Satakirjastojen lukuhaaste 2024 osa 2

Tämän toisenkin lappusen täytin ajatuksella, että pistän ensimmäisen, jonka huomaan pistää, enkä vaihtele kirjoja, sillä kirjamakuja on niin monenlaisia ja olisi tosi tylsää julkaista lista, jossa kaikilla kirjoilla on kolme tähteä. Tai vielä pahempaa, vain yhdeltä puuttuu tähdet. Tässä lapussa viimeiseksi jäi kirja/kirjasto ja luonnollisesti kirja kirjailijalta, jonka maasta en ole lukenut. 

2 versio : Helmikuu-loppu vuosi

1. Bookstagram- tai Booktok-suosikki tai sellaisena markkinoitu 

Adam Silvera Lopussa molemmat kuolevat. Tämä kirja teki hyvää kyynelkanaville. Itketti enemmän kuin hyasintti tai keltaiset tulpaanit työpöydällä. Paikoitellen täti-ihmisen silmin epäuskottavan nopeita ihmisuhdekiemuroita, mutta toisaalta sitä varmasti pyrkisi itsekin tekemään viimeisestä päivästä täydellisen ja suhdekin etenisi kuin jokainen minuutti olisi viikko tai kuukausi. Kirjan tulevaisuuden utopia sen sijaan oli hyvä. Usa 🌟🌟🌟

 2. Yli viisi vuotta sitten julkaistu 

Jyrki Ukkonen Ahneuden kartta (2014). Piti oikein tarkistaa olenko lukenut tämän pari vuotta sitten, mutta ei, se oli eri kirja. Norja

 3. Sarjan ensimmäinen osa

A. J. Kazinski Viimeinen hyvä ihminen. Tanskalainen dekkari josaa tuntuu olevan mystiikkaa. Odotan kakkososaa. Tanska 🌟🌟 (4.2.)

 4. Kirjassa kuljetaan paljain jaloin

Enni Mustonen Tekijä Viena kävelee Marimekon lomapaikan uudella laiturilla ja saa ison tikun jalkansa uimarapuista, ihan kaikkialla ei kannata kävellä avojaloin. 

 5. Päähenkilöltä puuttuu jotakin James Hardey Chase Kuollut ajaa keveästi. Päähenkilöltä puuttuu elävä veli ja se on kirjan ongelmien ydin. Englanti

 6. Kertojan näkökulma ei ole ihmisen Cristal Snow Penni Pähkinäsydän tarinoita Tuulenpesän metsästä. 

 7. Kirja on ollut vuoden kaunein kirja -ehdokkaana Roine Magnusson sekä Mats ja Åsa Ottosson ovat tehneet Ruotsissa Vuoden kaunein kirja - palkitun lintukirjan Nära fåglar. Luin suomenkielisen version Linnut lähellä, mutta kaveri kertoi taiton olevan sama. Jösses mikä lintukirja. Olen lukenut lukuisia lintukirjoja, mutta tämä oli... jotain paljon enemmän. Täydet pisteet tälle. 🌟🌟🌟

 8. Kirjassa puhutaan suomen sukukieltä 

Kivikuu eesti luulet virolaisia runoutta kahdella kielellä. Kirjan runot ovat kirjoittaneet Hasso Krull, Kristiina Ehin ja Veikko Märka. Viro

 9. Kirjan nimessä mainitaan jokin kehon osa Bo Carpelan Rannekello [selkokirja]. Edellinen lukemani Carpelan oli oudohko dekkariksi. Annoin Bolle mahdollisuuden tehdä uusi ensivaikutus ja tällä kirjalla hän sen tekikin. (11.2.) 🌟🌟

10. Kirja sopii mielestäsi muulle kuin omanikäisellesi lukijalle. Kirjojen suhteen lähes kaikkiruokaisena on vaikea sanoa ettei kirja sovi jollekin ikäluokalle. Dietrich Herrndorfin Ladaromaani on kyllä varmasti tarkoitettu tämmöistä täti-ihmistä nuoremmille, mutta itsekin tykkäsin. Aika harvoin tulee luettua poikakirjoja, ja tämä oli kyllä parhaasta päästä. Rippikouluikäiset pojat on poikia. Eikä kirja ole turhaan Saksan bestsellereitä. Vähän ristiriitaiselta ehkä tuntuu antaa kolme tähteä kirjalle, joka ei sovi itseni ikäisille, mutta näillä mennään. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin. 🌟🌟🌟

11. Kirjassa liikutaan metsässä Tommi Kinnunen Ei kertonut katuvansa -kirjassa joukko saksalaisten kanssa seurustelleita naisia kävelee pohjoisesta Norjan rajalta läpi poltetun Lapin Rovaniemelle ja Kemiin. Tietä ja metsää riittää. Toisenlaisen vaikutelman sain samasta asiasta kirjasta Annikin sota ja rauha. Lappi 🌟

12. Kirjassa pelataan jotakin joukkuelajia tenniksen nelinpeliä pelataan Francis Ilesin Vakain tuumin ja harkiten -kirjassa. Kirja oli sellainen, etten ihmettele yhtään, että Hitchcock oli siitä kiinnostunut. Englanti 🌟

13. Kirjan nimessä tai kannessa jokin liittyy Pariisiin Kathryn Littlewood Ripaus taikaa : Lumoleipomo 2. Vinksanvaaran Lumolat joutuvat uusiin seikkailuihin Pariisin leipomiskilpailuissa. Rosmariini yrittää saada keittokirjansa takaisin. Seikkailuhan siitä syntyy. Tykkäsin ehkä ekasta osasta enemmän, mutta ei tämäkään huono ollut.  🌟🌟

14. Kirjassa on loru tai lasten runo Ruohonen Laura Kummalla kammalla sisältää lyhyitä riimejä, mikä osoittaa, että sanoilla leikkiminen on kivaa. Vois näitä lukea tenaville, jos niitä olisi. 

15. Kirjassa mainitaan joku presidenteistämme Sauli on Kultarannassa, kun tornissa heiluu lippu, kertoi Jussi Vares Reijo Mäen Tolvanassa kun istui lounaalla Naantalissa. Turku

16. Kirjan nimessä on muutakin kuin kirjaimia Patrik Quentin S/S Murha, mysteeri valtamerialuksella. Naistoimittaja lähtee toipumaan leikkauksesta risteilyalukselle. Toipumisesta ei tulekaan mitään, kun heti ensimmäisenä iltana yksi matkustajista kuolee. 🌟

17. Kirjassa on neljä vuodenaikaa

Sally Salminen Aikani Tanskassa. Kirjassa kerrataan päiväkirjoja ja muistellaan elämää talvisodasta eteenpäin. Tältä kirjalta odotin liikaa, joten se oli pieni pettymys, mutta ihan hyvä silti. (1.2.)

18. Kirjailija on maasta, jonka kirjallisuutta et ole lukenut: Taiwanista on kotoisin Ta-wai Chi, jonka kirja Kalvot sijoittuu tulevaisuuteen Taiwanin tienoilla. Kirjassa ihmiset asuvat meren pohjassa. Taiwan on niitä harvoja maita, joista en ole aiemmin lukenut yhtään kirjaa. Sen sijaan taiwanilaisen kirjailijan Sao-Maon kirjan Länsi-Saharasta olen lukenut aiemmin, mutta onneksi sitä ei tässä nyt lasketa. Kirja on ensimmäinen taiwanilainen scifi-kirja suomeksi. 

19. Kirjassa liikutaan eri ulottuvuuksissa tai ajankohdissa Tanskan sisällissota 2018-24. Odotin kirjalta jotain ihan muuta, kuin satojen vuosien vanhaa koiraa. (2.2.)

20. Kirjan etukannessa ei ole henkilönimeä Talot ovat yksin kotona : Pohjoismaisia runoja lapsille. Runoja viidestä Pohjoismaasta. Useita kuvittajia. Kiva pikku kirja. Jälkeenpäin harmitti, etten poiminut muistiin parhaita kirjoittajia.  (27.3.)

