Siirtolapuutarhan varjossa

Valitsin tämän juhannuksen teemaksi siirtolapuutarhamökit ja -palstat. Sieluni silmin näen pyöräilijän polkaisevan pyöränsä kohti puutarhaansa pyörän kori täynnä herkkuja ja takahäkillä haitari. On juhla, ja juhannusaaton aamu. 

Edesmenneellä ystävälläni oli siirtolapuutarhamökki. Se oli hänen unelmansa omakotitalon myymisen jälkeen. Onneksi hän ehti nauttia siitä pari-kolme kesää. Olisi ihanaa viettää siellä hänen kanssaan kesä iltoja, mutta onneksi edes ehdin nähdä mökin aikanaan ja tuntea hänen ilonsa siitä. 

Tätini siirtolapuutarhamökki oli 1970-luvulla satopuutarha ja työmaa, tuttavani mökillä ehti vähän nauttimaankin. 

Viimeaikoina siirtolapuutarhamökki ovatkin enemmän nautinnon kuin ruuan hankinnan tyyssijoja, vaikka monet kasvattavat tontillaan talven marjat ja omenat. Mökit ovat pieniä, mutta se ei haittaa, jos tilat on hyvin suunniteltu. 

Edullisempi vaihtoehto on kiinteä palsta siirtolapuutarhassa. Sekin on ihana. Mökkiä ei ole, mutta oma sänky on aina oma sänky, joten ei haittaa, vaikka kotiin täytyy lähteä yöksi. Jos itselläni olisi auto voisin kuvitella vuokraavani omaa 20 aaria. 

Kasvun ihme on joka vuosi kasvun ihme, vaikka en minä mikään puutarhatyöläinen ole. Kaiketi sitä voisi kuitenkin taipua muutamaan työntäyteisen päivään, jos palsta olisi lähellä ja sinne saisi kivan terassin. 

Suomeen perustettiin ensimmäinen siirtolapuutarha 1916. Nykyisin siirtolapuutarhamökit ovat hinnoissaan, mutta palstat on edullisia. Omistajan täytyy hoitaa maataan huolella, sillä hoitamattomat tontit pistetään uudelleen kiertoon. Itse voi valita, kuinka paljon viljelee, mutta siisteyttä täytyy pitää yllä, ja jokainen kompostoi jätteensä omalla tontillaan. 

Vuosien saatossa olen löytänyt siirtolapuutarhahistoriikkien ohella muutaman dekkarin, joissa Siirtolapuutarha on keskiössä. 

Saana Saarisen Siirtolapuutarhan varjossa -dekkarissa toimittajanainen, joka on toipumassa mönkään menneestä suhteesta, on menossa kirjoittamaan lehtijuttua kuvitteellisen Jokitörmän siirtolapuutarhan 80-juhlavuoden merkeissä. Haastattelu keskeytyy, kun naapurustosta löytyy ruumis. 

Olen lukenut kirjan aiemminkin, mutta kuuntelin sen nyt uudestaan ajatuksella, että luen seuraavankin osan. Tykkään kirjasta, koska siinä on jotenkin elämänmakua ja sopivasti myös faktaa. 

Violan mielihyväperiaatteet ja heronistisäännöt, jotka sopivat hyvin myös siirtolapuutarhanaapuruston hyvien suhteiden ylläpitoon:

Varmista seuraava ateria

Tee muille niinkuin soisit itsellesi tehtävän

Tee itsellesi niinkuin soisit muiden itsellesi tekevän.

Tämän kirjan mökeillä ihaillaan perenoita, kompostoidaan ja kasvatetaan ruokaa. 

Tommi Laihon Uhanalaiset oli uusi tuttavuus. Siinä keskiössä on Hettoniemen siirtolapuutarha ja siellä mökin omistava rikostutkija Karita Haapakorven sisar puutarhatuttavineen.

Epäselviä kuolemantapauksia alkaa tutkia rikostutkija, ja hänen pitkäaikainen tuttava sekä sisaren mökki naapuri. 

