 |
| Kirjasarjan suosikkini, latvialaisen Alberts Belsin Häkki. |
Viime vuosina olen hämmästellyt sitä, että miksi venäläiset klassikot eivät uponneet kaltaiselleni kaiken lukijalle nuorena, vaikka luin lukioaikana Pomarkun kunnankirjaston kaikki vihreäkantiset Neuvostokirjallisuutta-sarjan kirjat. Kirjat oli tosin muovitettu niin, että vihreä takakansi näkyi takaa, mutta päällyspaperin etukannen kuva oli liimattu etupuolelle. Tosin tässä kohtaa muisti voi harhailla omilla teillään, sillä tuohon aikaan lainaus kirjattiin vielä takakannen sisäpuolella olevalle paperille, minkä vuoksi takakannen tekstiä ei oltu voitu liimata kannen sisäpuolelle.
Kaikkea sitä tuleekin mietittyä vuosikymmenten jälkeen.
Syynä saattoi tietysti olla sekin, että kokeilin Dostojevskin Idioottia liian nuorena, 9 tai 10 vanhana, eikä se oikein uponnut. Jossain vaiheessa taisin kuunnella sen kasetilta äänikirjana, jotta se ei jäisi painamaan mieltä.
Anna Kareninaan tartuin yliopistoaikana. Se olikin mukavan paksu järkäle luettavaksi. Tykkäsin kovasti, erityisesti paksuudesta. Myöhemmin olen nähnyt Anna Kareninan pari kertaa teatterissakin. Tampereella ja Porissa jos oikein muistan. 1980-luvulla, jolloin näin teatterikappaleen ensi kertaa, miinulla oli pitkä villakangastakki, joka olisi hyvinkin sopinut päähenkikölle. Kapea yläosa ja leveä helma. Että tykkäsin siitä takista. Annan tarinastakin tykkäsin, vaikka kovasti surullinen se on.
Toukokuussa päätin korjata Tolstoi vajaustani kunnolla ja kuuntelin kaikki Tolstoin äänikirjat jotka sain korona-breikin aikana käsiini. Kirjastothan olivat toukokuussa vielä kiinni. Eniten tykkäsin Aljosha Garshokin tarinasta. Muut kuuntelemani olivat Valamiehiä, Kansanjuhla, Isä Vasilij, Johdatus äidin historiaan ja Kertomus lapsille.
Vahingossa tuli kuunneltua samalla myös Alexandr Puskinin Postimestari ja hänen tyttärensä, joka niin ikään oli mieleeni. Erehdyksen huomasin vasta kun tallensin kirjaa luettujen kirjojen kansiooni, joten pakko todeta, että itselleni Tolstoi ja Puskin vaikuttivat kovin samanoloisilta.
Nyt lukemaani oli vaikea verrata Anna Kareninaan, kun välissä oli reilu 30 vuotta aikaa ja sangen monta romaania, venäläistäkin.
Aljoshan tarina sykähdytti. Pyyteetön poika, joka pantiin työhön kauppiaalle. Joka teki kaiken hyvin, mutta elämä ei silti mennyt kuten olisi oikein ja kohtuullista. Rakkaus kyökkipiikaan tuo omat kommervenkkinsä tarinaan, joka ei ole onnellinen, mutta koska venäläiset tarinat olisivat onnellisia olleet... yhtäkkiä ei tule yhtään mieleen. Joku näissä silti on, joka soittelee sydämessäni jotain kelloa. Lienkö perinyt käkisalmelaiselta pakolaiselta hitusen venäläismelankoliaa?
Tätä kirjoittaessani katselen Wikipediasta valokuvaa Tolstoin makuuhuoneesta ja pohdin jälleen kerran, kuinka yksinkertaista kreivinkin elämä näyttää olleen verrattuna nykyihmisen elämään. Tolstoi kuoli 1910. Samaa olen pohtinut mm. vapaaherra Emil Cedercreutzin Maahengen temppelissä ja presidentti Urho Kekkosen Tamminiemessä. Jälkimmäisen isäntä ei kylläkään ollut aatelinen vaan presidentti.
Toltoin makuuhuoneen kalustus lienee enemmänkin ajalta, jolloin hän pyrki elämänsä ehtoopuolella askeettisuuteen ja mystiikkaan, kuin nuoren vapaaherran ajoilta, ajalta, josta itselleni tulee mieleen enemmänkin Natalia Demidoffin tarinaan liittyvä loisto, josta kertoo mm. sokerilla päällystetty hiekkatie maantieltä kartanoon, sillä sokeri kimeltään niin somasti auringossa ja antaa tulijalle hyvän kuvan kartanosta. Oikeasti Tolstoin kartanossa tuskin elettin tuossa loistossa, mutta mielikuvat päässä ovat sitkeitä, kreivi mikä kreivi. Elämänsä loppuvuosikymmenet Tolstoi korosti ihmisystävällisyyttä, rauhaa, piti Vuorisaarnaa esikuvanaan ja kävi kirjeenvaihtoa Mahatma Gandhin kanssa. Hän sai elämäntavalleen paljon kannatusta Suomessakin. Kannattajia kutsuttiin "tolstoilaisiksi".
