Hinaajan kannella

Porinpäivän kunniaksi pistäydyttiin kaveriporukalla Reposaaressa katsomassa museolaiva M/S Santtua. Santtu on pirteän vihreä hinaajan, ja löytyy Reposaaren Varvinrannasta.

Kummisetäni, ja jossain vaiheessa 1960-luvun lopussa myös isäni, olivat Mäntyluodon satamassa hommissa ja onkin hauska ajatella, että he luultavasti näkivät useammankin kerran Santun työssään.

Hinaajat ovat vankkaa tekoa. Santtukin on rakennettu 1894 ja se puksutteli ensin S/S Bombana, sitten Santahaminana ja lopuksi Santtuna aina 1970-luvulle saakka. Bombana ja Santahaminana laiva toimi kuljetusaluksena. Sotavuosina laiva toimi vartiotehtävissä ja miinanraivauksessa. Siitä muistona on laivalle myönnetty Miinanraivausmitalli. 

Sota-aikaa lukuun ottamatta Santtu on seilannut Porissa 1938 vuodesta saakka.

Haastattelin laivalla Museonystäviä, jotka ovat adoptoineet Santun lisäksi Reposaaren tienoilta Tylttyn, Merikappelin ja Merimiinan. On hienoa, että vapaaehtoisia löytyy tällaiseen työhön. 

Miehistön tilat laivalla olivat pienet. Museonystävät kertoivat, että hinaajalla työskenteli aikanaan neljä miestä: kapteeni, konemies ja kaksi merimiestä. Koska alus toimi kuljetusaluksena ja hinaajana, oli työpäivä useimmiten muotoa yöksi kotiin. 

Santusta en kirjaa löytänyt, eikä hinaajakirjoja muutenkaan löytynyt muita kiinnostavia, kuin suosikkini Arto Paasilinnan romaanien joukosta: Parasjalkainen laivanvarustaja. Olen lukenut kirjan useampaan kertaan ja kuunnellutkin pari kertaa. Äänikirjan lukijana on Kauko Helovirta, jonka ääntä kuuntelen vähintäänkin yhtä mielelläni kuin lempilukijaani Lars Svedbergiä.

Aikanaan olin yksi niistä, jotka joka vuosi jonottivat Paasilinnan uusinta kirjaa. Rakastin kirjojen sattumanvaraisuudesta syntyvää huumoria. Kirjoissa voi tapahtua päähenkilöille mitä vaan. Niin kuin tässäkin. Löytyy villisika, löytyy keihästä kantava koira, otetaan perhepotretteja avioeron kynnyksellä... ja paljon muuta.

Arto Paasilinnan kirjoissa on hyvää myös se, että vaikka päähenkilö olisi jossain vaiheessa täysin pohjamudissa, niin loppu on aina onnellinen. Useimmiten jollain tapaa kaikille. 

Tässäkin kirjassa oli kaikki hyvät elementit mukana. Paitsi Arto Paasilinnan useissa kirjoissa mukana ollut "herra Hakkarainen" eli Seppo Sorjonen, joka on milloin missäkin roolissa. Ainakaan kuuntelemalla en bongannut Sorjosta tästä kirjasta. 

Kirjan laivanvarustaja omistaa kirjan alussa hinaajan Helsingissä, kivan asunnon Laivanvarustajankadulla ja kesämökin saaressa Helsingin edustalla. 

Kirjan tapahtumapaikkoina on Helsinki, Imatran Valtionhotelli ja Albania. 

Huumoriotteella kirjoitettuja kirjoja tulee luettua edelleen liian vähän, vaikka olen yrittänyt petrata siinä asiassa vuosi vuodelta enemmän. Uutta Arto Paasilinnaa en ole löytänyt, mutta nautin nykyään mm. Antto Terraksesta, Kalle Isokalliosta ja Jonas Jonassonista. 

Meren rukous

Eurajoen vuosina 1990-luvulla kävin rannalla katselemassa, kun aallot tyrskysi syysmyrskyllä rantaan. Salmen keskivaiheilla aallot olivat rantaan tullessaan tuskin puolimetrisiäkään. Lähipiirissä merillä töissä ollut kertoi kuinka aallot olivat joskus Atlantilla kymmenmetrisiä. Se tuntui silloin uskomattomalta korkeudelta, mutta nykyään huippukorkeus saattaa olla yli 30 metriä. 

Isoimmat aallot, jotka olen kuvannut, Reposaari, 27.8.2016.