Tässä kirjassa mökillä ollaan enemmän ystäviä tapaamassa tai asumassa elämäntilanteen niin vaatiessa. Uusia puita istutetaan lähistölle, mutta puutarhatöitä muuten ei juuri mainita. 

Palstaviljelyä harrastetaan Metropoliitta Panteleimonin Särkynyt sydän -kirjassa, missä edesmenneen poliisin leski ratkoo rikoksia Kuopiossa ja siinä sivussa kasvattaa ruokaa palstallaan. 

Tykkään tästä sarjasta, joten tätä on helppo suositella niille, jotka eihät halua lukea psykologista jännitystä. Itse olen lukenut tämän jo kahdesti. 

Nuoruudesta muistan Anni Polvan Rakkautta ja kaalin taimia -kirjan, jossa pari nuorta naista hankkii siirtolapuutarhamökin ja kohta alkaa sutinat naapuritontin miesten kanssa. Nyt mietin, voisiko tuota kokeilla uusiksi, vai onko se nyt yhtä vaivaannuttava, kuin Tiina-sarja lapsuudessa.

Useasti kuulee, että palstanaapurit ovat paljon tekemisissä toistensa kanssa. Kai siellä romanssejakin saattaa syntyä...

Omalla kuuntelulistalla on tänä juhannuksena Eila Piekkarin Kaislikon kätkössä, joka on Lahteen sijoittuvan Kristiina Elo -sarjan kuudes osa. Saas nähdä, millaisia siirtolapuutarha palstoja on Lahdessa. 

Kuvaan mahtui vielä yksi kirja, ja siihen valitsin Eeva Tikkaa. Hidas intohimo lienee keskikesään sopiva novellikirja. Ainakin yhdessä novellissa näkyy olevan siirtolapuutarhasta. Juuri tätä Eeva Tikan kirjaa en ole vielä lukenut, mutta monista muista olen tykännyt. 

Kuula sai kuulan kalloonsa, mutta kuka ampui?

Toivo Kuula oli säveltäjänero, jonka elämä tyssäsi viipurilaisen Seurahuoneen takapihalle. Otsikko ei ehkä ole korrekti, mutta sanaleikki ei ole oma keksintöni. 

Tykkäsin kovasti Mikko Porvalin 1920-luvun Viipuriin sijoittuvasta dekkarisarjasta ja harmittelin kun sarja eteni ajallisesti aivan liian pitkin harppauksin. Niinpä ilahduin, kun löysin Yle Areenalta Sukuni murhamysteeri - podcastsarjan, jossa asiantuntijana toimii Porvali, poliisi ja Viipurista kirjoittanut kirjailija.

Elettiin vappua 1918, sisällissota oli päättynyt ja Viipurin Seurahuonella pidettiin sodan loppumisen juhlat. Toivo Kuula oli kutsuttu soittamaan tilaisuuteen. Ensin pidettiin paraati ja sitten kokoonnuttiin Seurahuoneelle, minne oli varastettu apteekista runsain määrin 98% pirtua. Loppuillasta oltiin melkolailla huppelissa. 

Illalla yhdeksältä väsynyt Alma Kuula jättää Toivon juhliin ja juhlat jatkuvat. Toivo Kuula soittaa marssinsa Joka mies. Sävellys ei saakaan kaikkien suosiota. Oliko voitto jääkärien vai suojeluskuntalaisten ansiota? Syntyy käsirysy. Seuraavassa hetkessä Kuula on ulkona kolmen sotilaspukuisen miehen kanssa. Kuula pakenee, kaatuu ja hänet ammutaan yhdellä laukauksella. Kuula löydetään elossa ja kestää kolmatta viikkoa ennen kuin hän kuolee Viipurin läänisairaalassa. 

Tämän tiesin jo aiemmin, mutta en enää muista mistä sen olen lukenut. 

Toimittaja Hannamari Vallila on sukua yhdelle epäillyistä, ja kiinnostui siksi aiheesta. Yhdessä Mikko Porvalin kanssa hän on luonut 10 osaisen podcast sarjan, jossa kerrotaan tapahtumista ja rikostutkinnasta noin 5 tunnin verran. 