21. Kirjassa pestään pyykkiä Cronin A. J. Tohtori Finlay etsii onnea. Vähän Kaikenkarvaiset ystäväni tyyppinen lääkärikirja, joka kertoo Skotlannista. Konkarilääkärin kodinhoitaja joutuu pesemään lääkärin vaatteita ja lääkäri ilmaantuu treffeille liian isoissa lainavaatteissa. 🌟

22. Kirjassa ostetaan ja/tai kuunnellaan levyä Richard Coles Murha seurakunnassa pastori osti Mark Almond ja Gene Pitney Something's Gotten Hold of My Heart. Kirjassa myös kuunneltiin klassista musiikkia sekä radiosta että levyltä. 🌟

23. Opit kirjasta jotakin uutta Patricia Moyers Setä kuolema Hollannissa. Opin kirjassa muutaman uuden jutun Hollannista. Vanhat tuulimyllyt on usein 3 myllyn ryppäissä silloin, kun on kyse tulvasuojelusta maaseudulla ja laitumet on enemmänkin soisia kuin viljavia. 🌟

24. Kirjassa kukaan ei kuole

Pasi Nokelainen Maailmanloppu peruttu 7 väitettä kiertotaloudesta. Mielenkiintoisia näkökulmia. Uutta tietoa oli kotimainen vaatteiden korjauspalvelu. 🌟🌟

25. Kirjan lukeminen saa sinut muistelemaan menneitä Stephen Booth Umpikuja. Kun näen lampaan, muistelen edesmennyttä ystävää, jolla myös oli aikanaa kesälampaita kuten itsellänikin, mutta hän myös keräsi kaikkia lammasjuttuja. Kannen lampaat oli kyllä vähän oudon näköisiä. Englanti.

26. Lainasit kirjan kirjastosta Stefan Zweig Amok. Ihastuin Zweigiin, tämä oli jo kolmas Zweig, jonka luin. (28.3.) 🌟🌟

27. Tunnistaisit kirjailijan, jos hän kävelisi vastaan kaupungilla. Kerran on kävellytkin... Pekka Haavisto Lipunnosto ja räätälin viisaus. Sopisi myös kohtasn 25. Monet liputuspäivät tuo mieleen muistoja. Kouluajoista on jäänyt mieleen erityisesti Snellmanin päivä ja äänestyspäivät, sillä silloin äänestettiin vielä myös maanantaina, jolloin välitunnilla nähtiin äänestäjiä. 🌟

28. Kirjassa asioidaan jossakin virastossa Lone Theilsin Näkymättömät kirjassa tutkitaan adoptio- ja lastenkotiarkistoja ja asioidaan poliisilaitoksella. Tanska

29. Kirjan nimessä on jokin mittayksikkö tai geometrinen kuvio Olli Jalonen 14 solmua Greenwichiin. Verifyn varjo meni niin epämukavuusalueelle, että otin välipalaksi Jalosta, jotta saisin unenpäästä kiinni. Viime vuonna kiersin lukemalla maapallon ympäri useamman kerran purjehtien. Vaikka ainoa purjehduskokemus on käynti Ihanalla Säpissä, eikä vatsa kestä merenkäyntiä, pidän purjehduskirjoista. Tästäkin. (Solmulla mitataan nopeutta. 14 solmua = 25,928 km/h). Tosin solmut on tässä eräänlaisia partiosolmuja eräänlaisessa huivissa, mutta sitähän en tiennyt aloittaessani. Ihana kirja. 🌟🌟🌟

30. Rauhan kirja Satu Saarinen Annikin sota ja rauha. Annikki ei kohdannut pilkkaa sodan jälkeen. Tykkäsin tästä enemmän kuin Kinnusesta kohdassa 11. Lappi, Saksa.🌟🌟

31. Kirjan nimessä on kirja tai kirjasto

Emma Å Samuelin kirja. On jääny vallan huomaamatta tämän niminen Porista kertova kirja. Nyt on sekin luettuna. Hyvin pysyin kartalla.  Pori.🌟🌟

Muistoja Pariisista 6 : Eiffel-Tornin luona

Tämä päivitys päättää toistaiseksi Pariisi-kirjojen sarjan. Luettua tuli 1.8.jälkeen 66 kirjaa jonka pääosissa oli Pariisi. Monet siitä kirjoittavat! 

Eiffel-tornin varjo on tässä päivityksessä otettu sangen ylimalkaisesti. Torni on sen verran matala, että ihan koko Pariisiin se ei näy... Mutta onhan Eiffel-torni Pariisin keulakuva, vaikka tehtiinkin vain yhtä maailmannäyttelyä varten ja sitten purettavaksi. Tornia rakennettiin 1887-1889 Pariisissa 1889 pidettyä maailmannäyttelyä varten. 

Olihan se vaikuttava näky. Olimme Pariisissa viettämässä vuodenvaihdetta 2015. Väkeä oli kuin pipoa, säätila selkeä, 2-4 astetta plussan puolella, mutta lunta ei ollut. 

Emme lähteneet jonottamaan hissiin, vaan ihailimme tornia alhaalta käsin ja ihmettelimme matkamuistomyyjien määrää. 

Poikkeuksellisesti en ehtinyt valmistautumaan tuohon matkaan lukemalla tai tekemällä etukäteen matkakirjaa, vaan matkatoveri hoiti suunnittelun, joten etukäteistiedot Pariisista oli aiemmin lukemieni kirjojen (lähinnä Dumasia) ja lehtien varassa.

Nyt, kun olen lueskellut Pariisi-kirjoja, niin Juhani Ahon Yksin-kirjassa on paljon samaa Pariisia, mitä itsekin näin, vaikka matkoillamme on aikaeroa reilu sata vuotta:

"Ja kun olen olen itsensä Eiffel-tornin alla, tämän rautaisen jättiläisen säärien välissä, niin enhän sillä hetkellä muista muuta kuin katsella ja ihmetellä. Antautuessani sitten kulkemaan tuon ihmekaupungin katuja ja käytäviä palatsista sisään ja palatsista ulos, joiden päädyt ovat taideteoksia, portit veistokuvia, seinät maalauksia ja sisus rouhellaan kaiken maailman kalleuksia, niin haihdutan kokonaan omasta itsestäni, enkä osaa uskoa että minä, minähän täällä kuljen ja siirryn joka askeleella maan osasta toiseen."

Itse en ollut Pariisissa yksinäisenä, rukkaset saaneena, vaan ystävän kanssa ja välillä jopa ilman ohuita villasormikkaita. 

Kuva kun vuosi 2015 on juuri vaihtunut. Ilotulitusta ei ollut, mutta tornin värit vaihteli. 

Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä Paavolainen suosittelee Palaice de Trokadéroa. Siellä kävi poseeraamassa myös Anna Kortelaisen isä Reino Peltonen ja myöhemmin Hitlerkin, kertoo Anna Kortelainen isästään kertovassa kirjassaan Huonon matkailijan päiväkirja Viipuri, Tampere, Helsinki, Pariisi, Tukholma, Wien, Leningrad, Moskova. Hitler ei päässyt Wikipedian mukaan Eiffel-tornin, sillä pariisilaiset olivat katkoneet hissin köydet. 

Huonon matkailijan päiväkirja osoittautui mielenkiintoiseksi aikalaiskertomukseksi. Suosittelen. 

Saksa miehitti osan Ranskaa, mukaan lukien Pariisin kesäkuussa 1940 ja määräsi ulkonaliikkumiskiellon klo 22-05. 

29.5.1942 tuli saksalaisten 8.määräys koskien juutalaisia: keltainen davidintähti, kämmenen kokoinen, mustareunainen, keskellä teksti JUDE, on kiinnitettävä pysyvästi ommeltuna vasemman rinnan päälle. 

Hélène Berrin kirjassa Päiväkirja 1942-1944 päiväkirjan kirjoittajan isä jäi kiinni siitä, että oli kiinnittänyt tähtensä hakaneuloilla, jotta voisi siirtää tähden helposti toiseen takkiin. Se ei ollut sallittua. 

Päiväkirjan kirjoittaja on opiskelija, eli ei enää lapsi, joten mukana on myös opiskelijaelämää ja juhlia. 

Hélène Grémillon kertoo kirjassaan Uskottuni mm. siitä, miltä tuntui olla sijaiskohtuna 16.5.1940 syntyneelle lapselle. 

