Mikko Porvalin Sinisen kuoleman kuva
Ensimmäinen osa toi löyhästi (hyvällä tavalla) mieleeni Timo Sandbergin Mustamäki-sarjan. Osaksi se johtui varmasti aikakaudesta, mutta enemmänkin siitä, että molemmissa kirjoissa kerrotaan siitä, miten poliisien koulutusta parannettiin tuohon aikaan.
Kirjailija on kirjoittanut ennen Karelia noir -sarjaa 9 tietokirjaa, ja tutkimuksellinen ote näkyy mielestäni tässä fiktiossakin. Kirjassa valotetaan selkeästi normaalia dekkaria enemmän historiaa, mutta siitä huolimatta kirja eteni mukavasti eteenpäin.
Ihastuin kirjaan ja oli helpotus huomata, että kirjaan on jo valmiina 2 jatko-osaa.
Loppujen lopuksi onnistuin toppuutella itseäni reilun kuukauden ajan, mutta heti tammikuun alkupuolella huomasin tarttuneeni seuraavaan osaan. Se siitä säästämisestä! Loppuksestä tuli luettua sitten se kolmaskin kirja.
Toinen osa on nimeltään Veri ei vaikene ja kolmas Kadonneen kaupungin varjo.
Lukiessa mietin, miltä Viipurin kaupunki näytti ennen sotaa.
Viipurissa käydessäni kesällä 2011 huomasin kuinka kerrostaloja kunnostettiin siellä ja täällä. Kunnostaminen toi mieleeni kotimaiset elokuvat 1950-luvulta, ja mietin olivatko talot joita näin kunnostettavan ajalta ennen sotaa vai valmistettiinko ne vasta pommitusten jälkeen. Kovasti suomalaisen oloisia talot olivat.
Sinisen kuoleman kuva alkaa Helsingissä pidettäviltä poliisi kursseilta. Poliisien uudenlaisesta koulutuksesta puhutaan myös aiemmin mainituissa Mustamäki kirjoissa. Sarjat täydentävät jotenkin kivasti toisiaan. Toisaalta molemmissa on jotain samaa, mutta toisaalta hyvin paljon erilaista.
Osaksi se johtunee siitäkin, että 1920-luvulla Lahti oli melko pieni kaupunki, mutta Viipuri yksi maamme suurimmista kaupungeista. Nykyisinkin ongelmat ovat erilaisia eri kokoisissa kaupungeissa.
Kesälomalla oli aikaa käydä kirpputorilla, ja oli aivan pakko ostaa pino 1800-1900-luvun taitteessa ilmestyneitä kirjasia, kun tiukkaan paketoidun pinon päällä oli tekstuuralla kirjoitettu kirjanen Interpellatsiooni poliisiasiassa.
Hieman odotin kirjan olevan enemmän rikos kirjallisuutta, mutta kirja osoittautui mielenkiintoiseksi tausta-aineistoksi 1900-luvun alkupuolen poliisiasioiden kehittymisestä.
1905 suurlakon aikana huomattiin että osa kansasta oli tyytymätöntä. Samalla heräsi toiveita siitä, että "senaatti ryhtyi muodostamaan maatamme oikeaksi poliisivaltioksi tuon sanan täydellisessä merkityksessä. Tuo huimaava kehitys poliisivaltiota kohti on sangen monissa erikoistapauksissa ja yleensäkin vaikuttanut järjestyksen häiriöitä tyynnyttävästi." Toisaalta" poliisin mielivaltaisten menettelytapojen jatkuessa, on yhä enemmän ja enemmän alkanut näyttää siltä kuin koko tuo poliisi voiman lisääminen olisi... tähdätty juuri sitä kasvavaa kansanliikettä vastaan, joka tarkoittaa työväenluokan ja samalla koko kansan kohottamista henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin ja valtiolliseen vapauteen ja täysi-ikäisyyteen. "
No. Onneksi Suomesta ei tullut poliisivaltiota sen negatiivisemmässä merkityksessä. Ja toisalta on hienoa huomata, että poliisi on nykyisin yksi maamme arvostetuimmista ammateista.
Paljon on poliisityö muuttunut siitä, mistä Sandberg ja Porvari kirjoittavat. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen dna ja kuitututkimukset, valvontakamerat ja erilaiset tietokannat. Mutta perusta on sama: rikokset ratkeavat edelleen hyvällä ja ammattitaitoisella poliisityöllä.