Tapahtumasta on aikaa yli 100-vuotta, ja asiaa on tutkinut monet muutkin, mutta uusia lähteitäkin on löytynyt. 

Lähteenä sarjassa on mm. Alma Kuulan päiväkirjat ja ennen kaikkea jääkärien hiljattain, 100 vuoden suoja-ajan jälkeen, käyttöön avatut päiväkirjat.

Joku muu olisi ehkä lopettanut tähän, mutta koska minulle on yksi riittänyt, joten eikun kirjoja lainaamaan. 

Juhani Koiviston Tuiotin tulehen kauan : Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. Kirja on oikea järkäle, lähes 700 sivua. Se olisi tasaisesti jaettuna 20 sivua Toivo Kuulan elinvuotta kohti, vaikka eihän näitä kirjoja vuosi kerrallaan kirjoiteta. Tämäkin kirja on kirjoitettu käyttämällä otsikkona Toivo Kuulan sävellysten sanoin, kuten koko kirjan nimikin.

Tukevana täti-ihmisenä ilahduin oitis Toivon veljen tavasta kuvata isänsä uimataitoa:

Isä opetti myös poikiaan uimaan, sillä siihen hänellä oli Arvon muistelun mukaan hyvät edellytykset: 'Isä oli myös hyvä uimari, pelkäämätön, lihava, hyllyvä ruumiinrakenne'. 

Toinen lainaamani kirja oli Alma Kuulan päiväkirja Virta venhettä vie : päiväkirja 1901-1919.

Podcastista jäi mieleen erityisesti Marko Tuhkasen toteamus:

Murhaaja ei koskaan halua olla yksin.

Todistajana murhaaja kertoo mieluusti, että muitakin oli. 

Toivo Kuula oli kiivas mies. Jossain vaiheessa hän sai potkut Helsingistä, mutta löysi uuden työn Viipurista. Perhe oli köyhtynyt, Eiran asunto oli menetetty. Viipuri oli kasvava kaupunki, tarpeeksi isoa asuntoa ei löytynyt taiteilijapariskunnalle ja parille lapselle. Sopiva asunto löytyi vihdoin Viipurin Maalaiskunnasta noin 10 km Viipurista. Perheessä oli kaksi lasta. Paikan nimi oli Säiniö ja siellä asusti monia taiteilijoita mm. Heimo Haitto ja toistakymmentä muuta muusikkoa, Unto Pusa, Paavo Rintala ym. taiteilijoita. 

Hiukan kateellisenakin mietin, että nykyään ei Porin ympäristöstäkään taida löytyä moista julkkissumaa.... Sellainen ol Viipuri... Totta totisesti.

Kuunnelmaa kuunnellessani aloin miettiä, oliko sillä mitään merkitystä, että yksi murhaajakandinaateista surmattiin jo ennen Toivo Kuulan kuolemaa nimenomaan Säiniössä, missä Kuula asui ja oli varmasti kylällä tunnettu mies. Olisiko teko ollut kosto? 

Mutta alkoholilla oli osuutta asiaan, joten tarvitaanko sitä suuria syitä, kun hurmoksessa on pää täynnä pirtua... 

Murha tarinasta on Riku Sarkola kirjoittanut kirjan Toivo Kuulan Matkanpää. Podcastissa tuli jotain uutta asiaa tämän kirjan sisältöönkin, mutta Podcastin ansio oli erityisesti sen kivassa toteutuksessa. 

Elmgren-Heinosen Toivo Kuula kirjaa selaillessa kiinnitin huomiota siihen, kuinka yhteneväinen palo opiskella ja tulla alansa kärkinimiin kuuluvaksi oli Aleksis Kivellä ja Toivo Kuulalla. Molemmat tuntuivat eläneen opiskeluaikanaan enemmän tunteen palolla ja Pyhällä Hengellä, kuin ravitsevalla ruualla. Kivellä tuo jatkui elämän ehtoopuolelle saakka, Kuulalla alkoi helpottaa, kun hän sai myytyä nuotteja tai tehdessään töitä muusikkona. Onneksi nykyisin on opintotukisysteemit, joskaan ei nekään leveää leipää anna. Kuulan vanhemmat pystyivät kouluttamaan poikaansa Helsingissä vain kolme vuotta. 

