Luin ensimmäiset Heinähattu ja Vilttitossu kirjat ystäväni suosituksesta reilu 20-vuotta sitten. Tykkäsin, mutta jotenkin loppujen kirjojen lukeminen on jäänyt. Lokakuinen lukujumi pakotti etsimään kirjoja, joita muuten ei ole tullut luettua ja niinpä lukaisin pötköön kaikki 18 kirjaa tähän mennessä ilmestynyttä kirjaa.
Sarjaa on tehty niin kauan, että Sinikka ja Tiina Nopola ovat ehtineet tässä ajassa jo uudelleen kirjoittaa ensimmäiset kirjat. Aluksi vierastin hieman ajatusta, sillä käsittääkseni kirjoja on fiksailtu enemmänkin elokuvien tarinaa kohti, mutta jos kirjailijat itse tykkäävät, niin mikä ettei. Paljon on maailma muuttunut vuodesta 1989, jolloin ensimmäinen kirja julkaistiin. Reilussa 30 vuodessa on ehtinyt kasvaa uusi kirjan kuuntelijoiden sukupolvi (no, jotkut lukevat sitä itsekin).
Olen lukenut vuosien saatossa joitain Nopoloiden haastatteluja ja ollut vähän kateellinen siitä, että heillä on pari, jonka kanssa kirjoittaa. Opettajakoulutuksessa toivoin, että jos minusta tulee opettaja, saisin työskennellä toisen opettajan kanssa parina kuin symbioosissa. Kun yksi aloittaa lauseen, toinen jatkaa. Se olisi eri hienoa, kuten vanhoissa lasten kirjoissa sanottiin. Nopolan sisaruksilla työnjako on kuulemma sellainen, että Sinikka hallitsee Heinähattua ja Tiina Vilttitossua.
Vilttitossu on kyllä aika viikari ja Heinähatulla on sangen pitkä pinna. Naapurin neidit ja lähistöllä asuvat poliisimiehet luovat tarinaan mukavia seikkailuita silloin, kun Vilttitossu ei niitä keksi. Jotenkin kummeksuin sitä, että vaari se ilmeisesti jaksaa vain hoivata sydänkohtauksista huolimatta vuodesta toiseen tyttöjen villiä pikkuveljeä. Pikkuveljeä ei näy eikä kuulu ensimmäisten kirjojen jälkeen. Jännä nähdä palaako veli aikanaan kouluun mentyään isovanhempien luota kotiin, vai jatkaako elämäänsä kasvattipoikana muualla. Sitä aikaa taidetaan joutua odottamaan vielä pitkään, sillä vielä Vilttitossukaan ei ole päässyt ekalle luokalle.
Vuosien myötä Matti-isän tutkimukset ovat jääneet yhä vähemmälle ja perhe-elämä on tullut hänellekin tutummaksi. Hanna-äidistäkin on alkanut löytyä äidillisempiä piirteitä. Ehkä alkukirjoissa korostui se, että lapsia oli kolme ja ne olivat pienempiä, eikös se lapsiperhe-elämä jollain tapaa helpotu lasten kasvaessa.
Parhaiksi kirjoiksi luokittelisin Rubensin veljekset ja Kielletty kampela -kirjat, joiden seikkailut vei tytöt hieman etäämmälle kotikadulta. Oli kyllä aika hauska projekti kuunnella kaikki kirjat putkeen, niinhän lapsetkin varmasti tekevät, jos tähän kirjasarjaan tarttuvat, ja miksikäs ei tarttuisi. Kelpokirjoja kaikki tyynni!