Oltuaan täysin salattuna katseilta viisi viimeistä raskauskuukauttaan lapsen tulevan äidin ja hänen palvelijansa kanssa Pariisissa ja sen jälkeen muutamia viikkoja toipuakseen vaikeasta synnytyksestä, johon tuleva lapsen äiti olisi mieluummin antanut synnyttäjän kuolla, kuin olisi kutsunut lääkärin, jotta salaisuus siitä, että synnyttäjä olikin joku muu kuin lapsen isän puoliso, synnyttäjä ajetaan ulos talosta ja mitä hän saakaan kokea:

"Kävelin muutaman metrin, sen verran, että pääsin pois talon luota, että hän ei näkisi minua katsoessaan ikkunasta, etten provosoisi häntä, että hän rauhoittuisi. Kadun kulmassa käännyin, kävin penkille istumaan ja yritin selvitä järkytyksestä, mutta silloin näin ihan nenäni edessä sotilaita, joilla oli mustat saappaat ja vihreät käsineet. Se tuntui mahdottomalta. Eivät he voineet olla Pariisissa. Seurasin heitä ja päädyin Champs Élysées'lle. Ihan kuin painajainen olisi yhä jatkunut. Joka puolella panssarivaunuja, kuorma-autoja ja Wehrmahtin panssariautoja. Kadunkulmiin pystytettiin konekiväärejä, kadulle tunki ratsuväkeä, jalkaväkeä. Eivät nämä millään voineet olla niitä. Lehdissä puhuttiin rintatautisista, huonokuntoisusta ryysyläisistä, nämä miehet olivat komeita ja ylväitä, heillä oli kiiltävät aseet ja uudet nahkavarusteet. Tunnistin kuitenkin metallisesti kalahtelevan kielen. Saksalaiset olivat tulleet."

Kirjassa kustannustoimittaja alkaa saada nimettömiä kirjeitä, joissa kerrotaan tarinaa 1930-luvulta lähtien. Kirjeiden saaja alkaa miettiä onko se hänen oma tarinansa. 

Kuunneltuna kirjan aika tasot eivät oikein toimineet, mutta kaikenkaikkiaan jännä lukukokemus. Sotaa, rakkautta, jännitystä.... 

Francoise Mallet-Jorisin Avasin taloni kaikille kertoo 1960-lukulaisesta elämästä taiteilijan perheessä. 

Kirjassa kerrotaan lyhyinä pätkinä perheen arkea, joka tuntuu samalta, kuin kenen tahansa perheen arki. Lapset tuovat kavereita kotiin, vaihtavat vaatteita keskenään, syövät jääkaapin tyhjäksi... Mutta samalla kirjailija kiteyttää tapahtumia yhteiskunnallisiin tapahtumiin, kirjoittaa vsivihkaista kasvatusopasta, jossa pohditaan, että lapset kasvavat ja ovat fiksuja, ehkä fiksumpia kuin me aikanaan. 

Saman kaltaisesti käsitellään tuttavien visiitit ja muu kotielämä. Pariisista puhutaan, mutta yhtälailla melkeinpä voitaisiin olla porilaisessa lähiössä tänä päivänä. 

Kirja on ilmestynyt 1974, mutta yllättävää kyllä, se on kestänyt hyvin aikaa. 

Eric-Emmanuel Schmittin kirjaa Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset on kirja, jota minun on pitänyt lukea jo pitkään. 

Herra Ibrahim on kauppias, jonka kauppa on auki joka päivä. Momo on 11-vuotias juutalaispoika, joka asuu isänsä kanssa. Heidän välilleen muodostuu ystävyys. 🌟

Ranskalaisia dekkareita oli vaikea löytää. Leo Maletin löysin sattumalta, kun googletin Pikku Burman teurasrajaa, jonka olen joskus lukenut. Lienen googlettanut liikaa pariisilaisia kirjoja, koska Google tarjosi ystävällisesti Nestori Burma ja rottaliiga kirjaa. 

Kirjan tapahtumapaikka on Pariisin 14.kaupunginosa, Observatorie, johon kuuluu mm. Montparnasse. Nestori Burma tuntuu sellaiselta hahmolta, johon tutustuminen. Vaatii toisenkin kirjan lukemisen. 

Tatiana de Rosnayn Avain kirja kertoo perheestä, joka oli yksi niistä juutalaisista perheestä, jotka pidätettiin 16.-17.7.1942. Pariisissa pidätettiin yli 13.000 ihmistä, joista suurin osa oli naisia ja lapsia. Kokoontumispaikalta heidät siirrettiin ensin leireille Pariisin lähelle ja sieltä Auschwitziin. 

Kirjassa eletään 1942 vuotta ja nykyaikaa, jolloin etsitään tietoa sota-ajalta. Pikkutyttö pelastuu sodasta, mutta kuinka käy kaikkien muiden.🌟

Luin sattumalta toisenkin Rosnay kirjan Viimeinen kesä. Siinä sisarukset joutuvat kolariin. Autoa ajanut sisar loukkaantuu vakavasti juuri, kun on kertomassa jotain mitä on saanut selville. 

Vähemmän loukkaantunut veli alkaa etsimään mitä sisar olisi paljastanut heidän menneisyydestään. Se oli jotain, jota sisar oli yhtäkkiä muistanut lapsuudestaan. 

Niin kuin kaikissa perheissä yksi muistaa yhden asian, toinen jotain muuta. Harvoin koko perhe on paikalla yhtä aikaa ja kokee samoja asioita, ja jos kaikki onkin paikalla, harvoin kaikki muodostavat samanlaisia muistikuvia. 

Tässäkin perheessä toinen sisarus muistaa kuinka vanhemmat ei koskaan riidelleet, toinen muistaa yhden riidan. Ja minne hävisivät äidin kuoltua kaikki perheen vanhat valokuvat, jotka molemmat olivat unohtaneet?

Jonain päivänä sisko jälleen muistaa ja kertoo veljelleen. Mutta se ei ole tarinan päätös vaan toinen alku. 

Sinä päivänä kun kävimme Eiffel-tornin luona, kävelimme muistomerkille, jonka New Yorkin kaupunki on lahjoittanut Pariisisille - eli vapauden patsaan soihtutulen kopiolle Seinien rannalla lähellä paikkaa, jossa prinsessa Diana ja Dodi Al Fayed menehtyivät kolarissa. 

En ollut aikanaan mikään Diana-fani. Katselin kyllä häät ja ihailin pukua, mutta ihmettelin miten hän valitsi Charlesin kun nuorempi Andrew olisi ollut paljon komeampi. Lööppejä oli tietty mahdoton olla huomaamatta, mutta tuolloin niitä näki vain kaupassa. Maalla niitä ei nähnyt päiväkausiin. 

Nyt luin Rene Delormin Diana & Dodi : rakkauskertomus -kirjan ja kauhistelin, miten järjettömiä kuvaajat voivat olla. Rene kuvaa Dodi ja Dianan liiton kauniisti. Elän toivossa, että heidän viimeiset päivänsä olivat niin onnellisia kuin Rene kertoi. Tiedä sitten mikä on totuus, mutta kirja loi toiveekkaan kuvan. 

Se toi myös mieleeni lehtijutun ajalta, kun prinssi Willjam oli pieni. Siinä kerrottiin, että Diana pitää yksinkertaisista jälkiruuista kuten Tarte Tatin. Vielä kun vatsa kesti vehnää ja sokeria ei tullut kokeiltua, vaikka Dianan resepti olikin silloin tallennettuna reseptikansiossani. 

Anna Gavaldan Kunpa joku rakastaisi minua jossain on ensimmäisiä ranskalaisia kirjoja, joita olen lukenut sitten Dumasin ja Anqueliga-kirjojen. Se oli myös toinen novellikirjaan josta tykkäsin, ensimmäinen oli Joni Skiftesvikin Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja. 

Nyt luin Anna Gavaldan Lempi ei ole leikin asia. Se on eräänlainen rakkaustarina köyhästä, huonon alun saaneesta tytöstä ja homopojasta, joiden ystävyys kasvaa yhteenkuuluvaisuudeksi. 

Tämänkin kirjan kieli oli kiehtovaa, ja jotkut ajatukset mielenkiintoisen oivaltavia. Itse tarina olisi ehkä ollut antoisampi luettuna kuin kuunneltuna, koska jotkut aika tasot jäi vähän hämäriksi. Esimerkiksi kesti jonkin aikaa, ennen kun oivalsin, mikä oli Pikku-tähti. Mutta Gavaldan lukeminen kannattaa aina.