Juhani Koiviston kirjassa Tähtiin kirjoitettu - Toivo Kuulan ja Alma Silventoiseen vaikeat ajat ja lyhyt onni 

ei itselleni enää juuri uutta löytynyt, mutta aloin miettiä, kuinka lyhyt se onni oikeastaan oli ja eikun laskemaan. 

Toivo Kuula tapasi/ihastui toiseen vaimoonsa, Alma Silventoiseen 1906, oltuaan naimisissa reilun vuoden. Ensimmäinen liitto ei onnistunut, sillä puolisot eivät ymmärtäneet toisiaan eikä heillä ollut mitään yhteistä. 

Häät Alman kanssa vietettiin huhtikuussa 1914. Takana oli 8 vuotta enemmän tai vähemmän yhteiseloa, mutta se aika oli rakkautta sanoin ei teoin. Yhdessä asumista ja perhe Onnea kesti vain neljä vuotta. Sinä aikana syntyi ainoa tytär, Sinikka. 

Kaija Valkosen ja Elina Koivurannan kirjaan Suurin niistä on rakkaus on kerätty 16 aikansa julkkisten rakkaustarinaa. Kirja on mielenkiintoinen katsaus kulttuuripiireihin. Toivo Kuulan kohdalla tekijöille on sattunut laskuvirhe. Avioliitto ei kestänyt viittä vuotta, vaan neljä vuotta ja 19 päivää. Heidät vihittiin 29.4.1914 ja Toivo Kuula kuoli 18.5.1918.

Tuiotin tuleen kauan ja Tähtiin kirjoitettu kirjoissa on selitetty hyvin Toivon omat ennustukset lyhyestä elämästään ja Satu Kielon ja Metsä tähden rakkaudesta. 

Lyhyt elämä on elettävä kiihkeästi ja tehtävä kaikki nopeasti. Mutta mihin kaikkeen Kuula olisi ehtinyt, jos olisi elänyt pidempään kuin 34 vuotta. 

Murhaajaa ei koskaan saatu kiinni. Alma ja Sinikka omistivat elämänsä Kuulan musiikille. Alma lauloi sitä ja Sinikka soitti pianolla. 

Varmaan jokainen suomalainen tunnistaa ainakin yhden Kuulan sävellyksen, Kuulan häämarssi. Itse astelin aikanaan alttarille Prinsessa Ruususen juhlamarssin tahtiin. 

Dekkariviikko 2023 toinen viikko

Tänä vuonna oli näemmä kaksi dekkariviikkoa, joten uusi viikko, uudet tuulet.Viime viikon kirja valikoima tuntui kivalta, joten otetaan uusiksi myös dekkari haaste. Saas nähdä täyttyykö tämäkin lappu viikon aikana. 

Maanantai

Aloitin maanantain lukemalla loppuun eilen aloitetun Stuart Kaminskyn Sapo kirjan Joku on murhannut maiskisen. Etukäteisoletus oli että murhattu on kissa, mutta harvoin tulee kuviteltua niin väärin... Ihmemaa Ozin kulisseissa oli murhattu lyhytkasvuinen henkilö. Luin viime vuonna saman kirjailijan  Lyijyä valkokankaalla, mutta tämä oli parempi.

Toisena tartuin aamulla ilmestyneeseen äänikirjaan jonka Pauli Kuusiranta ja JP Koskinen on kirjoittanut Ulvilan murha - kadonneen tekijän jäljillä. Kirjassa oli itselleni paljon uuttakin asiaa. Tai ainakin tietämiäni asioita tarkemmin. Olen käynyt geokätköllä talon lähellä, joten maisemat oli tutut. Tämä TrueCrime ei ole vielä selvinnyt, vaikka vankilapäiviä onkin oletetulle epäillylle kertynyt paljon. Outo sotku koko homma. Vaikka kuunneltuna tuntui hyvinkin selkeältä. 