Välimeri on sisämeri, eikä siellä päästä valtamerien aallon korkeuksiin, mutta pienessä kumiveneessä juuri nyt tätä kirjoitettaessa Välimerellä mitattu reilun metrin korkuinen aallokkokin on paljon, sillä huippuaallon korkeus lähentelee tuolloin jo kahta metriä. Muistikuvien herättelyn ja vertailun vuoksi Estonian upotessa aallonkorkeus oli 3-4 metriä mikä tarkoittaa sitä, että isoimmat aallot saattoivat olla seitsemän metrisiä. Ei tekisi mieli olla sellaisella kelillä veneessä, eikä edes Ruotsinlaivalla. Itse kuun kärsin enemmän tai vähemmän jo pienessäkin aallokossa. Niinpä preferoinkin meriseikkailujen aikana enemmän peilityyntä keliä kuin minkäänlaista aallokkoa. Pakolaisilla ei ole juuri valinnanvaraa. Merelle on lähdettävä silloin, kun määrätään lähtemään, jos lähteä mielii.

Dan Williamsin upeasti väritetyt kuvat kannustivat
kuvan käsittelyyn. Tämä väritys kuvaa elämää kaupungissa
ennen pakoon lähtöä. Teksti Hosseinin.

Khaled Hosseinin  kirjoittama ja Dan Williamsin kuvittama Meren rukous herätteli ajattelemaan sekä sanoin että kuvin meren julmuutta. Williams on onnistunut kuvaamaan värityksen muutoksilla hyvin merimatkan hurjuutta ja Hosseini evakoiden tunnelmia siitä mitä haluaisi muistaa kotimaastaan. 

Merellä on kiva olla riittävän isossa veneessä turvallisen kipparin ohjatessa, mutta entäs jos veneessä ei ole kipparia. Osa pakolaisveneistä lähtee rannasta ilman veneen omistajaa. Sisämaassa asuneet ihmiset eivät välttämättä osaa ajaa venettä saati ymmärrä sitä, miten meri käyttäytyy. Parhaiten selviävät ne venekunnat, joissa on tietoa ja taitoa navigoida oikein. Kirjan mukaan vuonna 2015 Välimereen hukkui 4.177 pakolaista. Niistä vuoden lehtikuvassakin nähty Alan Kurdi antoi sysäyksen tähän kirjaan. 

Kirjassa muistellaan kotoisen arkisia asioita kotimaasta, mm. kibbehiä, joka oli yksi lempilammasruuistani ennen kuin tulin allergiseksi vehnälle. Kokeilin myöhemmin kerran korvata bulgurdin karkealla polentalla, mutta ei siitä valitettavasti tullut saman makuista. Tässä kuitenkin lempireseptini teidän muiden iloksi. Afganistanissa kibbeh tehdään useimmiten vuohesta, mutta vuohen lihaan en ole juuri kaupassa törmännyt. Hyvää siitä on tullut lampaan jauhelihaakin käyttäen.

Kibbeh

2 ½ dl (200 g) bulguria (itse käytin karkeampaa laatua)
1 tl suolaa
½ tl juustokuminaa
1 tl meiramia
½ tl maustepippuria jauhettuna
½ tl mustapippuria jauhettuna
1 rkl chilitahnaa
ripaus muskottipähkinää
2 dl kiehuvaa vettä
1 pieni sipuli hienonnettuna
500 g lampaan paistijauhelihaa 

Mittaa hyvin lämpöä pitävään kulhoon bulgur ja mausteet ja kaada päälle kiehuva vesi. Peitä kulho tiiviisti kannella tai foliolla. Anna burguldin hautua kypsäksi paketin ohjeen mukaan, karkeudesta riippuen aikaa kuluu alle 10 minuuttia.

Hienonna sillä välin sipuli pieniksi kuutioiksi. Kun bulgur on kypsää, lisää kulhoon sipuli ja jauheliha. Sekoita tasaiseksi. Muotoile massasta 20 pyörykkää leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Alkuperäiset kibbehit ovat päistä kapenevia, mutta itse suosin palloja, ei muoto makua haittaa :)

Paista kullanruskeiksi uunin keksiosassa 200 asteessa n. 25 min.

Tarjoa pyöryköiden kanssa kastiketta, joka koostuu jogurtista ja runsaasta määrästä hienonnettua minttua. Voit maustaa jogurtin ripauksella suolaa, jos kaipaat suolaisuutta. Itse olen keittänyt pyöryköiden lisukkeeksi riisiä ja tehnyt vihreän salaatin. Makunsa puolesta pyörykät maistuvat myös välimerellisellä alkupalatarjottimella.
Minttuna olen käyttänyt... "minttua". Muutama viikko sitten luin yllätyksekseni, että minttuja on lukuisia eri lajeja. Itse olen kuullut vain muutamasta lajista ja piparmintusta. Lukemani keskiaikaista yrttien kasvatusta esittelevän artikkelin mukaan eri mintuista tehty tee vaikuttaa eri tavoin ja eri asioihin. Seuraavan kerran, kun tapaan jonkun alan gurun, kysäisen, mitä minttua he itse käyttävät.