Kirjan Pariisi on Pariisissa asuvan Pariisi, tavallisen köyhän ihmisen Pariisi ilman pasteeraamista Luxemburgin puistossa, Eiffel-Tornin maisemia, Louvren taidetta tai iloista ravintolaelämää. Ei riemukaaria vaan enemmänkin kaukaisten lähiöiden pikkukouluja ja elinpiirejä. Hyvä lukea sellaisestakin. 

Sokerina pohjalla ainoat hymyilyttävär patiisilaiskirjat, jotka syksyn aikana luin: Ludovic Roubaudin 112 : palomiesromaani, joka kertoo hieman humoristisin ottein mitä tapahtuu kun 38 miehen paloasemalle saadaan ensimmäinen naispuolinen päällikkö. Lasikaton rikkominen ei ole aina helppoa.

Kirjassa kerrotaan kevyesti myös erilaisista pelastamistehtävistä. Yksi niistä oli vessanpöntöstä sisään kesken naisen aamutoimien luikerrellut käärme, joka toi mieleen omassa lähiössä I viime kesänä tapahtuneet käärme-episodit. Yksi käärme löytyi pyyheliinan alta vessan lattialta, ja sitten huomattiin, että samassa talossa oli lähtenyt karkuun samaan aikaan toinenkin käärme... Eli herää kysymys, kuinka paljon käärmeitä putkistossa vaelteleekaan ja miten voi aamu toimilla varautua siihen, että pöntöstä voi uiskennella käärme lattialle. Palomiesromaani käärme söi pikku hauvan ennen kuin se löydettiin, mutta sellaista tuskin oikeasti tapahtuu.🌟

Toinen huvittava kirja oli Jo Nesbøn Tohtori Proktorin aika-amme, missä seikkaillaan ajassa ammeen ja aikasaippuavaahdon avulla ja tavataan mm. Gustav Eiffel, joka oli rakentanut sillan ja jonka rakenteilla olevalle metallitornille keksi nimellä Eiffel-tornin norjalainen tyttö tästä ajasta. 

Mukana aikamatkalla Pariisissa oli myös aiemmin lukemastani kirjasta tuttu pierupulverille. Kirja on tarkoitettu nuorille lukijoille, mutta sujuvasti sen lukee aikuinenkin.

Näemmä en ole tallentanut tänne mitään joistain kirjoista kuten mm. 

Boris Vian Päivien kuohu

J. M. G. Le Clécion Alkusoitto (Nobel-kirjailija)

Åke Holmberg Totte Svensson Pariisissa

Janet Skeslien Charles Pariisin sydämessä

Milan Kundela Merkityksettömyyden juhla

Patrick Modiano Jotta en eksyisi näillä kulmilla (oli muuten Alkusoittoa mielenkiintoisempi) ja 

Tove Jansson Bulevardi ja muita kirjoituksia. 

Muistoja Pariisista 5 : Muotitalot

Kuulemani makaan Pariisia ei voi ajatella ilman muotia. Muotikuteet eivät ole koskaan juuri puhutelleet, kun olen pukeutunut joko omiin malleihin tai siihen, mitä kivijalkakaupasta päälle mahtuu. Aiempi tietämykseni haute couturesta on lähinnä peräisin vampyyrikirjojen lukemisesta ja uusien termien googlailusta lukiessani niitä. Niinpä nyt olikin vihdoin aika sukeltaa muotitalojen käsinompelijoiden maailmaan. 

Emile Zolan Naisten aarreaitta kertoo Pariisiin muuttaneesta nuoresta naisesta, joka pääsee töihin isoon muodin tavarataloon, jonka aikomuksena on laajeta entuudestaan. Tyttö työskentelee valmisvaateosastolla, mutta kaupasta löytyy omat osastot kankaille, pitseille, solmioille.... Kauppa on niin iso, että pienet kangas kaupat, sateenvarjo- tai viuhkaverstaat eivät enää kykene menestymään. 

Hiljaisempaan aikaan vuotta nainen saa ilmoituksen mennä kassan kautta, mikä on monien muidenkin naisten kohtalo. Muille naisille potkut eivät ole katastrofi, sillä heillä on rakastaja, jonka avulla vuokrarahat riittävät, vaikka töitä ei ole. 

Nuorella myyjättärellä on periaatteensa, ei heilastelua, ja kahta veljeä pitää auttaa. Toinen on pieni ja tarvitsee vain hoivaa, toinen on yksi noista naisia ylläpitävistä miehistä ja aina käsi ojossa. 

Potkuista huolimatta nainen on uuden ajan puolella. Naisten aarreaitta edustaa tätä uutta tulevaisuutta....

Nobel kirjailija J. M. G. Le Clézion Alkusoitto kirjassa nuori tyttö päätyy Pariisiin. On 1930-luku. Ksenjan on köyhä, Ethel varakas. 

"Hän otti villatakkinsa taskusta muotipiirroksen. 

-Tässä on paljettityö siniseen leninkiin ja musta satiinihame, ja ylempänä violetti tunika ja kultalameepusero, pitsitunika. Tai katso tätä, tässä on musta satiinipusero jossa on koristeena tylliä. 

Ksenja katseli piirroksia. 

-Mitä mieltä olet? Ja ennen kuin Ksenja ehti vastata Ethel jatkoi, kultakengät, ei, vähän räikeät, vähän silmiinpistävät. 

Ethel nojautui taaksepäin ikään kuin näkisi mallit Ksenja yllä. 

-Kuule, Ksenja, olet niin kaunis, minusta olisi mukava, jos nämä olisivat sinun vaatteitasi. Minä piirtäisi leninkejä ja sinä pukeutuisit niihin. 

Ethel kuvitteli Ksenjan sähkönsiniseen pukuun. Ksenjan pitkät kullanvaaleat hiukset ulottuisivat hänen paljaille hartioilleen, hänen pienissä siroissa käsissään olisi mustat hansikkaat kyynärtaipeeseen asti. Hänellä olisi jalassa nahkasandaalit, remmisannikkaat, kiiltonahkakengät kuin pikkutytöillä."

Henri de Toulouse-Lautrec odotteli naisystäväänsä Paganin edessä vaunuissa. Pierre La Mure kuvailee tilannetta kirjassa Punainen mylly - romaani Henri Toulouse-Lautrecin elämästä:

"Ensimmäisenä tuli midinetit, myyjättäret ja opoitytöt, kaikki Pariisin kasvattamat. He virtasivat ulos lukuisista eteisistä kuin koulutytöt, meluisina ja nauravia ryhminä, tähyilivät katukäytäville nähdäkseen ystävänsä, ryntäsivät heidän luokseen, kohottautuivat varpaisilleen ylettyäkseen suutelemaan heitä, tarttuivat heitä käsipuolesta ja katosivat ihmisvilinään.

Sitten tulivat vanhemmat työntekijät: ompelijattaret, sovittajat, leikkaajat, viimeistelijä, kukaan ei odottanut heitä. He pytähtivät huomaamattomasti ulos kietoutuneina huonosti sopiviin takkeihinsa, kiituhtivat katua alas lähimmälle bussipysäkille tai hevosraitiovaunupysäkille päästäkseen kaukana esikaupungeissa sijaitseviin koteihinsa illallisten äärelle.

Vihdoin ilmestyivät mannekiinit, jotka aistikkaine pukuinensa ja siron kävelytyylinsä takia erosivat muista. He pysähtyivät ovelle, loivat silmäyksen ympärilleen tyylikkäinä ja ylväinä napittaessaan käsineitään tai pöyhötellessään puuhiaan. Sitten he astelivat katukäytävän poikki, sukelsivat odottaviin vaunuihin hansikoitujen mies käsien auttamina."

Henri Toulousen naisystävä oli aloittanut uransa muotibisneksessä jo pienenä tyttönä ommellessaan kotona äitinsä apuna nappeja käsineisiin. 13-vuotiaana hän siirtyi kodin ulkopuoliseen työhön ompelijan apulaiseksi ja yleni siitä malliksi.

Malliksi yleni myös Chanellille jahkaantunut, Pariisissa ollut Enni Mustosen Taiteilijan tytär Kirsti, joka vietti Pariisissa kieliharjoittelussa pari vuotta hankkien siinä sivussa itselleen uuden ammatin, tai kenties kolme, muotiliikkeyrittäjän, mallipiirtäjän ja ompelijan ammatit.

Chanellin malli Kirstistä tuli kuin vahingossa. Elettiin 1930-lukua ja Pariisissa oli opiskelemassa lukuisia suomalaisia taiteilijoita. Kirsti tutustui siellä Mika Waltarin ja hengaili Chanellin työntekijöiden ohella aiemmin tuntemiensa Tulenkantajien kanssa.