Tiistai

Tuire Malmstedtin Pimeä jää on esikoisteos, joka aloittaa sarjan Isa Karoksen vaiheista. Tässä oli sekoitettu dekkarin ja päähenkilön tarinaan samoja elementtejä niin paljon, että en tykännyt, vaikka tiedän, että monet tykkää just näistä. Kadonnut lapsi. Ei sekään kiva... Mutta sarja on kuulemma hyvä, joten ekasta aloitan, kuten aina, ja jatka en sitkeästi. Tapahtumapaikkana Savonlinna, entinen Sääminki. 

Keskiviikko

Nilla Kjellsdotterin toinen dekkari Taivaankartano osoittautui yhtä hyväksi kuin ensimmäinenkin. Tykkäsin, vaikka kyllä tässäkin nuuskattiin liikaa mun makuun. Oravaisissa oltiin tässäkin kirjassa. 

Torstai

Lopettelin aamusella Enid Blytonin Palaneen talon salaisuuden, jonka uusi käännös ilmestyi hiljattain. Tykkäsin käännöksestä, vaikka ihmettelin sorkkahyytelösanaa. Ehkä se lapsille avautuu paremmin kuin aladobi, mutta lihahyytelö olisi ollut tutumpi sana. 

Sitten tartuin aamulla ilmestyneeseen Mikko Pennasen Tulilahden murhamysteeri -kirjaan, jonka päätin lukea ennen keväällä ilmestynyttä Tulilahti-kirjaa. Alkupuoli kirjasta vaikutti hyvältä. Loppupuolella otteeni herpaantui. Kaverille sanoin, että kerrankin joku kirja tuntuu minusta, pitkien kirjojen ystävästä pitkältä. Tarinan pääpiirteet oli tuttuja, mutta oli kiva kuulla naisten pyöräretkestä enemmänkin. Katsoin vihdoin kartalta, missä Tulilahti oikeesti on ja huomasin, että olen ollut parikin kertaa muutaman kilometrin päässä olevalla Kerman kanavalla. Ekalla kertaa olin jopa sisällä katselemassa miten sulkuja ohjailtiin ja laivat etenivät suluissa. Se oli 1987 elokuussa. 

Perjantai

Jatkoin Teemu Keskisarjan Tulilahti kirjalla kun eilinen Tulilahden murha -kirja tuli luettua. En ole ollut Keskisarja fani, mutta tällä menolla minusta tulee sellainen. Tämä oli jo kolmas, josta tykkäsin. True Crimeä on mukava lukea, mutta jotenkin minua häiritsee se, että syyllistä voi harvoin osoittaa sen piirissä. Jos mun pitäisi päättää näiden kahden perusteella, kuka surmasi pyöräilijät, niin vaikea paikka olisi. On se vaan hyvä, etten aikanaan päässyt lukemaan lakia. 

Keskisarjan kirjassa oli muutakin kuin pelkkää Tulilahtea. Kirjassa on mm. lueteltu 104 naisten surmaa 1900-luvun alusta, eikä yksikään ole saman tyylinen kuin Tulilahti. Useimmiten tekijä löytyi nopeasti lähipiiristä. Listaa silmäillessä huomasin, että näissä lehdistä poimituissa tapauksissa oli tosi monta tapausta Viipurista, muut kaupungit eivät kiinnittäneet huomiota. Pohjois-Satakunnasta oli kolme tapausta, Porista ja Raumalta lisäksi yksi molemmista, joten myös Pohjois-Satakunta taisi olla hyvin edustettuna.  Mielenkiintoista. 

