä varten, joten ohje on mitä sopivin.

Kanaa kahvikastikkeessa 

6 nahatonta kanan rintaa 

1 rkl osterikastiketta 

(suolaa, pippuria tms. maun mukaan) 

2 tl oliiviöljyä 

2 valkosipulin kynttä murskattuna 

2 tl barbeque kastiketta 

½ tl Worcestershire kastiketta 

2/3 dl kahvia 

1 tl ruskeaa sokeria  

Marinoi kanan rintoja muutama tunti osterikastikkeessa. Lisää suolaa, pippuria ym. Mausteita maun mukaan.  

Kuumenna pannussa oliiviöljyä ja paista kanoja joka puolelta mukavan ruskeaksi ja kypsäksi. Nosta sivuun ja anna hieman jäähtyä. Kaada samalle pannulle valkosipulit ja sitten muut ainekset. Anna kiehua muutamia minuutteja kokoon. Lisää kananpalaset ja sekoittele niin, että kastiketta on joka puolella kanaa. Tarjoile heti riisin, pastan tai perunoiden kera. Saarelaiset syövät kanan luultavasti keittobanaanien ja muiden kasvisten kanssa. 

Muistutettakoon, että broileri ja kana maistuvat erilaisilta ja tämä on siis kanaresepti, mutta voi tässä broileriakin käyttää. Kuvia katseltuani luulen, että pilkon kananpalaset jo valmiiksi suupaloiksi, jolloin ne on mukava syödä pelkällä haarukalla parvekkeella kesäillan kauneudesta nautiskellen. Samalla voi kuunnella vaikkapa saarilta kotoisin olevan Marta Diasin lauluja, niiden lempeä fadolaulujen hitaus sopii hyvin suomalaiseenkin kesäiltaan. 

*  *  *  *
Photo: Pousada Roça Bombaim, au centre de l'île de São Tomé (São Tomé-et-Principe), 21.1.2019 CC by Ji-Elle
Resepti: Afroturism Recipe Wednesday - Chicken with coffee sauce