Muutaman kerran Kirstillä tai hänen työtovereillaankin oli joku odottamassa Chanellin työntekijöiden oven luona töiden päättymistä. Kirjassa tavataan myös Virginie, joka on ollut Kirstin isän malli. 

Kirsti palaa takaisin Suomeen sulhasensa kanssa, mutta ei vielä itse tiedä, kenen tytär hän on. 

Fiona Valpyn Rue Cardinalen ompelijattaret kirjan pääosissa on sama rakennus kahdessa eri ajassa: vuonna 1940 ja nykyaikana. 

Sodan aikaan tiloissa oli ateljee, joka lopetti toimintansa natsihallinnon aikana, mutta loput työntekijät siirtyivät Diorille töihin. 

Nykyaikana rakennuksessa toimii pr-toimisto joka organisoi Pariisin muotiviikkoja ym. pariisilaisia muotitapahtumia. Tarinat nivoutuu yhteen sukututkimusta tehden. 

Otetaan lopuksi vielä pari kirjaa. Ensimmäinen liittyy siinä mielessä muotitaloihin, että kirjan päähenkilö, jonka esikuvana on todellinen henkilö, amerikkalainen Lee Miller, joka aloitti uransa Voguen mallina, opiskeli valokuvausta Ranskassa ja toimi naispuolisen sotakirjeenvaihtajana (ainutlaatuinen juttu tuolloin). 

Miller valokuvasi sotaa erilaisin silmälasein, mitä miespuoliset kollegat. Hän osasi löytää ihmisten väliset tunteet. Kuvia kertyi noin 60.000 ja ne jäivät sodan jälkeen osaksi unholaan, vaikka kuvien joukossa oli ajatuksia herättäviä kuvia mm. elämästä sodan keskellä ja natsien oikeudenkäynnistä.

Natasha Lester ei puhu kirjassaan Ranskalainen valokuvaaja Milleristä, vaan Jessica Maysta. Kirjassa on mukana sivuhenkilöinä Ernst Hemingwayn kolmas puoliso Martha Gellhorn. Ernst itsekin vierailee kirjassa pariin kertaa ja ainakin Pablo Picasso on mukana Jessican juhlissa kun Pariisi on vallattu, ja Jessica pukeutuu iltapukuun. Todelliset henkilöt, Miller mukaan lukien ovat kirjassa sota-aikana likimain oikeilla paikoilla.

Yhdet iltapukujuhlat vietetään sotilaidenkin kanssa juuri ennen joulua 1944.  Niissä on muotinäytös jossa esimerkiksi Jennings oli pukeutunut linnan vintiltä löytämäänsä pukuun, johon Jessica oli kiinnittänyt armeijan mustavalkoisia suklaakääreitä, erään sotamiehen vaatteet oli tehty sidetarpeista jne. 

Jokainen tarvitsi välissä tälläiset kekkerit, joissa saattoi nauraa ja unohtaa sodan kauhut edes hetkeksi.

Suurin osa kirjasta tapahtuu muualla kuin Pariisissa, mutta en malttanut olla lisäämättä kirjaa tähän, sillä innostuin itse kovasti Milleristä, ja myös Martha Gellhornista.

Kuten monissa kirjoissa nykyään, mukana oli sivujuoni tälle vuosituhannelle, joka nivoi sodanaikaiset tapahtumat tähän päivään. 

En aina ole pitänyt tavasta, jolla kirjailijat kertovat oikeasti eläneen ihmisen tarinaa fiktiivisesti, mutta tässä se tuntui toimivan ihan hyvin. Tiedä sitten, johtuiko se siitä, että en tunnistanut Milleriä nimeltä, vaikka googlettamisen jälkeen pari natsioikeudenkäyntikuvaa olivat entuudestaan tuttuja.

Koska innostuin tästä, jatkoin sujuvasti Natasha Lesterin Pariisin ompelijatar -kirjaan.

Kirja alkaa kullanvärisen silkkipakan avaamisesta Pariisissa 2.6.1940. Pakasta 36 metriä tarvitaan yhteen juhlapukuun, jossa on satoja pieniä ruusunnuppuja. Lopusta neljästä metristä tulee puku ruusujen tekijälle ja paita hänen äidilleen. 

Kirjassa kerrotaan, että 1930-luvulla Ranskassa ei naiset voineet omistaa pankkitiliä. Mielenkiintoinen tieto. 

Onneksi Suomessa tuo vaihe oli ohitettu jo 1920-luvulla, tai niin kuvittelin, kunnes luin Enni Mustosen Taiteilijan vaimosta, että Suomessakin naimisissa oleva nainen tarvitsi miehensä suostumuksen, vaikka naimattomat naiset saivat tehdä päätökset itsenäisesti. Niinpä Kirstikin tarvitsi puolisonsa kirjallisen suostumuksen lunastaessaan muotihuoneensa yhtiökumppanilta, mutta yhtiökumppani ei tarvinnut muiden suostumusta myymiseen, koska ei ollut vielä naimisissa. 

Mainittakoon, että Taiteilijan vaimossakin käydään nappikaupoilla Pariisissa ja myös shoppaillaan Katri Valan kanssa muotivaatteita. 

Mutta palatakseni Pariisin ompelijattareen, tuolloin ajateltiin vielä, että Ranska kestää Saksan armeijan paineet. Kirja jatkuu maanpaossa Amerikassa ja nykyaikana Australiassa.

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että molemmissa kirjoissa syödään jänispataa, joka onkin erittäin herkullinen ruoka, jota valitettavasti en ole syönyt kuin kerran, en kuitenkaan Pariisissa. Omien muistiinpanojen mukaan söin sen sijaan uudenvuoden aattona ankkaa, mitä en muistanut, vaikka herkullisen ruuan muistinkin. Olin mieltänyt sen jälkeenpäin broileriksi. 

Molemmissa kirjoissa mainittiin myös Montmartren ja Picallen ravintolat. 

Puolessa välin kirjaa aloin katua, että tartuin kirjaan heti edellisen perään. 

Tykkäsin kirjan kielestä, mutta aikatasot olivat sekavampia kuin ensimmäisessä kirjassa ja toisen päähenkilön ajatusmaailma alkoi saada kliseisen rakkausromaanin piirteitä... Oli ääretöntä rakkautta ja sen vastapainona ihan järjettömiä, pinnallisiin tuntein tehtyjä, kauaskantoisia päätöksiä, jotka eivät oikein kolahtaneet tällaiselle täti-ihmiselle, joka ei juuri innostu romantiikasta. Sen sijaan Harlequin-kirjoista kiinnostuneille tämä olisi toiveiden täyttymys. (Noh, Kirja olisi voinut tuntua paljon paremmalta, jos en olisi lukenut juuri aiemmin valokuvaaja kirjaa, jonka rakenne oli melkolailla saman tyylinen kuin tässä).

Lukemani jälkeen nostan hattua ompelijattarille, missä lienevätkään ja hieman karehdin niitä, joiden vartalo sujahtaa vuosikymmenestä toiseen samaan mekkoon. 

Itse olen kolmesti elämässäni ollut hääpukupainossani. Toisella kertaa sovitin pukua lihomisen ja laihtumisen jälkeen ennen kuin myin sen (n. 6 v häistä). Minulta oli laihtuessa hävinnyt tissit. Kolmannella kerralla lihomisen ja laihtumisen jälkeen ei ollut enää hääpukua, jota sovittaa, mutta selkeästi minulta oli hävinnyt myös vyötärö ( n. 13 v häistä).

Niille, jotka pysyvät mitoissaan ja jotka ovat samaa kokoa kuin naiset aiempina vuosikymmeninä, on haute couturesta iloa pitkään, sillä klassinen vaate säilyy käyttökelpoisena vuosikymmenestä toiseen ja kunnon kangasta voi aina muokata uuteen uskoon, kuten olemme nähneet esimerkiksi Ruotsin hovissa tapahtuvan. Victoria pukeutuu usein Silvian juhlapukuihin. 