Lauantai

Jukolan Viesti juostaan tänä vuonna Porvoossa, joten pitihän sitä lukea yksi Porvoosta kertova dekkarikin. Lapsille kirjoitetun jalkapallosarjan ottelu johti lapset Porvooseen, josta Valtterin perhe oli saanut ukin perintönä ukin mökin. Kari Vaijärvi oli kirjoittanut lasten seikkailusta kivan kirjan, Kolmikko ullakkojahdissa. Kirja on Kolmikko seikkailee -sarjan neljäs osa. Aiempia en ole vielä lukenut, mutta taidanpa lukea. Kirjassa on kyse varkauksista. Loppupäivän luin jotain muuta. 

Sunnuntai

Meritta Koiviston Fabergén jäljillä on kevyttä cozy crimeä. Munaa tässä etsittiin. Itse olen käynyt Fabergén Näyttelyssä Lahdessa joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla. Oli ne upeita! Kun Tulilahden murha olisi voinut olla tiiviimpi, niin tähän kaipasin pituutta ja syvyyttä lisää. Kirja on julkaistu alunperin lehdessä jatkokertomuksena, joten pinnallisuus johtuu konseptista. Pitänee lukea muutakin Koivistoa. 

Kaiken kaikkiaan oli kiva 2 viikkoa. Seuraavaksi tartun dekkarin, jonka keskiössä on sää, kuten kuvasta näkyy. Luultavasti se kirja ei tule loppuun sunnuntain aikana. 

Kiitokset dekkari haasteesta. Ehkä kesän aikana luen sen kolmannenkin kerran. 

Maan äitejä

Lapsuuden kirjahyllystä löytyi Maan äitejä kirja. Se on ilmestynyt 1961, ja lienee mummuni saama syntymäpäivälahja. Kirjaa en lukenut lapsena, vaan paljon myöhemmin, hieman ennen, kuin kirjasta ilmestyi uusi versio, missä oli myös Tellervo Koivisto. Sen kirjan kuuntelin kaseteilta uutena. Nämä tuli mieleeni, kun kuuntelin nykyisen maan äidin muistelmia presidentin puolisona. 

Hieman myöhemmin luimme Marttojen taitoavainopintokerhossa Tellervo Koiviston Päiväkirjan uudet sivut. Kirjasta jäi erityisesti mieleen kuinka Tellervo koulumatkallaan joutui kahlaamaan lumessa, ja reisille meni lunta, kun villaiset sukat oli lyhyet ja aluspöksyt ilmeisesti lyhyemmät kuin mamelukkimallia. Asia järkytti, sillä itse käytin tuolloin hametta aina mamelukkien kanssa.... Enkä kahlannut lumihangessa, tosin niitä ei juuri ollut 1990-luvun loppupuolella.

Sylvi Kekkosesta olen lukenut useammankin elämäkerran ja hänen itsensä kirjoittamat kirjat. Ainakin olen lukenut Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, Aino Suholan Luja ja urhoollinen sydän ja viimeksi Anne Mattssonin Sylvi Kekkosen elämäkerran. Sylvistä mieleen on jäänyt, kuinka Urho jätti hänet pärjäämään lehmien kanssa, kun itse lähti Helsinkiin tekemään politiikkaa. Ensimmäinen oma muistikuvani Sylvi Kekkosesta on kun koulussa kerrottiin, miksi lippu oli puolitangossa kun presidentin puoliso oli kuollut. 

Alli Paasikiven elämäkerta alkuvuodesta oli pieni pettymys, sillä laajempikin se olisi voinut olla, kun kerran oli niin kivasti kirjoitettu. Alli Paasikivi - Eturivin taustavaikuttaja on Aura Korpi-Tommolan kirjoittama. Allista tulee tietty mieleen allit, mutta myös se, kuinka Alli toimi puskurina JK:n ärtyisinä hetkinä. Lapsettomana minun on ollut helppo samaistua Allin elämään.

Marttana läheinen on myös Ester Svinhufvud, jonka resepteistä Sirkka-Liisa Lehtisen ja Sirkka Svinhufvudin Ester Svinhufvud Rakkaudesta ruokaan ja Ukko-Pekkaan tekemä kirja löytyy omastakin kirjahyllystä. Ester tunnetaan kakustaan ja tarmokkaasta järjestötyöstä. Martatkin hän oli, ja eikös se ollut Ester, joka toi kangaspuut linnaan. 

