Siirtolapuutarhan varjossa

Valitsin tämän juhannuksen teemaksi siirtolapuutarhamökit ja -palstat. Sieluni silmin näen pyöräilijän polkaisevan pyöränsä kohti puutarhaansa pyörän kori täynnä herkkuja ja takahäkillä haitari. On juhla, ja juhannusaaton aamu. 

Edesmenneellä ystävälläni oli siirtolapuutarhamökki. Se oli hänen unelmansa omakotitalon myymisen jälkeen. Onneksi hän ehti nauttia siitä pari-kolme kesää. Olisi ihanaa viettää siellä hänen kanssaan kesä iltoja, mutta onneksi edes ehdin nähdä mökin aikanaan ja tuntea hänen ilonsa siitä. 

Tätini siirtolapuutarhamökki oli 1970-luvulla satopuutarha ja työmaa, tuttavani mökillä ehti vähän nauttimaankin. 

Viimeaikoina siirtolapuutarhamökki ovatkin enemmän nautinnon kuin ruuan hankinnan tyyssijoja, vaikka monet kasvattavat tontillaan talven marjat ja omenat. Mökit ovat pieniä, mutta se ei haittaa, jos tilat on hyvin suunniteltu. 

Edullisempi vaihtoehto on kiinteä palsta siirtolapuutarhassa. Sekin on ihana. Mökkiä ei ole, mutta oma sänky on aina oma sänky, joten ei haittaa, vaikka kotiin täytyy lähteä yöksi. Jos itselläni olisi auto voisin kuvitella vuokraavani omaa 20 aaria. 

Kasvun ihme on joka vuosi kasvun ihme, vaikka en minä mikään puutarhatyöläinen ole. Kaiketi sitä voisi kuitenkin taipua muutamaan työntäyteisen päivään, jos palsta olisi lähellä ja sinne saisi kivan terassin. 

Suomeen perustettiin ensimmäinen siirtolapuutarha 1916. Nykyisin siirtolapuutarhamökit ovat hinnoissaan, mutta palstat on edullisia. Omistajan täytyy hoitaa maataan huolella, sillä hoitamattomat tontit pistetään uudelleen kiertoon. Itse voi valita, kuinka paljon viljelee, mutta siisteyttä täytyy pitää yllä, ja jokainen kompostoi jätteensä omalla tontillaan. 

Vuosien saatossa olen löytänyt siirtolapuutarhahistoriikkien ohella muutaman dekkarin, joissa Siirtolapuutarha on keskiössä. 

Saana Saarisen Siirtolapuutarhan varjossa -dekkarissa toimittajanainen, joka on toipumassa mönkään menneestä suhteesta, on menossa kirjoittamaan lehtijuttua kuvitteellisen Jokitörmän siirtolapuutarhan 80-juhlavuoden merkeissä. Haastattelu keskeytyy, kun naapurustosta löytyy ruumis. 

Olen lukenut kirjan aiemminkin, mutta kuuntelin sen nyt uudestaan ajatuksella, että luen seuraavankin osan. Tykkään kirjasta, koska siinä on jotenkin elämänmakua ja sopivasti myös faktaa. 

Violan mielihyväperiaatteet ja heronistisäännöt, jotka sopivat hyvin myös siirtolapuutarhanaapuruston hyvien suhteiden ylläpitoon:

Varmista seuraava ateria

Tee muille niinkuin soisit itsellesi tehtävän

Tee itsellesi niinkuin soisit muiden itsellesi tekevän.

Tämän kirjan mökeillä ihaillaan perenoita, kompostoidaan ja kasvatetaan ruokaa. 

Tommi Laihon Uhanalaiset oli uusi tuttavuus. Siinä keskiössä on Hettoniemen siirtolapuutarha ja siellä mökin omistava rikostutkija Karita Haapakorven sisar puutarhatuttavineen.

Epäselviä kuolemantapauksia alkaa tutkia rikostutkija, ja hänen pitkäaikainen tuttava sekä sisaren mökki naapuri. 

Tässä kirjassa mökillä ollaan enemmän ystäviä tapaamassa tai asumassa elämäntilanteen niin vaatiessa. Uusia puita istutetaan lähistölle, mutta puutarhatöitä muuten ei juuri mainita. 

Palstaviljelyä harrastetaan Metropoliitta Panteleimonin Särkynyt sydän -kirjassa, missä edesmenneen poliisin leski ratkoo rikoksia Kuopiossa ja siinä sivussa kasvattaa ruokaa palstallaan. 

Tykkään tästä sarjasta, joten tätä on helppo suositella niille, jotka eihät halua lukea psykologista jännitystä. Itse olen lukenut tämän jo kahdesti. 

Nuoruudesta muistan Anni Polvan Rakkautta ja kaalin taimia -kirjan, jossa pari nuorta naista hankkii siirtolapuutarhamökin ja kohta alkaa sutinat naapuritontin miesten kanssa. Nyt mietin, voisiko tuota kokeilla uusiksi, vai onko se nyt yhtä vaivaannuttava, kuin Tiina-sarja lapsuudessa.

Useasti kuulee, että palstanaapurit ovat paljon tekemisissä toistensa kanssa. Kai siellä romanssejakin saattaa syntyä...

Omalla kuuntelulistalla on tänä juhannuksena Eila Piekkarin Kaislikon kätkössä, joka on Lahteen sijoittuvan Kristiina Elo -sarjan kuudes osa. Saas nähdä, millaisia siirtolapuutarha palstoja on Lahdessa. 

Kuvaan mahtui vielä yksi kirja, ja siihen valitsin Eeva Tikkaa. Hidas intohimo lienee keskikesään sopiva novellikirja. Ainakin yhdessä novellissa näkyy olevan siirtolapuutarhasta. Juuri tätä Eeva Tikan kirjaa en ole vielä lukenut, mutta monista muista olen tykännyt. 

Karelia Noir ja poliisityön kehittyminen

Sattumalta käväisin soffa matkalla Viipurissa toisenkin kerran viime syksynä. Tällä kertaa miljöönä oli 1920-luku.

Mikko Porvalin Sinisen kuoleman kuva

on ensimmäinen osa Karelia noir -sarjaa.

Ensimmäinen osa toi löyhästi (hyvällä tavalla) mieleeni Timo Sandbergin Mustamäki-sarjan. Osaksi se johtui varmasti aikakaudesta, mutta enemmänkin siitä, että molemmissa kirjoissa kerrotaan siitä, miten poliisien koulutusta parannettiin tuohon aikaan.

Kirjailija on kirjoittanut ennen Karelia noir -sarjaa 9 tietokirjaa, ja tutkimuksellinen ote näkyy mielestäni tässä fiktiossakin. Kirjassa valotetaan selkeästi normaalia dekkaria enemmän historiaa, mutta siitä huolimatta kirja eteni mukavasti eteenpäin.

Ihastuin kirjaan ja oli helpotus huomata, että kirjaan on jo valmiina 2 jatko-osaa.

Loppujen lopuksi onnistuin toppuutella itseäni reilun kuukauden ajan, mutta heti tammikuun alkupuolella huomasin tarttuneeni seuraavaan osaan. Se siitä säästämisestä! Loppuksestä tuli luettua sitten se kolmaskin kirja. 

Toinen osa on nimeltään Veri ei vaikene ja kolmas Kadonneen kaupungin varjo.

Lukiessa mietin, miltä Viipurin kaupunki näytti ennen sotaa. 

Viipurissa käydessäni kesällä 2011 huomasin kuinka kerrostaloja kunnostettiin siellä ja täällä. Kunnostaminen toi mieleeni kotimaiset elokuvat 1950-luvulta, ja mietin olivatko talot joita näin kunnostettavan ajalta ennen sotaa vai valmistettiinko ne vasta pommitusten jälkeen. Kovasti suomalaisen oloisia talot olivat.

Sinisen kuoleman kuva alkaa Helsingissä pidettäviltä poliisi kursseilta. Poliisien uudenlaisesta koulutuksesta puhutaan myös aiemmin mainituissa Mustamäki kirjoissa. Sarjat täydentävät jotenkin kivasti toisiaan. Toisaalta molemmissa on jotain samaa, mutta toisaalta hyvin paljon erilaista. 

Osaksi se johtunee siitäkin, että 1920-luvulla Lahti oli melko pieni kaupunki, mutta Viipuri yksi maamme suurimmista kaupungeista. Nykyisinkin ongelmat ovat erilaisia eri kokoisissa kaupungeissa. 

Kesälomalla oli aikaa käydä kirpputorilla, ja oli aivan pakko ostaa pino 1800-1900-luvun taitteessa ilmestyneitä kirjasia, kun tiukkaan paketoidun pinon päällä oli tekstuuralla kirjoitettu kirjanen Interpellatsiooni poliisiasiassa. 

Hieman odotin kirjan olevan enemmän rikos kirjallisuutta, mutta kirja osoittautui mielenkiintoiseksi tausta-aineistoksi 1900-luvun alkupuolen poliisiasioiden kehittymisestä. 

1905 suurlakon aikana huomattiin että osa kansasta oli tyytymätöntä. Samalla heräsi toiveita siitä, että "senaatti ryhtyi muodostamaan maatamme oikeaksi poliisivaltioksi tuon sanan täydellisessä merkityksessä. Tuo huimaava kehitys poliisivaltiota kohti on sangen monissa erikoistapauksissa ja yleensäkin vaikuttanut järjestyksen häiriöitä tyynnyttävästi." Toisaalta" poliisin mielivaltaisten menettelytapojen jatkuessa, on yhä enemmän ja enemmän alkanut näyttää siltä kuin koko tuo poliisi voiman lisääminen olisi... tähdätty juuri sitä kasvavaa kansanliikettä vastaan, joka tarkoittaa työväenluokan ja samalla koko kansan kohottamista henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin ja valtiolliseen vapauteen ja täysi-ikäisyyteen. "

No. Onneksi Suomesta ei tullut poliisivaltiota sen negatiivisemmässä merkityksessä. Ja toisalta on hienoa huomata, että poliisi on nykyisin yksi maamme arvostetuimmista ammateista. 

Paljon on poliisityö muuttunut siitä, mistä Sandberg ja Porvari kirjoittavat. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen dna ja kuitututkimukset, valvontakamerat ja erilaiset tietokannat. Mutta perusta on sama: rikokset ratkeavat edelleen hyvällä ja ammattitaitoisella poliisityöllä.