Muistoja Pariisista 4 : Versailles ja vallankumous

Jos kuvittelee käyvänsä Pariisissa vain kerran, on pakko käydä myös Versaillesissa. Mekin kävimme. Oli uudenvuoden aaton aatto ja jono sisäänpääsyn edessä kiemurteli kuin matopelin matopelin loppuvaiheilla. Jono oli pitkä kuin nälkävuosi, mutta yllättävän paljon ihmisiä mahtuisisään ja kierros tuli taaperrettua jonossa sangen nopeasti. 

Nancy Mitfordin kirja Aurinkokuningas alkaa Versaillesin rakentamisesta. Nancy kumoaa sen kummemmin perustelematta ajatuksen että linnan muutto Versailesiin olisi johtunut Ludvigin aateliston pelosta. 

Kouluajoilta muistan, että syynä pidettiin sitä, että Aurinkokuningas halusi pitää hovin poissa Pariisin keskustasta. 

Versailles oli alunperin Ludvigin isän metsästysmaja. Mikään pieni tönö se ei ollut, sillä siinä oli 20 huonetta. Kun linnaa alettiin rakentaa, Ludvig vaati, että metsästysmaja säilytetään. 

Metsästysmaja oli nuoren Ludvigin mieleen sillä hän rakasti metsästystä ja päivän harrastaminen vaati ilta huviksi juhlia, joita ei haluttu pitää vanhusten silmien alla Louvressa. 

Ludvig XIVn puoliso toi myötä jäisinä lukuisia appeldiinipuita, joista kirjan kirjoittamisen aikaan oli jäljellä 8. Puita kasvoi mm. makuuhuoneissa. 

1665 Ludvig  vietti Versaillesissa päivän viikossa. Paikka muistutti tuolloin enemmän kylää kuin palatsia. Hän osallistui itse rakennusvaiheiden suunnitteluun.

Aiemminkin olen lukenut, kuinka myrkyt ja vastamyrkyt olivat melkeinpä arkipäiväisiä Versaillesissa. Nancy Mitford kertoo tuosta ajasta mukavasti sanaillen:

"Muotimyrkkyjä oli arsenikki ja antimoni. Niitä annettiin usein peräruiskeissa, joita käytettiin jättimäisten päivällisen vastapainona."

"Yhä useammat kertoivat rippituolissa myrkytysmurhista." 

Joku kertoi siitä jopa päivällispöydässä:

"Mikä ihana ammatti! Millaisia asiakkaita, herttuattaria ja prinssejä. Vielä kolme myrkytystä ja olen niin rikas, että voin vetäytyä syrjään." 

...ja tämä paljastus johti moniin kiinnijäämisiin ja tuomioihin, ja tilanne rauhottui. 

Nancy Mitford suosittelee kirjassa luettavaksi Aurinkokuninkaan toisen puolison, Madame de Maintenonin, kirjeitä, joiden eloisaa kieltä hän ihailee. Esimerkkinä kirje eräältä toukokuulta:

"Herneiden aikakausi jatkuu. Viimeisenä neljänä päivänä ei ole puhuttu muusta kuin odotuksesta, että saisi syödä niitä, nautinnosta että on saanut syödä niitä ja iloisesta toivosta saada pian syödä lisää. Eräät naiset, jotka ovat illastaneet kuninkaan kanssa löytävät huoneestaan herneitä joita he syövät ennen nukkumaan menoaan."🌟

Ursula Pohjolan-Pirjonnen oli yksi nuoruuteni suosikkikirjailijoista historiallisen fiktion vuoksi. Versaillesin valtiatar sijoittuu Ranskan Ludvig XIV:n, Aurinkokuninkaan aikaan, eli ennen vallankumousta, mutta sieltähän osaksi vallankumous kumpusi. Halusin kirjata tämän lemmenseikkailun myös tähän päivitykseen, sillä historiallinen fiktio ei juuri vanhene. 

Mikko Metsähonkalan piirrostyyliä verrattiin jossain tekstissä australialaisen..... tyyliin. Lainasin tuosta syystä, täysin ummikkona sarjakuvan Talleyrand - Sontaa silkkisukissa, sanoi Napoleon, sarja kuvaelma valtiomiehen ja elostelijan elämästä. En pitänyt mitään turhaa kiirettä lukemisen kanssa, vaan kirja oli lainassa kahdeksan tai kenties jopa kuusitoista kuukautta, ennen kuin sain tartuttua siihen. Sen verran olin selannut kirjaa aiemmin että se todella näytti lukemisen arvoiselta.

Olihan se! Talleyrand oli itselleni entuudestaan ihan outo tyyppi, joten lukeminen oli senkin vuoksi palkitsevaa, mutta erityisesti tykkäsin siitä, että kirjan lukeminen oli kuin olisi katsonut näytelmän. Ihan huippu kokemus.

"Pää 4: Kaikenlaista tule sanottua, kun tekee pitkää päivää ja nukkuu huonosti.

Pää 3: Oi vapaus! Niin paljon rikoksia on nimessäsi tehty, niin paljon on verta."🌟

Sen verran Talleyrand alkoi kiinnostaa, että luin perään englantilaisen parlamentikon, amiraalilordi Duff Cooperin Talleyrand kirjan, jonka hän kirjoitti 1932, jolloin ei ollut tullut valituksi parlamenttiin. Kirja oli mielenkiintoinen, mutta tykkäsin kyllä enemmän hieman aiemmin lukemastani Mitfirdin Aurinkokuninkaasta.

Martti Sinerman Armas J. Pullan elämäkerrasta "Jees" , sanoi Armas J. Pulla bongasin, että Talleyrandin lempijuusto oli brie, ja itse asiassa hän ei muuta juustoa syönytkään. Myös Pullan Vatsan muistelmissa kerrotaan tästä lempijuustosta ja siitä, että Talleyrandin vuoksi Wienin kongressin jälkeen brie valtasi eurooppalaisia hoveja. 

Armas J. Pulla teki myös lukuisia radio-ohjelmia Pariisista, yksi niistä oli Ontuva paholainen, joka kertoi Talleyrandista.

Eric Vuillard on tehnyt kirjan 14. heinäkuuta, jossa Ranskan vallankumousta käsitellään tavallisten ihmisten muistin. Kirjan historiallinen osuus on totta. Luin kirjan Joulukalenteriani varten viime vuonna hieman liian nopeasti, joten varmasti palaan sen äärelle uudestaan.

Otetaan tähän yksi hieman vanhempikin kirja Ranskan kuninkaallisista piireistä. Alexander Dumasin Pariisin verihäät kirjassa kerrotaan vuoden 1572 kohuhäistä, jotka johtivat verisiin tekoihin.

Mitfordin tytöt ja murhamysteerit

Oikeisiin tapahtumiin perustuvat tarinat ovat kiehtovia. On kuin tekisi sukututkimusta, mutta ei omasta vaan vieraasta suvusta. Vähitellen perheenjäsenet ja niiden elämä tulee tutuksi. Hahmotellaan mielessä pohjapiirrokset taloille ja tilusten kartat. Ja kun kuvittelee kaiken olevan tuttua, eteen tupsahtaa tarkoin varjeltu salaisuus. 

Perheen isä, paroni, pitää metsästyksestä ja maastossa samoilusta ja on lukenut ennen ensimmäistä masilmansotaa yhden kirjan, joka riittää hänelle. Kirjastoa hän kuitenkin kartuttaa lastensa iloksi. Isä raivoaa helposti, mutta on myös perheen vitsiniekka. Isä on myös edistyksellinen isä ja on mukana lastensa synnytyksessä 

Äiti ei koskaan voisi hellien suukotella lastaan, mutta opettaa heitä kotikoulussa alkuvuosina, kunnes tytöt siirtyvät kotiopettaja oppiin ja perheen ainoa poika yksityiskouluun. Äiti järjestää tytöille juhlia ja tutustumiskäyntejä ja määrää luettavaksi tiettyjä kirjoja. Vastapainona tälle, äiti säästää olemalla käyttämättä koskaan perheessään lautasliinoja, joiden peseminen isossa taloudessa vie tuhottomasti aikaa. Hän uskoo luonnon parantavan kaiken itse ja karaisee perheenjäseniä vaatimalla, että ikkunoiden tulee olla makuuhuoneessa raollaan ympäri vuoden ja niinpä vesi yöpöydällä jäätyy talvisin. 

Nanny hoitaa äidin sijasta hellimisen ja hoitaa lastenhoitajan, Louisan kanssa lapset. Vanhemmat näkevät lapsia tovin aamulla ja päivällisen jälkeen noin tunnin ennen nukkumaan menoa. Lapset ovat lapsia 18-vuotiaaksi, mutta sen jälkeenkin esiliina olisi suotavaa olla mukana. Perheen poika Tom, pääse kouluun, mutta tytöistä vain Nancy onnistuu ylipuhua itselleen isältään saman oikeuden. 

"Unity ei ollut enää mikään koulutyttö. Hän käytti punaista huulipunaa ja oli ollut kerran samppanjahiprakassa. Hän ei kuitenkaan ollut vielä koskaan käynyt missään ilman esiliinaa..."  (Jessica Fellows, sarjan osa 4)

Jessica Fellows on kirjoittanut perheestä kuusiosaisen Mitfordin murhat -dekkari sarjan, joiden pääosassa on Louisa Cannon sekä hänen etsiväparinaan Guy Sullivan. 

Louisa on alussa perheen lastenhoitaja ja Guy junapoliisi. Myöhemmin he perustavat etsivätoimiston.

Tutustutaan kuitenkin ensin lyhyesti perheen lapsiin. Perheessä on seitsemän lasta, mutta vain yksi poika. Toista poikaa toivottiin niin kovasti, että nuorinta lasta ei hirveästi edes noteerattu syntyessään. 

Vanhin tytär Nancy Mitford (s. 1904) ystävystyy Louisan kanssa, koska ovat samaa ikää. Nancy ei koskaan saanut lasta, jota kaipasi, vaikka hänellä olikin useamman miehen kanssa yritystä asian suhteen. Nancy ryhtyi kirjailijaksi. Luin hänen kirjansa Aurinkokuningas ja ihastuin hänen tyyliinsä ilmaista asioita. Luultavasti luen muutkin käännetyt teoksensa. 

Pamela (s. 1907) oli perheen hevostyttö, joka rakasti maalaiselämää. Pamela oli naimisissa miljonäärifyysikon kanssa 15 vuotta osin Irlannissa, ja asui sitten seuraavat 20 vuotta italialaisen hevosnaisen kanssa. 

Tom (s.1909) oli perheen ainoa poika, joka onnistui pysytellä paljolti perheenjäsenten välisten ristiriitojen ulkopuolella. Sodassa hän ei suostunut taistelemaan Saksaa vastaan vaan soti Japania vastaan Burmassa, missä sai surmansa juuri ennen sodan loppua. 

Diana (s.1910) meni vain 19 vuotiaana naimisiin paroni, kirjailija Bryan Guinessin kanssa. Toinen puoliso oli brittiläinen fasisti, Oswald Mosley, jonka kanssa Diana oli vangittuna sota-aikana. Myös Diana kirjoitti muutaman kirjan. 

Unity (s. 1914) ystävystyi palvomansa Adolf Hitlerin kanssa opiskellessaan Saksassa 1933. Unity järkyttyi Britannian julistaessaan sodan Saksalle ja yritti itsemurhaa 3.9.1939 traagisin seurauksin. Hän kuoli sodan jälkeen 1948.

Jessica eli Decca (s. 1917) keräsi itselleen karkaamisrahastoa pienestä pitäen. Hän oli perheen kommunisti ja karkasi avioon ja Espanjan sisällissotaan. Sodan alkaessa Decca asui Amerikassa ja puoliso värväytyi Kanadan ilmavoimiin. Puoliso oli Wilson Churchillin sukulainen. Myös Decca oli kirjailija. 

Deborah (s. 1920) oli sisaruksista ainoa, joka eli kartanoelämää koko ikänsä, sillä hänen puolisostaan tuli isoveljensä kuoltua herttua. Myös Deborah kirjoitti useita kirjoja. Sodan jälkeen he kunnostivat perimänsä kartanon ja avasivat sen yleisölle. 

Perheestä suurin osa on ideologialtaan lähempänä Unityä kuin Jessicaa. Tomia ja Unityä lukuun ottamatta kaikki päätyvät naimisiin vähintään kerran. Onnellisin tai ainakin pitkäaikaisin on perheen nuorimmaisen avioliitto, joka on ajankohtainen sarjan viimeisessä kirjassa. (Tiedot perheestä on imetty Mary S. Lovellin kirjasta Mitfordin tytöt sekä Wikipediasta.)

Sarjaan kuuluu kuusi dekkaria: Mitfordin murhat, missä Louisa ja Nancy tutkivat sairaanhoitaja Florence Nightingalen (ei se kuuluisa vaan hänen sukulaisensa) junamurhaa. 

Nuori, kaunis ja kuollut -dekarissa Pamelan 18-vuotisjuhlilla tapahtuu murha, jota Louisa selvittää. 

Mitfordin skandaali -kirjassa Diana on mennyt naimisiin miljonääri paronin kanssa ja Louisasta on tullut hänen palvelijansa, joka on mukana suihkuseurapiirien kemuissa. Itse ihastuin Dianan puolisoon Bryaniin, mutta en löytänyt hänen kirjojaan suomennettuna. Olisin mieluusti lukenut myös hänen runojaan. 

Mitfordin juttu -dekkarissa yksityisetsivä Louise palkataan loistoristeilylle vahtimaan Dianaa ja Unityä, sillä kaikenlaista voi sattua... Kaikenlaista laivalla tapahtuukin, murhakin. 

Mitfordin katoamistapaus -kirjassa Jessica tyhjentää pakenemisrahastonsa ja katoaa. Louisa saa tehtäväkseen etsiä hänet. 

Mitfordin salaisuus -kirjassa eletään vuotta 1941. Deborah kutsuu siskojaan joulunviettoon miehensä veljen juuri perimään kartanoon, joka onkin valtaisa, 200 huonetta käsittävä pytinki. Nancy kutsuu mukaan myös Louisan ja murhahan tässäkin kirjassa tulee vastaan. 

Kaikki murhat ja katoamiset on oikeasti tapahtuneet, mikä tekee kirjoista mielenkiintoisen historiallisesta TrueCrimestä kiinnostuneille. 

Vaikka Louisa onkin mielikuvituksen tuotetta, niin ei voi kuin ihmetellä, miten paljon yhden perheen lähipiirissä on tapahtunut! 

Sarjaa on mainostettu tyyliin : 'Downton Abbey kohtaa Agatha Christien'. Yhteistä näille onkin ajankohta ja yläluokkaiset piirit, mutta itselläni tuntui vain yhdessä kohdassa siltä, että tämä on kuin Downton Abbeystä, nimittäin silloin kun joitain sisaruksia oli kuuntelemassa Oswald Mosleytä. 

Muistoja Pariisista 1 : Shakespeare and co kirjakauppa

Rakastan persoonallisia kirjakauppoja, ja persoonallisin näkemistäni on ollut Shakespeare and Company Pariisissa. Hyvänä kakkosena on Turun Yliopistonkadulla sijaitseva pieni kirjakauppa, jossa on myös kahvila. Toivottavasti se toimii edelleen, sillä en ole päässyt käymään Turussa 2020 tammikuun jälkeen. 

Sylvia Beachin haaveena oli perustaa ranskalainen kirjakauppa New Yorkiin, mutta loppujen lopuksi siitä syntyi pariisilainen klassikko, jonka oven takana olen itsekin jonottanut vuoroani päästä sisään. Kauppa on Shakespeare and Company. 

Tosin kauppa ei ole täysin sama, mikä tuli kirjan edetessä itsellenikin yllätyksenä. Sylvia Beachin kauppa lopetti toimintansa toisen maailmansodan aikana ja niin ikään amerikkalainen George Whitman perusti 1951 uuden kaupan, joka jatkoi alkuperäisen perinteitä kirjakauppana ja kirjailijoiden paikkana. Nykyään kirjailijat voivat yöpyäkin siellä kunhan lukevat kirjan päivässä, auttavat muutaman tunnin kaupassa ja kirjoittavat sivun mittaisen kirjailijaomaelämäkerran. 

Idean synnyttyä ja sopivan kirjakauppahuoneiston löydyttyä Beach sähkötti äidilleen:

"Avaan kirjakaupan Pariisissa, ole hyvä ja lähetä rahaa."

Ja äiti lähetti.

Shakespeare and Company oli ja on englanninkielinen kirjakauppa. Kauppa avattiin heti, kun remontti oli valmiina: 19.11.1919. En päässyt kirjoista selvyyteen, myytiinkö siellä alussa myös ranskankielisiä kirjoja, mutta kun kävin siellä 8 vuotta sitten, myynnissä oli vain englannin kielisiä. Ostin kolme. 

Ernst Hemingway kuvailee kirjakauppaa kirjassa Nuoruuteni Pariisi :

" Se oli lämmin ja viihtyisä paikka, vaikka olikin kylmän ja  tuulisen kadun varrella, ja talvisin siellä hehkui iso kamina ja hyllyillä oli kirjoja ja ikkunassa vastikään ilmestyneitä uutuuksia ja seinillä kuuluisien kirjailijoiden valokuvia, niin elävien kuin kuolleittenkin. Kaikki valokuvat näyttivät tuokiokuvilta ja kuolleetkin kirjailijat olivat niissä kuin ilmielävä. Sylvian kasvot olivat eloisat ja teräväpiirteiset, hänen ruskeat silmänsä olivat vilkkaat kuin pikku eläimen ja iloiset kuin nuoren tytön ja hänellä oli aaltoileva ruskea tukka, joka oli kammattu ylös kauniilta otsalta ja peitti tuuheana korvat ulottuen ruskeaan samettikaulukseen saakka. Hänen säärensä olivat somat ja hän oli ystävällinen ja hyväntuulinen ja hänen kiinnostuksensa heräsi herkästi ja hän laski mielellään leikkiä ja iloitsi. En ole koskaan kohdannut ketään, kuka olisi kohdellut minua yhtä kiltisti. Olin kovasti ujo, kun kävin siellä ensi kerran, eikä minulla ollut varaa lainauskorttiin, mutta Sylvia sanoi, että voisin maksaa takuusumman sitten kun olisin varoissani ja täytti kortin ja sanoi, että voisin lainata niin monta kirjaa kuin halusin."

Nykyinen kirjakauppa sijaitsee hyvällä paikalla Seinen rantamilla vastapäätä Notre Damea. Se on helppo löytää, mutta päivästä riippuen sinne voi joutua jonottamaan kauan. Itse kävin siellä pari päivää ennen uutta vuotta, ja jonossa oli ennen minua 5 henkeä. Kauppa on sokkeloinen, joten aidon tunnelman saavuttamiseksi sinne otetaan sisään vain tietty määrä ihmisiä kerralla. Ainakin 2015 joulukuussa valokuvaaminen sisällä oli kielletty. 

Itse kuulin kirjakaupasta ensi kertaa, kun yritin lukea James Joycen Ulyssesta (aiemmin Odysseus). Sen ensipainoksen julkaisi Shakespeare & co kirjakauppa. Joyce tapasi Sylvia Beachin ensi kerran vuonna 1920 ja hän tuntui aiheuttaneen Beachille harmaita hiuksia. 

Kirjan kaksi ensimmäistä painetta kappaletta toimitettiin Beachille Joycen toivomilla kreikan sinisin suojuslehdillä varustettuna aamujunalla 2.2.1922, joten Beach pystyi ojentamaan ensimmäisen kappaleen kirjaa Joycelle 40-vuotissyntymäpäivälahjaksi. 

Sylvia Beach kirjoitti sodan jälkeen häneltä toivotun Shakespeare and Company -elämäkertaa. Se painottuu mielestäni kovasti paljon Odysseuksen kustantamiseen ja kuittaa kuin ohi mennen muut asiat. Vaikka esimerkiksi Ernst Hemingway ja monet muut kirjailijat olivat Beachin ja Shakespeare and Company kanssa tiiviisti tekemisissä, niistä puhutaan vähän. 

Luultavasti Beach itse piti merkittävänä vain kirjakauppaansa, ja erityisen merkittävä osa siitä James Joycen kustantajana toimimista. Sylvia oli se, joka teki hirveän määrän töitä ja palkkasi useita konekirjoittajia kirjoittamaan puhtaaksi Joycen puolisokeana, käsin kirjoittamat harakanvarpaat ja niiden korjaukset ja korjausten korjaukset. Hän teki sen aikana, kun kukaan muu ei tahtonut kirjaan koskea, kun pelättiin sen tuovan ongelmia kustantajalle kirjan sisältämien seksuaalisten viittausten vuoksi. Lisäksi Beach salakuljetutti kirjaa Amerikkaan, jossa se oli kielletty noin 10 vuoden ajan. 

Omaelämäkerta on tietty omaelämäkerta, ja kirjoitusajankohtaakin voi pitää mielessä, mutta teki Sylvia Beach muutakin kuin julkaisi vuosisadan merkittävimmän teoksen, kuten monet aikanaan sanoivat. Se muu käy ilmi paremmin Kerri Maherin kirjasta Pariisin kirjakauppias. 

Yleensä olen tykännyt näistä jälkeenpäin kirjoitetuista kuviteellisista elämäkerroista, mutta useasti ennen tätä olen löytänyt niistä yleensä jonkun ison möykyn, jonka yli en itse ole henkisesti päässyt. Tässä kirjassa karvani eivät nousseet pystyyn missään vaiheessa. 

Kirjassa kerrottiin Sylvian muustakin elämästä, kuten yhteiselosta toisen kirjakauppaan, Adrienne Monnierin kanssa. 

Kirjassa mainitaan myös pariisilaistunut kirjailija ja taidemesenaatti Gertrude Stein (Rose is a Rose is a Rose is a Rose -lauseesta tunnettu) ja hänen asuikumppaninsa Alice B. Toklas, jotka yllättäen olivat seuraavaksi lukemani Leena Parkkisen Neiti Stenin keittäjätär -historiallisen romaanin neidit Stein ja Toklas, joiden palvelukseen tuli paraislainen Margit. 

Tässäkin kirjassa vilisee tunnettuja kirjailijoita ja maalareita. Googlailin milloin San Franciscon maanjäristystä, milloin Picasson tekemää maalausta Woman with a Fringe (Alice B. Toklasin muotokuva). 

Alice B. Toklas on toinen Neiti Steinin keittäjätär -kirjan päähenkilö Margitin ohella. Toklas oli Gertrude Steinin kumppani, sihteeri ja emännöitsijä, joka toimi myös kustannustoimittajana, vaikka muut kuvittelivatkin Steinin olevan kustantaja. 

Toklas ja Margit keskustelevat kirjassa elämästä, toisten palvelemisesta ja Pariisista. Toklas myös vie Margitin ensi kertaa Shakespeare and Company kirjakauppaan ja saattaa hänet kirjojen lainaajaksi Pariisissa. Mikä olikin ystävällisesti tehty, sillä Hemingwayn kirjasta luin, että kirjastokortti oli maksullinen. 

Kirjan viehätystä lisää paraislaisen puutarhuri-Ulrikan kirjeet parantolan lääkärille. Jäin ihastelemaan ajatusta, että joskus oli aika, kun kartanoissa oli puutarhureita, ja niiden narsissilehtoon istutettiin vuosittain 10.000 narsissin sipulia vuosittain ja vanhoja sipuleita jaettiin ja ravittiin luujauholla. 

Gertrud Stein kutsui 1920-luvulla Pariisissa asuneita ulkomaalaisia taiteilijoita kadonneeksi sukupolveksi. Niihin kuului mm. Ernst Hemingway, jonka kirjassa Nuoruuteni Pariisi puhutaan sekä Gertrud Steinista että Shakespeare and Company kirjakaupasta. Hemingway itse tuli siihen tulokseen, että jokainen sukupolvi on kadotettu, omalla tavallaan. 

Hemingway johdatti Steinin ja Beachin seurueita katsomaan nyrkkeilyotteluita ja osallistui usein molempien järjestämiin illanviettoihin. 

Hemingway ei ollut varoissaan joten hän lainasi kirjakaupasta kirjoja eikä juuri ostanut niitä. Yksi lainatuista kirjoista oli Ivan Turgenevin Metsästäjän muistelmia, jonka Hemingway otti matkalukemiseksi. Se on sattumalta itsellänikin lukupinossa, tosin ei ihan päällimmäisenä.

Vahva suositus tälle kirjakaupalle. Poikkea, jos päädyt lähistölle.

* * * *

Edit 23.9.2023 luin juuri, että Gertrude Steiniltä on ilmestynyt juuri suomennettu Pariisi Ranska kirja, joka julkaistiin englanniksi samana päivänä kun Saksa valloittivat Pariisin 10.6.1944. En ole vielä saanut kirjaa käsiini, mutta uskon sen sopivan näiden kirjojen seuraan.