Toisen Esterin, Ester Ståhlbergin kirjat olen lukenut, mutta elämäkertaa ei ole tullut vastaan. 

Kiehtovin maan äideistä on mielestäni Gerda Ryti. Matkustelusta pitävä ahkera opiskelija, perheenäiti,  tarot kortit ja ennustaja tuovat eksotiikkaa, toisaalta Risto Rytin presidenttikausi ja sitä seurannut Rydin vankilatuomio... ja sitten siihen lisäksi silminnäkijänä ministeri Ritavuoren murhasta. Hanna-Liisa Ryti- Erkinheimo kirjoittaa isoäitinsä elämästä mielenkiintoisesti kirjassa Gerda Rytin elämänkerta 1, että on ihan pakko kaivaa käsiin kakkososakin, sillä kirjassa käsitellään vain vuodet 1886-1939.

Yhtä kaikki, mielenkiintoisia elämäkertoja maan äideistä. Muutama on vielä lähempää tuttavuutta vailla. 

Se, miksi kirjoitin tämän koosteen, oli kuitenkin se, että kuuntelin äidin kanssa juhlavalmisteluita tehdessä tohtori Jenni Haukion Sinun tähtesi täällä - Vuodet tasavallan presidentin puolisona  -kirjan heti, kun se oli ilmestynyt. 

Haukio on lukenut kirjan itse äänikirjaksi ja se toi kirjaan selkeää lisäarvoa. Paljon kirjassa oli tuttua entuudestaan, ja siksi tykkäsin kin erityisesti osudesta, joka käsitteli Kultarannan uusia patsaita ja historiaa. Patsasfriikkinä on hieno huomata, kuinka vihdoin, noin 100 vuoden jälkeen Kordelinin toive on toteutunuy, ja Kultaranta on saanut lisää patsaita. 

Mielenkiintoista nähdä, mitä tohtori Haukio tekee, kun presidenttikausi päättyy. Villi veikkaus on, että hän jatkaa kirjojen ja kulttuurin parissa, ellei työnä, niin rakkaana harrastuksena. 

Dekkariviikko 2023

Luin maanantaina aamubussissa, että nyt alkoi dekkariviikko. Ennen töihin tuloa ehdin lopetella sunnuntain dekkarin ja eikun uutta kehiin. Tavoitteellisena lukijana päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ja tehdä samoin tein kesän Pohjoisen dekkaribingon valmiiksi. Eikös nyt kesä ole? 

Maanantai

Virpi Hämeen-Anttila Vapauden vahdit Karl Alex Björk -sarjan 9.osa. Tästäkin tykkäsin. Björk on kova kokkailemaan. Maukkaalta vaikuttaa, mutta missä Björk säilyttää kaikki ne lihat? 

Eppu Nuotion Hopeamedaljonki ei istunut tähän haasteeseen, mutta muuten tämä Ellen Lähteestäkin kertova kirja oli mielenkiintoinen. Raakel on symppis tyyppi ja historia ja nykypäivä nivoutuu kivasti yhteen. 

Tiistai

Pertti Hemanuksen Kuka halusi murhata luokkatoverinsa? on kolmas Hemanuksen dekkari. Tykkään hänen tyylistään kirjoittaa ja yhdistellä asioita hivenen humoristisella otteella. Äänikirjan alussa kuultu aloitus sisällön vanhuudesta osui kyllä nappiin. Tyyli oli 1994 hieman erilainen mitä nyt. 

Heleena Lönnrothin Piironki joka näki murhan on jatkoa Noita pussista kurkistaa kuolema -dekkarille, toimittaja Johanna on muuttanut Vaasaan. Myös kirjan meedio on muuttanut Helsingistä Vaasaan. 

Keskiviikko

John Dickson Carria taisin luvata lukea klassikkohaasteeseen. Kuolema pettureiden portilla on vuodelta 1946.

Tämä juttu alkoi baarissa kuten useimmat tohtori Fellin seikkailut.

Enkelin muisto -drinkki kuulostaa hyvältä, mutta tohtori otti ison vaalean oluen. Makunsa kullakin. Alku tuntui sekavalta, mutta sitten tarina imaisi mukaansa niin, että ilta kului kuin siivillä. Vielä ehti aloittaa uuden dekkarin. Kannatti lukea. 

Torstai

Ellery Queen Salaperäiset lehtileikket

-Mitä tiedätte tapauksesta? 

-Mitäkö tiedän. Tiedän, että ihminen on kuolevainen ja että kuolema on surullista, sen verran minä tiedän siitä. Tiedättekö te enemmän? 

Mitä tapahtuu kun lehtileikkeitä alkaa tulla postissa salapoliisille pyytämättä. Minne hävisi 5000 puntaa?... Huh, siinäpä tuli ruumiita! 

Perjantai

Ursula Auer Murha Maintenonissa. Kuvittelin lukeneeni kaikki Auerin dekkarit, mutta vielä löytyi näemmä yksi lukematon. Tässä ollaan Ranskassa ja vietetään kirjailijan syntymäpäiviä sangen oudolla kokoonpanolla. Juhlien ruokalista vaikuttaa maukkaalta. Pitäisköhän kerran elämässä kokeilla sipulikeittoa... Kiva, että osa juhlavieraita oli maata pitkin matkustavia. Trendikästä. Kirjassa mainitaan useampia kirjoja, Proustia tietty, pitäisi itsekin sitä kokeilla, mutta myös dekkari Joku on murhannut  Maiskisen, joka itsellänikin on lukupinossa. Meinasin ottaa sen seuraavaksi, mutta suoritetaan nyt tämä haaste ensin. Ursula Auer on salanimi, jonka takana on Anja Angel ja Pentti Kirstilä. 

Lauantai

Maria Lang Albertan perintö -kirjassa on tulva, joka nostaa vettä talojen kynnyksille. Kirja alkaa kuolemasta, jota myöhemmin epäillään murhaksi. 

Smålantilainen sananparsi:

-Piru on irti kahdessa paikassa: papinvaaleissa ja perinnönjaossa. 

Perintöä tässä jaetaan. Kaikki haluavat maton, lipaston, kirjakokoelman.... Mutta kuka sen perii?

Geoetsivät on Johanna Hulkon lasten dekkari sarja. Geoetsivät ja rosvopäällikön aarre alkaa kiipeilykurssilla. Puukiipeily valjaiden kanssa on asia, jota en aio kokeilla itse, mutta vierestä olen seurannut. 

Anneli Kanto Haihtuneet kolme ihmistä haihtuu samana iltana jonnekin. Kylään muuttaa näkijä ja sitten alkaa tapahtua. Kirja oli niin leppoisa psykologinen trilleri, että oli ihan viihdyttävä. Psykologiset jutut ei yleensä ole mun juttu, mutta tämä maistui. 

Sunnuntai 

Outi Pakkanen Kissa kuussa. Psykologinen trilleri tämäkin, mutta arvelin, että Pakkanen ei iholleni menevää kauhua kirjoita. Bonuksena juhannukseen liittyvä tarina. 

Bingoruutu tuli täyteen, joten päädyin ottamaan extraa Stuatrt Kaminskyn Joku on murhannut maiskisen, joka mainittiin Ursula Auerin kirjassa. Se onkin ollut lukupinossa kuukauden verran. Ellei olisi ollut, olisin tuskin kiinnittänyt nimeen huomiota lukiessa Aueria. 

Sää oli yhä kaunis

Kenkäni olivat siedettän puhtaat

Vuokra oli maksettu ja

Kotona minulla oli kaksi pakettia muroja ja paljon kahvia. 

Maailma oli minun ja minulla oli runsaasti aikaa. 

Tässä vielä vaaditut kohdat: