Kalevalan päivän mietteitä

On ehkä vähän nurinkurista tunnustaa tämä ääneen: tunnen Kalevalan hyvin, mutta en ole lukenut sitä kannesta kanteen – enkä usko lukevanikaan. Se on kuin perintöhopea vitriinissä: tuttu, arvostettu, läsnä. Katse on harhaillut 1980-luvulta lähtien mieluummin muualle. Islannin tulivuorille, Baltian metsiin, germaanien hoveihin, Malin savanneille, Eufratin rantaan. Kansalliseepokset kiinnostavat minua karttana: mitä kukin kansa on halunnut kertoa itsestään, ja millä hinnalla.

Olen lukenut ainakin nämä, muistaakseni myös pari muuta:

Gilgamesh Mesopotamia

Maailman vanhin säilynyt eepos. Kuningas, ystävyys ja kuolemanpelko – ja vedenpaisumus, joka on Raamattua vanhempi.

Sundiata Mali (Mandinka-kulttuuri)

Suullinen eepos Malin valtakunnan perustajasta. Sankari alkaa heikkoudesta ja kasvaa johtajaksi – griotien äänessä historia ja runous ovat sama asia.

Beowulf Anglosaksinen Englanti (tapahtumat Skandinaviassa)

Yksi käsikirjoitus, kolme hirviötä. Sankaruus on fyysistä, mutta kuolema lopulta väistämätön.

Edda Islanti

Jumalten kohtalo ja Ragnarök. Runomuotoista viisautta ja maailmanlopun estetiikkaa, joka ei sulje pois uutta alkua.

Nibelungenlied Saksa (germaaninen alue)

Rakkautta, petosta ja kylmää kostoa. Kriemhildin muodonmuutos on yksi keskiajan kirjallisuuden pysäyttävimmistä.

Kalevipoeg Viro

Jättiläissankari, jonka oma miekka kääntyy häntä vastaan. Kansallisen identiteetin rakennusprojekti traagisessa sävyssä.

Lāčplēsis (Karhunkaataja) Latvia

Sankarin voima on karhun korvissa. Eepos on samalla vastarintakertomus ja myyttinen alkuperä selitys. Tämä on myös vii eksi lukemani. 

Mitä sitten voisin ottaa seuraavaksi:

Mahabharata : Sankareiden tarina Intia

Maailman pisin eepos. Sukuviha, kosminen moraali ja Bhagavadgītā sen ytimessä. Ei vain sankaritarina, vaan filosofinen tutkielma velvollisuudesta.

Ramayana - Rauman tarina Intia

Rāman ja Sītān tarina. Uskollisuus, maanpako ja demonikuningas – mutta myös ihannekuninkaan malli. Joku mielikuva, että tämän olen lukenut 1990-luvulla, mutta tästä on uusi käännös vuodelta 2013. 

Shahnameh Persia (Iran)

Ferdowsin 1000-luvulla kirjoittama kuninkaiden kirja. Yhdistää myytin ja historian, ja pelasti persian kielen arabialaisvaikutteiden alta.

Popol Vuh Maya-kulttuuri (Guatemala)

Luomiskertomus ja sankarikaksosten seikkailut. Harvinainen esikolumbiaaninen teksti, joka säilyi kolonialismin läpi.

Ilias ja Odyssey – Antiikin Kreikka

Homeros on antiikin suurin eeppinen runoilija, ja molemmat hänen jättiteoksensa on käännetty suomeksi useamman kerran. Ilias kertoo Akhilleuksen vihasta Troijan sodan loppuvaiheissa, ja Odysseia seikkailee Odysseuksen kotimatkassa Troijasta. Myös tämän muistelen lukeneeni 1980-luvun lopussa. 

Rolandin laulu –Ranska

Vanha ranskalainen kalevalaistyylinen eeppinen runoelma. Suomeksi sen on kääntänyt Yrjö Jylhä jo vuonna 1936, joten sitä saa etsittyä kirjastoista tai vanhemmista painoksista. 

 

Hevosen vuosi (17.2.2026-6.2.2027)

Hyvää kiinalaista uutta vuotta! Tänään tallin lattioilla ja taivaalla kaikuu tulihevosen kavioiden kopse. Tulihevosen vuonna: 
Hevonen ei pysähdy kysymään, onko tie valmis.

Vuosi avaa ovia, jotka muuten eivät avautuisi. Vuosi suosii rohkeita muttei hätiköiviä. Muutokset voivat olla nopeita ja konfliktitkin voivat kärjistyä, mutta koskapa ne eivät voisi. Esimerkiksi Wikipedia luonnehtii edellistä Tulihevosen vuotta 1966 "normaaliksi" vuodeksi. Vuoden päätapahtumia lukiessa ei voi kuin todeta, että mikään ei ole muuttunut. Vietnamin sota sentään on saatu päätökseen, mutta muuten maailman taistelukohteet ovat likimain samat, mihin nykyisinkin on totuttu. Arno-joki tulvinee tänäkin vuonna... ihan varma en ole, laskeutuuko joku tänä vuonna kuuhun, mutta lähivuosina sekin taas nähtäneen. 

Tulihevosen vuonna syntyneitä pidetään vahvoina ehkä dominoivakin. Selkeästi johtaja-aineksena, mutta erityisesti Japanissa ominaisuutta on pidetty niin huonona, että hevosen vuonna syntyneitä tyttöjä ei sukuun aiemmin ole haluttu. Niinpä vielä 1966 vuonna aborttien määrä kasvoi Japanissa pelosta, että sellaista tyttöä ei saataisi naitettua kenellekään. Nykyään pelko lienee aiheeton, sillä nainenkin saa olla vahva ja mies voi olla koti-isä, ellei molemmat halua johtajiksi. 

Vuosi on perinteisesti hyvä yrittäjille, puhujille, taiteilijoille ja ylipäätään ihmisille, jotka haluavat näkyvyyttä omalle asialleen ja uskaltavat vaihtaa suuntaa. Itsekin varmaan pitäisi kokeilla. 

Kannattaa muistaa, että parhaiten menestyy tänäkin vuonna rehellisyydellä. Tulihevonen tuo esiin piilotettuja motiiveita ja salaisuuksia, joita ei haluttu nähtäväksi. Vuosi ei ole välttämättä lempeä, mutta rehellinen: 

Jos jokin kestää tulihevosen vuoden, se kestää melkein mitä vain.

Kiinalaisessa horoskoopissa huonoja asioita voidaan tasoittaa neutralisoivilla elementeillä. Tulen suhteen neutralisoi vesi ja maa. Sen vuoksi esimerkiksi geokätköily tai maastoratsastus voisi olla oikein hyvä harrastus juuri tälle vuodelle. 

En ole hevostyttö, joten tästä ei tule varsinaista tallipäivitystä, vaikka sellaisenkin olen joskus omaksi ihmeeksenikin kirjoittanut (löytyy myös tämän blogin syövereistä). 

Tätä päivää varten olen kuitenkin varautunut lukemalla hevoskirjoja. Vaikka en olekaan ollut hevostyttö, niin nuorempana luin kyllä joitain hevoskirjoja. Uljas musta täytyi tietysti lukea televisiosarjan vuoksi. Ja ainakin Marvi Jalon Ratsukesä-kirjan omistinkin tuolloin (ilmestyi 1977). 

Nuoremmille hevostytöille ja -pojille sopii ulvilalaisen, somestakin tutun, Venny Helénin Rambon talli -sarjan aloittava Kadonneiden hevosten mysteeri. Kirjassa Elina on muuttanut kesän alussa uudelle paikkakunnalle ja liittyy Rambon tallin porukkaan. Lapset ystävystyvät usein helposti ja niin käy tässäkin kirjassa. Heti ensi tapaamisesta lähtien nuorempien porukka puhaltaa yhteen hiileen. 

Kirja oli ilahduttavan myönteinen, mitä ei mielestäni voi sanoa kaikista nuoreten kirjoista. Kuuntelukokemuksesta jäi hyvä mieli sekä itselleni että äidilleni, jonka kanssa kuuntelimme pari hevoskirjaa palapeliä tehden. 

Sarjaan on ilmestynyt nyt jo neljä osaa, ja itse aioin kuunnella ne kaikki sitten, kun viideskin osa huhtikuussa on ilmestynyt. 

Toinen yhdessä kuuntelemamme kirja oli Tiina Tanskasen Ihana tallipoika. Se on Hevostyttö Iitu -sarjan toinen osa, mutta halusin tänne toisen kirjan edustamaan hieman isompien ratsastajien talliromantiikkaa. Sitä tästäkin kirjasta löytyi hieman edellistä kirjaa vanhemmalle kohderyhmälle juuri sopivasti. 

"Hetki oli täydellinen. Siinä me laukkasimme vieretysten ja nautimme vauhdin hurmasta, minä ja Manu yhdessä." 

Iitu ja Manu ovat loistava pari. Molemmilla on sopivasti halua voittaa ja tarvittaessa rohkeutta puhua riittävästi. Pitkästä aikaa tämä oli kirja, jota ei malttanut jättää kesken. Onneksi sen kuunteluun meni aikaa vain kolmisen tuntia. 

Aikuisten tallikirjaa ei ehditty tällä kertaa aloittamaan, mutta aiemmin olen lukenut mm. Lyla Sagen Takaisin satulaan - Done and Dusted joka sopivat hyvin seuraavaksi kirjaksi aikuisempaan suuntaan. Kirja sijoittuu Amerikkaan maatilalle, missä on myös ratsastustalli ja päähenkikö on ammattiratsastaja. Romantiikkapuolella astutaan edellistä pidemmälle, joten mistään pikkutyttökirjasta ei ole kyse... tosin mikä minä olen mitään sanomaan. Olen lukenut Tuhannen ja yhden yön tarinoiden täydellisen painoksen 11-vuotiaana...

Kotimaisista kirjoista Elina Aaltosen Älä anna minun pudota on lukupinossani, mutta ei kylläkään juuri nyt ihan päällimmäisenä. Se on käsittääkseni nimenomaan aikuisen naisen tallikirja ja kertoo suomalaisesta tallielämästä, mikä entisille heppatytöille on tuttua. 

Kolmantena kirjana luin tätä päivitystä varten Johan Ehnin Hevospojat-kirjaa, mikä sijoittuu osin sirkushevosten maailmaan. Kirjassa eletään nykyaikaa Tukholmassa ja satavuotiaan, Tsekkoslovakiassa syntyneen vanhuksen menneisyyttä 1930-luvun Berliinissä.

Kirja kuuluu sateenkaarigenreen ja mielestäni kirjasta on vaikea kertoa spoilaamatta tarinaa, joten jätän laajemman kertomisen väliin. Nautin lukemisesta, vaikka tänä aasialaisena kautenani toinen, aiemmin lukemani hevospoikakirja olisikin ollut lähempänä sydäntäni. 

Tietokirjatyyppisistä romaaneista suosittelenkin Rupert Isaacsonin Hevospoika - isän ja pojan yhteinen matka -kirjaa. Kirja perustuu tositapahtumiin ja kertoo autistisen Rowan-pojan ja hänen isänstä tarinan, johon liittyy mongolialaiset hevoset. Itselleni kirja oli koskettava, mutta hyvän mielen tuova kirja. 

Tulihevosen vuosi paljastaa enemmän kuin se rakentaa. 

Itse olen horoskoopiltani käärme ja kiinalainen horoskooppi muistuttaa minua, että hevosten ei tarvitse levätä, mutta käärmeen täytyy. Ehkä pitäisi täyttää pitkästä aikaa vesimalja ja tuoda lukunurkkaan näin vesielementti. Yksin ei käärme tästä vuodesta hyvin selviä, mutta siihenkin on tiedossa ratkaisu ainakin kevään ajaksi. Hissiremontti. 

Meille käärmeille etuna on tänä vuonna maltti. Käärme ei säntäile, vaan odottaa rauhassa, kunnes etenee. Omat vanhat muistiinpanoni viime vuosituhannelta suosittelevat tälle vuodelle kalenteriin tyhjiä iltoja (oikeasti tyhjiä) ja yksi täysin järjetön, mutta palauttava rutiini (kävely, kirjoittaminen, käsityö). Näihin on helppo yhtyä, sillä kaikkia noita harrastan jo nyt. Kävelyä tosin pitää listätä kevättä kohti. Tänään sen voisi aloittaa. 

Kaiken kaikkiaan tulossa on siis täydellinen vuosi. Hyvää uutta vuotta!

Hyvää ystävänpäivää!

Kirjoja lukiessa olen saanut monta hyvää ystävää. Joitain vain muistelen kaiholla, joiden kun seuraan palaan tämän tästä. 

Olen syönyt lukuisat kerrat usealla vuosikymmenellä eväitä Viisikon kanssa, ihastunut Pullan älykkyyteen, silitellyt iltakaudet Pesosen Viirua ja Sos-ryhmän Bellaa, teinirakastunut Jalnan Wadeen, tutustunut perin pohjin Päätalon Kallen elämään, surkutellut Sinuhen kanssa kohtaloaan, istunut paronin kanssa puussa, antanut Eric Nordmanin maistaa vertani, juossut sutena Perry Aybaran kanssa, luovuttanut muistojani Fitz Uljas Näkijän kanssa Totuuden lohikäärmettä varten, ratsastanut ritari Sparhawkin kanssa välillä kyllästymiseenkin asti ja syönyt pikku-äidin keittämää vuohimuhennosta. 

Olen ollut Velhon oppipoika ja opiskellut sairaanhoitajaksi Ursulan kanssa Amerikassa, sekä taikuutta Tyylypahkassa ja vampyyriutta Yön talossa. Joten luokkatovereita minulla on valtaisat määrät - yksi rakkaimmistani on Luna Love kiva, jonka vaaleus viittaa pohjoismaisiin geeneihin. 

Olen syönyt toista aamupalaa Hobbittien kanssa, matkannut ajasta toiseen kunnes kahvi kupissa jäähtyy, pitänyt yllä leiritulta kentti Tasslehoff Takiaisjalan kanssa. Ja myönnän, että olen myös ollut kateellinen Sametille kun Drasnian prinssi Kheldar valitsi hänet eikä minua, mutta ainakin olimme yhdessä pelastamassa maailmaa ja saimme istua monet päivät samoissa vankkureissa milloin vetäen nauriskuuormaa, milloin jotain muuta, kerran suttakin. 

Olen istunut kahvilla Vanhassa Apteekissa, mökkeillyt Kaarina Riikosen kanssa, hakenut mustaamakkaraa Laukontorilta Koskisen kanssa, istunut monet illat näppäillen kitaraa ja naukkaillen viskiä silitellen koiraa Kuhalan mökillä, kutonut sukkaa neiti Marplen kanssa ja pitänyt Holmesia kädestä hänen ollessaan sekavimmillaan. 

Naapureinani on asuneet Tiina ja Juha, Varpu Ahava, Linda Toivonen, Eevi Manner sekä tietysti rakas marttaystäväni Ellen Lähde ja ... 

No, lukeva ei ole koskaan yksin. 

Hyvää ystävänpäivää. 

Niitä on joka vuosi 365 ja joka neljäs vuosi yksi enemmän. Ja jokainen on ainakin yhden kupposen arvoinen. 

*  *  *

Tässä Palapeli joistain ystävistäni. 

Voit koota sen yhdellä istumalla kirjautumatta jigidiin tai nautiskella kirjautuneena pelistä pidemmän aikaa tehden vaikka palan päivässä. Pelissä on 96 palaa. 

Lohikäärmeen vuosi (10.2.2024-28.1.2025)

Hyvää Lohikäärmeen vuotta! Vesijänis loikkii tänään takavasemmalle, sillä idästä tulee uusi aamu ja sen valjettua puun oksalla loikoilee yllättäen muutosten tuulia tuova puulohikäärme. Muutos ei ole aina pahasta,sillä yhtälailla muutos voi olla askel kohti parempaa. Katsotaan siis, mitä puulohikäärme tuo tullessaan. 

Lohikäärmeen vuodesta löysin kolme kirjas, joista luin yhden, selasin toisen, joka vailiyti liian tutulta luet5avaksi ja kolmannen jätin myöhempää lukua carten pinoon. 

Tomi Kontio, Angry Birds Lohikäärmeen vuosi kirjassa kuningas-possu on kutsunut alamaisensa vuotuiseen teatteriesitykseen, jonka nimi on tänä vuonna Kolmen munan kokkeli. Näytelmän hän on kirjoittanut itse. Näytelmän kuninkaana on King-ku, joka ei pelkää mitään, paitsi punaista. 

"- Mitä nuo hiivatin lohikäärmeet oikein ovat? kuningas ärjyi raivoissaan. 

- Punaisilla lohikäärmeillä karkotetaan pahoja henkiä, Kronikkapossu sanoi. - Ja nyt on lohikäärmeen vuosi. 

- Olkoon vaikka haisunäädän vuosi! Kuningas räkyi. - Minun näytelmääni ei sorkita!"

Kirjasta voi lukea kuinka alkoi possujen lohikäärmeen vuosi ja teatteriesitys päättyi. 

Itse en ole pelannut Angry Birds -peliä, koska sitä ei saanut puhelimeeni silloin kun peli oli uusi, eikä se myöhemmin enää innostanut. Samoin kävi Pokemoneille. Kirja taisi olla toinen kirja possusta ja vihaisista linnuista. Hyvin pysyi juonessa kiinni vaikka peli olikin outo. 

Tilasin lähikirjastoon pari muutakin Lohikäärmeen vuosi -kirjaa. 

Niistä Lohikäärmeen vuosi Kiinan dynastioiden taidetta näytti sen verran tutulta, että olisin voinut vannoa kirjan löytyvän omastakin kirjahyllystä. En kuitenkaan lähtenyt etsimään, sillä tämä kirja näkyy olevan vuodelta 2012 ja omistamani on vähintään 15 vuotta vanhempi, ajalta jolloin opetin posliininmaalausta. 

No, joka tapauksessa kirjan kuvat ovat tuttuja entuudestaan kuten myös osa kuvien esineistä. Käyn aina Joensuussa käydessäni Taidemuseossa tsekkaamassa Victor Westerholmin lehmätaulun ja vilkaisen samalla muutakin. Jos voisin saada minkä tahansa maalauksen synttärilahjaksi, ottaisin tuon maalauksen ahvenanmaalaisesta rantametsästä. Viimekäynnillä ostin siitä julisteen, mutta ei ole tullut kehystettyä. 

Kirjassa taitaa olla vain yksi kuva lohikäärmeestä, sinisellä maalattu pullo Qing-dynastian  Yongzheng periodilta (1723-1735), jonka lisäsin kollaasiin lohikäärmeen jalkoihin. 

Kolmas kirja jäi tältä erää lukematta. Ottanen sen käsittelyyn lähiaikoina, vaikka pelkään, että siinä liikutaan ihan liian monessa maassa minun makuuni. 

Kirja on  Thomas Kangerin Lohikäärmeen vuosi. Kirjassa etsitään kansainvälisen asefirman juristia ja IKEAn yövartijaa. 

Runebergin varjossa

Eilinen Runebergin päivä nosti taas mieleeni pari vuotta sitten näkemäni meemin. Kuvassa istui Fredrika Runeberg ja tekstinä oli jotain sinnepäin kuin: 

"Se tunne kun sinut muistetaan vain jostain tortusta"

Herra Runebergillä oli ansionsa, joita en yhtään väheksy. Samaan tapaan kuin paremmin tuntemani Lucina Hagman oli J.L. Runebergin sytyttäjä. Harva suomalainen ylioppilas viitsisi kokoontua yösydännä laulamaan Jukka Viikilän (kaksi Finlandia palkintoa) ikkunan alla. Ei edes läpällä. 1800-luvulla tuota intoa piisasi. 

Kaiketi Runeberg puhui kuin [Runeberi], vaikka erään vitsin mukaan olikin kankeakielinen ja  jossain pitänyt lyhyen pöytäpuheen nousten seisomaan, ja sanoen, muut ne puheita pitelee, minä poika pyörähtelen vaan.  

Runeberg myös kirjoitti kuin Runeberg. Vahvasti, innostavasti ja kulttuuri-identiteettiä luoden. 

Mutta minun ei pitänyt puhua tänä vuonna herrasta vaan rouvasta. Fredrika Runeberg eli kuuluisan puolison varjossa. Siinä missä herra Runeberg istui metsästysmuistojensa keskellä isossa työhuoneessaan, kirjoitti Fredrika pienen pöydän ääressä valvoen samalla, että perhe sai ruokaa ajallaan ja että taloudessa oli muutenkin asiat kunnossa. 

Fredrika parka. Fredrika sentään oli maamme ensimmäinen historiallisen romaanin kirjoittanut nainen ja itse asiassa ensimmäisiä ylipäätään historiallisen romaanin kirjoittaneita suomalaisia. Sakari Topeliuksen Välskärin kertomukset ehti painoon ennen Fredrika Runebergin romaania, mutta sekin vain siksi, että Runebergin kirja lojui heidän kotinsa pöytälaatikossa peräti 10 vuotta ennen kuin sitä tarjottiin kustantajalle. Sääli, että Fredrika Runeberg on pahasti unohdettu. Yleensä hänet muistetaan vain 5.2. ja silloinkin puolisonsa tai kuuluisan tortun kautta. Jälkimmäinen taisi olla kyllä alunperin pietarsaarelaisen leipurin luomus.  

Pakko miettiä hetki myös sitä, että  jos 1800-luvun  vähistä kirjailijoista unohdetaan merkittäviä kirjailijoita, niin mitä meidän aikamme kirjailijoilla on aikaa vastaan. Sääli Kaari Utriota ja kumppaneita, kohta hekin unohtuvat uusien kirjoittajien tieltä, jos näitä alansa pioneerejäkään ei muistella. 

Runebergin päivän kunniaksi kuuntelin Fredrika Runebergin historiallisen romaanin Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä (-kertomus isovihan ajoilta). Kirja on julkaistu ensi kertaa ruotsiksi 1858 ja suomeksi 1881. 

Luen harvoin historiallista romantiikkaa ja vielä harvemmin pelkkää romantiikkaa, mutta sen verran niitäkin on tullut luettua, että saatoin itse todeta, että itse tarinalla ei ole mitään hävettävää. 

Käyttämässäni suoratoistopalvelussa tarjolla ollut kirja on 1914 kuolleen Arvo Lempirannan käännös, joten kieli ei kaikilta kohdin ollut nykykielen mukaista. Kirja on kuitenkin käännetty uudelleen 1981 vuonna, joten paperikirjan lukijalla on valittavana nykykäsitykseen paremmin soljuvaakin tekstiä. Itseäni vanha käännös ei hatiannut, sillä se sopi mielestäni jopa hyvin 1712 vuoden maisemiin, vaikka lauserakenne olikin välillä melkolailla monimutkainen. 

Kirjan pääpaikkana on Tampereella sijaitseva Hatanpään kartano, joten oli mukava saada kuntahaasteen Tampere-kohtaan muutakin kuin Seppo Jokisia ja Weksi Korhosia. 

Kirjan päähenkilö Margareta joutuu eroon äidistään ja sisarestaan kun naisvaltainen perhe pakenee kartanosta venäläisiä sotilaita. Toisin kuin monet muut perheen äiti ei ole halunnut paeta isovihan alta Ruotsiin, vaan on päättänyt asua kotonaan. 

Margareta tapaa metsässä tutun miehen ja jatko eteneekin sitten perinteisillä linjoilla. Äiti vastustaa holhoojana Margaretan aatelitonta valintaa ja se tuo mieleeni kulttuurit, joissa edelleen vanhemmat valitsevat lapsilleen puolison, eikä siihen ole vastaan panemista. 

Margareta on kuitenkin voimakastahtoinen ja kirjan lukemalla selviää, kuinka hänen rakkaustarinansa etenee. 

Isovihan aikana (1700-1721) Suomessa riehui sotilaiden lisäksi rutto. Mustasurma jylläsi maassamme 1710-11. Pahin ja verisin miehitysaika oli 1713-14, eli kirjan alun jälkeinen aika. Pelko kirjan tapahtumissakin oli aiheellinen, sillä tappamisen vaihtoehtona oli naisilla usein raiskaukset ja vieminen Pietariin tai jopa Persiaan asti myytäväksi orjaksi.

Hatanpään kartano 2018

Kirja kertoo aatelisesta perheestä, mutta sekä sortajat että rutto kohtelivat kaikkia tasa-arvoisen julmasti. Kirjassa ei rutosta puhuta, ja vaikka ruttoa ei paljon sisämaassa esiintynyt, niin tamperelaisetkin aateliset varmasti olivat asiasta kuulleet. Itse ajattelisin, että se saattoi hyvinkin olla perheen äidille syynä siihen, että monien muiden tapaan perhe ei lähtenyt Turun saariston kautta Tukholmaan pakoon. Rutto oli riehunut juuri edellisenä vuonna Turussa ja mielessä varmasti kyti, että oliko sittenkään varmaa, että tuo tappava kulkutauti oli saatu hallintaan.

Yhtä kaikki pidin siis tarinaa luonnikkaana historiallisena romaanina. Pietarsaaressa 1807 syntyneellä Fredrikalla oli varmasti paljon tietoa isovihasta, vaikka tapahtumista oli aikaa noin 90 vuotta. Isoviha kohdistui erityisen julmasti Pohjanmaalle ja siitä luultavasti kerrottiin paljon hirveitä tarinoita. Hirveimmät tarinat eivät ehkä ajautuneet tyttöjen korviin, mutta otaksuttavasti tiedot kokonaisten kylien hävittämisestä olivat kaikkien tiedossa vielä tuolloin.  

 

Tiikerin voima kanssasi - Hyvää uutta vuotta!

Toivotan tiikerin voiman mukaista uutta vuotta!, kuten kiinalainen ehkä sanoisi. 

Härän vuosi vaihtuu tänään tiikerin vuodeksi. 

Edessä voi olla kiinalaisen horoskoopin mukaan suuria mullistuksia. Ellei maa järise, tai sotia syty (1914), niin ainakin muutoksia tulee. Jälkimmäinen on toisaalta juuri nyt hyvä ennustus, sillä kaksi koronabreikkivuotta riittäisi vallan mainiosti ainakin minulle ja olisi hyvä alkaa taas jotain uutta.

Pitkästä aikaa innostuin kaivamaan kirjahyllystä esille astrologiakirjojani. Parikymmentä vuotta sitten olin hyvin innostunut aiheesta ja pidin liitä luentojakin. Marttatöiden vuoksi innostus jäi taka-alalle, mutta nyt taas tuntuu siltä, että voisin hypätä tiikerin selkään ja laukata kohti uusia tuulia. 

Jähmeä metalli-härän vuosi on siis takana ja edessä soljuva vesi-tiikerin vuosi. 

Saas nähdä pompitaanko eteenpäin Nalle Puhista tutuin iloisin Tikrun tiikeripompuin, vai hiivitäänkö eteenpäin viekkaasti kuin Viidakkokirjan Shere Khan. Jonkin näköisiä loikkia on joka tapauksessa edessä, jos ennustukset pitää paikkaansa. 

En ehtinyt katsoa eilen Helsinki-kanavalta Kiinasta lähetettyä uudenvuoden ohjelmaa, mutta korjasin tilanteen tänään heti aamusta (ohjelma on nähtävillä siellä viikon verran). 

Ohjelmassa oli vanhan vuoden pois rummutusta, perinteisiä vuodenvaihteen lauluja, uudempaa perinnemusiikkia ja innostava tietopläjäys uudenvuoden symboliikasta. Juontajapari toimi hyvin yhteen. 

Tiesin entuudestaan punaiset kirjekuoret, ilotulituksen ja perhekeskeisyyden, mutta uutta oli uudenvuoden ruokiin liittyvät merkitykset. Esimerkiksi ruohosipulia kannattaa syödä, koska se merkitsee pysyvää vaurautta ja sian lapaa, koska se äännetään samaan tapaan kuin onnea ja pitkää ikää. 

Päättelin itse, että Suomessa pitäisi syödä kääresylttyä (sian mahaa) jotta saisi paljon rahaa. Tuossa on kyllä vinha totuuden siemen. Sian vatsalihat maksavat paljon vähemmän kuin kinkku saati sisäfilee, ja kun senteissä on miljoonan alku, niin vaurauttahan se lisää, kun halvempaa lihaa syö juhlassakin. 

Juhlalähetystä katsellessa tuli mieleen, että olisiko sittenkin kannattanut opetella yliopistoaikana soittamaan kanteletta enemmänkin kuin saamani kanteleen mukana tulleen ohjelehdykän verran. Eka vuoden professorimme soitti kannelta ja pojat intoilivat että heidänkin pitäisi seurata gurun jalanjälkiä. Minä kuitenkin taisin olla ainoa joka sinä vuonna sai kanteleen.

Näin jälkeenpäin ajatellen jos 35 vuotta olisi soittanut vaikka tunnin viikossa, niin paljon olisi tullut opittua. Tosin ei kai vieläkään olisi myöhäistä alottaa. Kenties ehtisin hyvinkin soittaa vielä 35 vuotta.... 

Mutta yhtäkaikki ohjelman kiinalaisten kielisoitinten soitanto oli kaunista. Ja oli se suomalainenkin kappale kiva. Ehkä suomalaistenkin pitäisi rohjeammin soittaa omia perinnesoittimia. Pukinsarventöräyttelijöitä olen kuullut kerran viikinkiravintolassa, mutta kuka soittaa enää tuohitorvea? 

Mukavaa oli myös nähdä kuinka lähetyksessä puhallettiin eräänlaisesta sokerimassasta suomalaisille tervehdykseksi Muumipeikko. Kiinalaiset ostavat perinteisesti uutena vuotena kiinalaisen astrologian eläinhahmoja, mutta kyllä se Muumikin näytti kivalta. 

On hyvä, että aineettoman perinnön juttuja, kuten käsityötaitoja esitellään myös tällaisissa kulttuuriohjelmissa. Usein vastaavat ohjelmat ovat olleet kovin musiikki ja näytelmäpainotteisia. Muutamassa itsenäisyyspäiväjuhlassa on viime vuosina nähty suomalaisia maisemia ja kuultu runonlausuntaakin musiikin ohella, joten perässä tullaan - vai ollaanko me edellä. 

Tällaisena päivänä, kun tiikerin vuosi alkaa, on itseoikeutettuna ykkösvinkkauksena Jack Higgins Tiikerin vuosi. 

Luin kirjan kolmisen vuotta sitten ja ajattelin silloin, että tuo olisi oivallinen kirja juurikin tälle päivälle. En ole aiemmin Higginsiä lukenut, joten luultavasti hyppäsin mukaan sangen keskeltä pitkää tarinaa. Kirjassa liikutaan 1960-luvulla ja 1995 vuodessa ja ollaan sekä Tiibetissä että Lontoossa. Kirjan luokittelin vakoilutyyppiseksi. En juurikaan perusta vakoilujutuista, mutta tämä oli kuitenkin kelpo seikkailu. 

Selailin lukupinoani ja katselin, että alkuvuodelle riittää näemmä tiikerikirjallisuutta enemmänkin.

Yöpöydällä on keskeneräisenä Robert van Gulikin Apina ja tiikeri jonka aloitin eilen uudenvuoden aaton kunniaksi. Se taitaakin olla ainoa kiinalaiseen horoskooppiin edes jotenkin viittaava romaani omassa varastossani. 

Kirjassa on itseasiassa kaksi novellia, Apinan Aamu ja Tiikerin yö.  

Mikä vuosi tästä tuleekaan - on ensimmäinen helmikuuta ja luen jo neljättä novellikokoelmaa!

Ikuisuuden vuoroaan on odotellut Yann Martelin Piin elämä (sopii Porin Lukuhaasteen alkuaineeksi), Tuula-Liina Variksen Yoshiro Mifunen tiikeri sekä Anja Angelin Joka tiikerillä ratsastaa. Ainakin Piin elämän aion lukea pikapuolin. 

Aiemmin lukemistani jollain tapaa tiikerikirjoista voin suositella lapsuuden nostalgianälkäisille A. A. Milnen Nalle Puhia ja Royad Kiplingin Viidakkokirjaa, sekä jännityksen ystäville paria Tiikerinsilmää. Leena Lehtolaisen Tiikerinsilmää on Henkivartija-sarjan neljäs osa parin vuoden takaa, Wilbur Smithin Tiikerin silmä on 1980-luvulta ja kertoo aarteen etsinnästä Mosambikissä.

Meillä käärmeillä tiikerin vuosi sujuu hyvin. Nyt olisi sopiva aika alkaa kirjoittaa ensi vuoden Finlandia-palkittavaa romaania tai jotain muuta kirjoitusprojektia. Aion tarttua tarjouksiin, kun niitä vastaan tulee. Tällainena mainiona vuonna niitä tulee varmasti. 

Itselleni tulee tiikeristä mieleen aina ensimmäisenä ensimmäinen saamani tarra. Sen antoi minulle edesmennyt serkkuni Esko, kun olin 6-vuotias. 

Tiikeri-tarran liima on pitänyt hyvin 50 vuotta. Vain vasen alakulma on hieman auennut. Kuvan liimasin uuden, ensimmäisen kiiltokuvavihkoni kannen sisäpuolelle. Sivulla olen harjoitellut näköjään sekä kirjoittamista että laskemista. Yllättävän hyvin kirjoitin nimeni 6-vuotiaana, eikä koulu näemmä kovasti käsialaa muuttanut. Ollaan me käärmeet vaan taitavia! 

Tiikerin voimat kanssanne!

Liukasta laskiaista

Maailmalla laskiainen on karnevaaliaikaa. Meille tunnetuimpia tapahtumia on tietysti Venetsian ja Rion karnevaalit sekä New Orleansin Mardi Gras. Jälkimmäiseen olen tutustunut ensi kertaa vampyyrikirjallisuuden parissa.

Minulla on mielikuva, että olen lukenut dekkarin, jossa murha tapahtui Venetsian karnevaalien aikaan, mutta juuri nyt sellainen ei tule mieleen. Ehkä muistikuva on peräisin Hannu Raittilan Canal Grande kirjasta, jota en ole lukenut vaan pelkästään selaillut; niin on käynyt monille muillekin Finlandia-palkituille teoksille.

Oli miten oli, päätin laskiaisen ja lomaviikon kunniaksi kaivaa esille muutamia Donna Leon kirjoja kirjahyllystä. Pikaisella etsimisellä löysin kolme. Kuolema vieraalla maalla ja Kuolema tekee tiliä ovat Leonin kirjoittajauran alkupään kirjoja 1990-luvulta ja Falling in love eli suomeksi Tuntematon ihailija muutaman vuoden takaa. Se, että kirjoja löytyi vain kolme ei tarkoita, etteikö niitä voisi olla enemmänkin. Juuri nyt tsundokutanvahvasti, eikä löytäminen aina ole helppoa. Sen siitä saa, kun vaihtelee kirjojen paikkoja.

Pidän Donna Leonin kirjoittamista dekkareista tietysti Venetsian ja italialaisen ruuan vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi, että Brunettin pariskunta lukee koko ajan. Eivätkä he lue mitään sanomattomia dekkareita, vaan kirjoja, joiden varaan eurooppalainen kulttuuri on vähitellen rakentunut. Enkä tarkoita nyt Raamattua, sillä en muista heidän sitä koskaan lukeneen, mutta jossain kirjassa Paola luki italialaista katekismusta, jotta ymmärtäisi.

Brunetti on vuosien saatossa lukenut paljon antiikin kirjoituksia ja Paola luonnollisesti jo oman opetusaineensa vuoksikin paljon englantilaista klassikkokirjallisuutta. Olen aina salaa ihaillut Brunettien tapaa elää kirjallisuuden ja klassisen musiikin kanssa. Ihan yhtäkkiä ei tulisi mieleen, kenelle voisin sanoa kuten Paola sanoo Tuntemattomassa ihailijassa Guidolle (käännös omani): 

”Entäs Dante? Sinä olet parempi Danten kanssa kuin minä.” 

En sano, että hirveästi muistaisin Jumalaisesta näytelmästä, jonka olen lukenut viimeksi kokonaan noin 30 vuotta sitten, mutta enpä juuri tunne ketään, joka tietäisi sen paremmin, ja se tekee minut joskus surulliseksi, sillä sen vuoksi minun itsenikään ei tarvitse ponnistella muistamisen kanssa. 

Aina silloin tällöin olen miettinyt, miten eri tavalla eri maissa harrastetaan kirjallisuutta. Italian osalta mietteeni saivat vahvistusta, kun taannoin luin, että italialaiset lukioikäiset lukevat koulussa paljon klassikkoteoksia ja tuntevat niiden juonen, kun suomalaiset eivät välttämättä ole kuulleet edes kirjailijasta. Lukemassani artikkelissa mainittiin esimerkiksi Tomasso Campenellan utopiakirja Aurinkokaupunki, joka on kirjoitettu 1602. Se kuuluu italialaisten lukiolaisten lukuvaatimuksiin. Itse olin lukioaikanani (kirjoitin 1984) kiinnostunut tulevaisuuden tutkimuksesta ja senkin jälkeen olen erilaisia utopiakirjoja lukenut, mutta Aurinkokaupungista ei ole minkäänlaista muistijälkeä edes nimenä.

Laskiaistiistain kunniaksi poistin viimeisetkin jouluvalot parvekkeelta ja kaivoin esiin välikauden koristeet. Niihin kuuluu olennaisena osana karnevaaliasuun pukeutuneet miekkoset, jotka viettävät aikaansa mieluummin kyljellään kuin missään roikkuen. Joulukuusen oksille he eivät ole vielä koskaan päätyneet. Jonain vuonna kuusessani on kyllä ollut kaulanauhojani, mitä voisi ajatella olevan sama asia, sillä Mardi Gras -perinteeseen kuuluu ainakin varastonmetsästäjäohjelmien kertoman mukaan helminauhat.

Kevään enteitä

Aurinko paistaa. 

Kirjoittaja keväisessä auringossa.

Heti ajattelen kevättä.

Lumi sulaa. Purot solisevat. 
Muuttolinnut palaavat Suomeen.
Talitintit laulavat sielunsa kyllyydestä – ti-ti-tyy.
Esikot ja krookukset nousevat mullan alta.
Maa tuoksuu keväältä. 
Mieleen tulee siemenkaupan kuvaston uudet kasvit. 
Istuttaisinko tänä vuonna valkoisia porkkanoita?

Hetken mieli on iloinen ja kevyt. 
Sitten huomaan likaiset ikkunat. 
Muistan katupölyn ja sen kuinka se kutittaa nenää. 
Muistan jokakeväisen keskustelun koirankakasta.
Muistan jäniksen syömät omenapuun oksat ja lumen painamat pensaat.

Jokaisella vuodenajalla on omat ilonsa, omat murheensa. 
Kunpa osaisimme iloita enemmän tästä hetkestä.
Titityy, titityy.

29.2. Karkauspäivä

Koska vuodessa on todellisuudessa 365 vuorokautta, 5 t, 48 min ja 46 s, on vuoteen listättävä päivä silloin tällöin. Jotta päivät pysyisivät auringon kanssa oikeassa suhteessa, on sovittu, että karkauspäivä lisätään niinä vuosina, joiden vuosiluku on jaollinen neljällä, paitsi sellaisina tasasatavuosina, joiden vuosiluku ei ole jaollinen 400:lla.

Aiemmin karkauspäivän paikka oli Suomessa vanhan roomalaisen perinteen mukaisesti helmikuun 24. päivä. Vuodesta 2000 alkaen Suomi ja Ruotsi siirtyivät käyttämään usean muun eurooppalaisen maan jo pitkään noudattamaa käytäntöä. Tuolloin karkauspäivä siirtyi meilläkin luonnolliselle paikalleen, helmikuun 29. päiväksi. Julia on kyllä kamarinsa rauhassa joskus pohtinut, että onko karkauspäivälle olemassa luonnollisempaa päivää, kuin se, joka on ollut käytössä pari tuhatta vuotta.

Länsieurooppalaisessa kansainperinteessä karkauspäivä oli onnettomuuksien ja nurinkurisuuksien päivä.

Aiemmin ei ollut avioliittojen solmimisessa naisilla juurikaan sananvaltaa. Naiset saattoivat siis kosia vain karkauspäivänä, jolloin maailmankirjat olivat jo muutoinkin sekaisin. Perinteen suomalla oikeudella naiset saavat karkauspäivänä kosia ketä tahansa vapaata miestä. Kieltäytyessään sulhasehdokas ”joutuu” ostamaan leninkikankaan.

Aiemmin naimattomuus oli häpeä. Piiat saattoivat toki mennä naimisiin vasta, kun mielitiettynä ollut renki vaurastui niin, että kykeni hankkimaan oman torpan, mutta muuten tavoiteltiin häitä usein likimain parikymppisenä, kolmikymppisenä alkoi naisella olla jo niin paljon ikää, että oli vaarassa joutua jäämään naimattomaksi tai päätyä lesken puolisoksi ja ison lapsikatraan äitipuoleksi.

Hämeessä ja muuallakin vanhan kansan mielestä tyttö joutui jo 25-vuotiaana Kyöpeliin eli tuli vanhanpiian kirjoihin. Milloin ikäneidon onnistui päästä avioliittoon, sanottiin hänen palanneen Kyöpelistä. Vanhan piian elämä on kuin kulkisi santapussi selässä ylös Kyöpelin mäkeä.

Usein vanhaksi piiaksi jäänyt nainen joutui asumaan sisarustensa taloudessa lapsia hoitaen. Vielä 1800-luvunkaan ei naisille ollut tarjolla montaakaan ammattia, joista olisi voinut hankkia itselleen elannon: tehtaan töitä, opettamista ja postineitinä oloa. Vasta 1800-luvun lopussa alkoivat muutkin ammatit tulla vähitellen mahdolliseksi naisille.

Kustaa Vilkunan mukaan Karkauspäivä on karkuteillä 3 vuoden ajan ja palaa neljäntenä vuotena takaisin paikalleen vanhojenpiikojen iloksi. Joten siis, kosimaan sinkut! Julian suosittelema juhlapäivä sinkuille.

Liukasta laskiaista

Esitelmä Laajalammen Martoille 9.2.2011 

Joulukausi päättyy Itä-Suomessa loppaiseen ja Länsi-Suomessa Nuutin päivään. Siitä alkavat

härkäviikot : karvakengät, reikäleivät ja kalikkareet (Alavus)

Millä tarkoitetaan sitä, että juhlien jälkeen palataan arkiruuan syömiseen ja raskaan työn parin. Raskaimmat työt, kuten tukkien vetäminen metsästä, tehtiin ellei talossa ollut ylimääräisiä hevosia härkäparin vetäminä. Härkäviikkoja on voitu kutsua myös selkäviikoiksi :

emäseläkä ettee aokee (Kangasniemi)

Selkäviikot viittaavat siihen, että pitkä talven selkä alkaa pakkaskausineen. Talven selän sanotaan taittuvan Matin päivän tienoilla 24.2., mutta esimerkiksi Lammilla on sanottu sen tapahtuvan vasta maarianpäivänä, viikkoa ennen pääsiäistä. Toivottavasti lammilaisten ennustus ei pidä paikkaansa ainakaan tänä vuonna, jolloin pääsiäinen on tavallista myöhemmin.

Härkäviikot

Härkäviikkojen aikana oli usein routa maassa ja siksikin hyvät rekikelit kuljettaa metsästä tukkeja kesän rakennustöitä varten. Miehille riitti töitä myös esimerkiksi hakotarhan valmistamisessa. Raskas työ oli kaadettujen havupuiden hennompien oksien silppuaminen pieniksi. Niitä käytettiin navetassa ja hakotarhoissa, eli navetan edessä olevissa ulkotarhoissa kuivikkeina. Samalla se toimi eräänlaisena apulantana. Myös tunkiot tyhjennettiin härkäviikkojen aikana kasoiksi pelloille. Sanottiin:

Vuodessa on kolme kovaa päivää: sikolahti, tunkionnosto ja lukupäivä. (eli kristinopin kuulustelu kinkereillä).

Naisille riitti töitä kehräämisen parissa, sillä kaikki vuoden aikana tarvittavat langat tuli kehrätä ennen laskiaista, jonka jälkeen aloitettiin kankaan kutominen. Vuoden pimeimpänä aikana oli hyvä kehrätä, sillä siihen ei paljon valoa tarvittu. 

Laskiainen jakoi kevättalven työt

Itse laskiaistiistaipäivänä ei saanut kuitenkaan kaikkia töitä tehdä. Esimerkiksi

kehrätä ei saanut, sillä silloin lampaat tulivat pyöräpäisiksi.

Kiellettyä oli niin ikään teräaseiden käsittely ja kaikenlaiset työt, josta tuli kolinaa ja meteliä. Ja jos nyt ylipäätään laskiaisena työtä tehtiin, se piti lopettaa jo varhain iltapäivällä, jolloin rengit ja piiatkin pääsivät mukaan mäenlaskuun ja ilotteluun.

Toisaalta joitain töitä oli pakko tehdä ainakin joillain paikkakunnilla juuri silloin:

Laskiaisena on vietävä lantaa pellolle ainakin yksi kuorma!

Kevät oli edennyt laskiaiseen mennessä jo niin pitkälle, että tuvassa ei tarvinnut enää lisävalaistusta aamu- ja iltapäivän tunteina.

Laskiaisesta ei tulta tupaan,
päivä saa päreenä olla, varis kukkona!

Laskiaissunnuntai

Laskiaissunnuntai on seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä. Sitä seuraavaa tiistaita kutsutaan laskiaistiistaiksi, jota seuraa 40 päivän laskiaispaasto. Nimitys laskiainen ei siis tule riemuisasta mäenlaskusta vaan paastoon laskeutumisesta. 

Paastopäivinä syötiin kevyesti ja elettiin rauhallisemmin. Liharuuat, kananmunat, sokeri ja muut valkoiset herkut olivat kiellettyjä.

Keskiajalla

Keskiajalla ei tunnettu kesälomia eikä pekkaspäiviä. Siitä huolimatta työpäiviä oli silloin suurin piirtein sama määrä kuin nykyisin, sillä juhlapäiviä oli paljon ja ne olivat kaikille vapaapäiviä. Nämä vapaapäivät eivät olleet shoppailu tai kotitöidentekopäiviä, vaan ne myös käytettiin vapaa-ajan viettoon ja juhlimiseen. 

Keskiaikaisissa Hansakaupungeissa laskiaisen vietto saattoi kestää kauppiaskilloissa kaksikin viikkoa. Juhliin kuuluivat rivitanssit, juhlapäivälliset, tanssiaiset ja ennen kaikkea oluen juominen. 

Juhliminen ei aina ollut edes vapaaehtoista, sillä esimerkiksi Tallinnan kauppias- ja käsityökiltoihin kuuluvilla oli osallistumispakko näihin juhliin. Juhlahumusta on jäänyt paljon tietoa kiltojen tilikirjoihin, joiden mukaan juhlijat maksoivat paljon erilaisia sakkomaksuja esimerkiksi oluen läikyttämisestä, oluttuoppien rikkomisesta, virtsaamisesta kiltahuoneessa, huonekalujen rikkomisesta jne. Tiedetään myös, että juhlissa oli mukana myös naisia, sillä neidoille ja rouville oli palkattu tanssittajia, jotka huolehtivat siitä, että juominkien keskelläkään naiset eivät jääneet seinäruusuiksi. 

Juhliin pukeuduttiin parhaimpiin vaatteisiin. Pöydät katettiin notkuviksi erilaisista lihalaaduista, kalasta, makkaroista, marinoiduista vihanneksista ja erilaisista herkuista, kuten leivoksista. Olutta kului tynnyreittäin, mutta viiniin oli varaa vain kaikkein rikkaimmilla.

Karnevaalit

Yksi iloisimmista vuotuisista juhlista on ollut laskiainen, joka esimerkiksi Etelä-Euroopassa on edelleen juhla, johon liitetään miellekuva karnevaaleista. Tunnetuimmat laskiaisajan karnevaalit vietetään edelleenkin Venetsiassa. 

Mitä sitten karnevaalit ovat? Sana tulee latinankielisestä sanasta carnilevaria – lihan pois paneminen. 

Mainittakoon myös se, että mannermaiset laskiaishuvit karnevaaleineen tulivat Suomeen Juhana Herttuan mukana 1500-luvulla Turkuun, mistä juhlatavat ja –ruuat levisivät vähitellen säätyläisten kautta myös rahvaalle. Laskiaispullan ja hernekeiton syömisen ohella olisikin toivottavaa, että ikiaikainen keskieurooppalainen tapa viettää laskiaista karnevaalien merkeissä palaisi suomalaisiinkin tapoihin. Onhan viime vuosina yleistynyt muutkin kansainväliset juhlatavat kuten halloweenin, ystävänpäivän sekä kirjan ja ruusunpäivän vietto. 

”Juhanan tiedetään palkinneen parhaita naamiaisasuja ja nokkelimpia ilveilijöitä. Ilveilyn sivumerkitys on Keski-Euroopan laskiaiskarnevaalikulkueilla ollut vuosisatoja. Joukon voimalla ja pilailun suojissa on uskallettu pilkata vallanpitäjiä ja vallitsevaa maailmanjärjestystä. Suomessa tämä vivahde on ollut vähäisempää vaan ei täysin tuntematonta. Suomen ensimmäiset laskiaisen naamiaistanssiaiset järjestettiin Helsingissä vuonna 1813 "Venäjänmaan onnettomien" hyväksi. Muoti levisi nopeasti myös pikkukaupunkeihin ja säätyläisten kerhoilta ammattikunnille, käsityöläisille, opettajaseminaareihin ja osakuntiin.” [lähde ei ole säilynyt tallella]

Laskiaisruuat

Laskiaisen perinteeseen on kuulunut syödä niin hyvin, että sormet kiilsivät ja rasva tirskui suupielistä. Syitä tähän on ollut kaksi. Ensiksikin laskiaisruuan tuli olla rasvaista ja sitä tuli olla runsaasti, koska näin taattiin tulevan vuoden karjaonni: saatiin lihavia sikoja ja lehmät lypsivät runsaasti.

Sitä lihavampia ja runsaslypsyisempiä,
mitä enemmän suupielet kiilsivät rasvasta ruuan jälkeen.

Runsas ruokapöytä laskiaispäivänä enteili vaurautta ja hyvää ruokaonnea loppuvuodeksi. Olihan se viimeinen päivä ennen uusien kananmunien ja tuoreen maidon saamista ennen pääsiäistä. 

Toiseksi tankkaamalla rasvaista ruokaa laskiaisena oli mukavampi aloittaa 40 arkipäivää kestävä pääsiäispaasto. 

Näin jälkikäteen voisi ajatella myös, että laskiaisena syötiin pois kaikki ne ruoka-aineet, jotka olivat paaston aikana kiellettyjä, ja jotka olisivat voineet pilaantua sen aikana. Hyvää ruokaa kun ei aiemmin tullut mieleenkään haaskata. 

Paaston aloittamista kuvaavat hyvin laskiaistiistain muut nimitykset:

lihavatiistai, lihatiistai (Varsinais-Suomi), rasvatiistai (Karjala ja Keski-Suomi) ja rasvalaskiainen (Kuhmo)

Katolisella ajalla, samoin kuin nykyisin ortodokseillakin, paastottiin jättämällä väliin liha, kananmunat, kerma, maito, voi ja valkoiset jauhoruuat, joita tosin muutenkin syötiin harvoin, sillä vehnän jauhatus niin, ettei se säilytyksessä härskiinny, keksittiin vasta 1900-luvulla. Muutenkin vehnäjauhojen käyttö alkoi yleistyä vähitellen Suomessa vasta 1700-luvulla. Sitä ennen leivonnassa käytettiin lähes pelkästään ohra- ja ruisjauhoja.

Nykyisin laskiaiseen yhdistetään hernekeitto ja laskiaispullat ja niitä kuuluu syödä eritoten laskiaistiistaina, ei niinkään laskiaissunnuntaina. Näistä hernekeitto edustaa tuhtia ja rasvaista paastoa edeltävää ruokailua ja laskiaispullat paastonaikana kiellettyä valkoista ruokaa. 

Hernesoppa on tehty perinteisesti laskiaiseksi siansorkista, joita säästettiin syysteurastuksesta ja juuri tätä keittoa varten. Tosin siankynttä syötiin myös kynttelinpäivänä 6.2. Esimerkiksi Anttolassa on ollut tapana paistaa suolatut siansorkat uunissa. Sen jälkeen niitä keitettiin herneiden kanssa keitoksi.

Kun sorkkarokka oli syöty, piti sorkat viedä salaa metsään. Sitten kesän tultua siat halusivat mennä metsään syömään heinää.

Muualla Suomessa sorkat heitettiin metsään vasta pääsiäisenä.

Ruotsinkieliset syövät hernekeittonsa perinteisesti lämmitetyn punssin kera. 

Laskiaispulla tuli Saksasta Ruotsiin 1600-luvulla. Sitä ennen syötiin laskiaisena hillomunkkeja. Ensimmäinen maininta nykyisen Suomen alueelta kerrotaan olevan vuodelta 1689. Alun perin pulla ruskistettiin voissa ja siitä löytyi rusinoita tai korintteja. Myöhemmin pulla tarjottiin maidon ja sokerin kanssa ja sen väliin laitettiin kermavaahtoa ja mantelimassaa, joka myöhemmin vaihdettiin usein myös hilloon. Suomessa tapa syödä kermalla ja hillolla/mantelimassalla täytettyä pullaa alkoi yleistyä säätyläisten keskuudessa vasta 1700-1800-lukujen taitteessa, ja sillä korvattiin vähitellen laskiaisherkkuna olleet hillomunkit. 1800-luvulla pullia myytiin konditorioissa, joista ne, joilla siihen oli varaa, ostivat kodeissa syötäväksi. Tuohon aikaan laskiaispullien ohjeet myös alkoivat löytyä suomalaista keittokirjoista ja niitä alettiin valmistaa kodeissa yleisemminkin. Ensimmäinen pohjoismainen keittokirjamerkintä laskiaspullasta on ruotsalaisen Cajsa Wargin keittokirjassa vuodelta 1755.

Katolisella ajalla laskiaisena ei olisi voitu kuvitella syödä laskiaspullaa, vaikka pullaa olisi kenties ollut saatavillakin, sillä laskiaisena ei katolisen perinteen mukaan missään nimessä saanut tarttua teräaseeseen; eli pullan leikkaaminenkin oli silloin kielletty. Hillolla täytetyn munkin valmistamiseen ei sen sijaan teräasetta tarvittu.

Ruotsalaiset ja ruotsinkieliset Suomessa, syövät laskiaispullan useimmiten keittolautaselta kuuman maidon kanssa. Ainakin Tukholmasta saa kahviloistakin laskiaispullan kuumalla maidolla, joka kaadetaan mantelimassaa ja kermavaahtoa sisältävän pullan päälle. Espressokoneen maidonkuumentimella saa kiehuvaa maitoa nopeasti ja ilmeisesti kahvilan kalustoon kuuluu muutamia syviä lautasia. Ruotsiksi laskiaispulla on muuten semla, joka suomenruotsalaisilla tarkoittaa sämpylää. Ja makuelämystä voi verrata hyvään pullamössöön. 

Tarinan mukaan Ruotsi-Suomen kuningas Adolf Fredrik tukehtui pullamaitoonsa laskiaistiistaina 1771.  Tuohon aikaan pullat täytettiin massalla, jossa oli pullansisusta, mantelia, munankeltuaista, kermaa, voisulaa ja sokeria. Pullia keitettiin täyttämisen jälkeen puoli tuntia maidossa ja ne tarjottiin keitinliemen ja maidosta, sokerista ja voista tehdyn kastikkeen kera. Marsipaanitäyte yleistyi vasta 1800-luvun puolivälissä. Laskiaispullien ohella kuninkaamme nautti hapankaalia, lihaa ja nauriita, hummeria, kaviaaria, savusilakkaa ja samppanjaa, joten kelpo ateria oli kuninkaan viimeinen ateria. 

Pannukakkua eli laskiaiskropsua on syöty perinteisesti ainakin Pohjanmaalla. Pannukakku on tehty ohrajauhoista ja paistamiseen on käytetty runsaasti voita tai sianrasvaa. Mukaan on voitu laittaa myös sianlihanpaloja tai silavakappaleita tai höystöä (lampaan talia). Näitä käytettiin etenkin silloin, kun pannukakku tehtiin täysmaidon asemasta kuoritusta maidosta. Pannukakkua on paistettu useimmiten kuumassa uunissa nopeasti, jolloin siitä tulee pehmeää ja ohutkuorista, mutta se voidaan tehdä myös uunin jälkilämmössä hauduttamalla, jolloin siitä tulee kovempaa ja makeampaa. Nykyisin pannukakusta jätetään laskiaisenakin liha ja silava pois. 

Savossa on pannukakun sijaan tehty lampaantalilla höystettyä rasvarieskaa, jota syötiin päivällä muiden ruokien kanssa lämpimänä. Tähteet jaettiin ja jokainen sai syödä loput milloin halusi.

Ennen rasvarieskan syömistä ei saanut mennä mäkeen, sillä sukset eivät luistaneet kuin vasta syönnin jälkeen.

Satakuntalaiseen, varsinaissuomalaiseen ja hämäläiseen laskiaisperinteeseen on kuulunut perinteisesti myös verimakkarat. Verestä ja ruisjauhoista tehdyt makkarat valmistettiin maanantaina ja syötiin laskiaistiistaina mäestä tultaessa ja loput syötiin illalla iltapalaksi.Makkaroita paistaessa piti olla huolellinen:

Jos makkarat rikkuivat uunissa, se ennusti naimis- tai muun kaupan purkautumista.

Venäläisestä keittiöstä on tullut suomalaiseen laskiaisen ajan ruokaperinteeseen tattarijauhoista tehdyt blinit, mäti ja vohvelit. 1924 vuoden Kotiliedessä mainitaan että linneistä eli blineistä on tullut hernekeiton ohella melkeinpä välttämätön laskiaisherkku. Lehdessä suositeltiin blinien seuraksi mätiä, anjovisvoita, raakaa kananmunaa ja anjovissuikaleita tai siivilän läpi puserrettua suolattua lohta johon sekoitetaan runsaasti kermavaahtoa. Itse ole tutustunut bliniviikkoihin ensi kertaa Joensuun teatteriravintolassa, mutta nykyisinkin näitä herkkuja saa viikon, parin ajan luultavasti joka kaupungissa.

Liukasta laskiaista

Erilaiset ennusmerkit ja uskomukset kuuluvat myös laskiaiseen, samoin mäenlasku ja muukin ilakointi. Laskiaiseen on kuulunut oleellisena osana mäenlasku, johon poikkeuksellisesti ottivat osaa kaiken ikäiset ihmiset. 

Mäkeä laskettiin ajatuksella, että kelkan liukumisen pituus voisi ennustaa pellavan- ja hampunkasvua. Mitä pidemmälle kelkalla pääsisi, sitä pidempiä kuituja saataisiin. Omalle talolle toivottiin tietysti hyvää onnea ja naapurille huonompaa. Menestystä viljelyksille sai enemmän, jos naisväki piti hiuksensa kerrankin vapaina tuulessa hulmuavina. Myös hiusten harjaamisen ja valkoisiin pellavavaatteisiin pukeutumisen uskottiin takaavan pitkiä pellavia. 

"pitkiä pellavia kon seipäitä, räätikkäitä kon nurkanpäitä" (Kokemäki).

Monin paikoin laskiaisena laitettiin nuorison iloksi puhtaille haoille hakotarhaan hyppylauta. jonka ympärille nuoriso kokoontui riehakkasti.

Ruotsin ja Venäjän säätyläisiltä Suomeen on tullut laskiaisen rekiajelut; rekiretket ja Euroopasta 1800-luvulla muotiin tulleet laskiaisen luistelutapahtumat. Nykyäänkin järjestetään joillain paikkakunnilla laskiaistiistai-iltana retki- tai rusettiluistelua tervasoihtuineen. 

Ulkoillessa on hyvä katsella ennusmerkkejä tulevasta säästä ja luonnon antimista:

Jos laskiaisena tuuli vie rikan tien yli, tulee hyvä pellavavuosi.

Jos laskiaisena sataa lunta, vaikka vähänkin, tulee kesällä hyvä marjavuosi.

Tuhkakeskiviikko

Laskiaista seuraa tuhkakeskiviikko, joka aloittaa 40 päiväsen pääsiäispaaston. Nimitys tulee katoliselta ajalta, jolloin pappi sirotti tuhkaa syntejään julkisesti katuvien päähän ja teki tuhkalla ristinmerkin katujien otsaan. Nykyisin pääsiäispaasto alkaa olla tuttua myös luterilaisissa piireissä. Luterilaisen paaston aikana hiljennytään ja kieltäydytään jostain itselle liian tärkeäksi tulleesta asiasta kuten kahvista, televisionkatselusta, motolla: 40 päivää ilman. 

Itse olen pohtinut vuosikaudet, miten ihmeessä laskiaisesta on muka 40 päivää pääsiäissunnuntaihin. Vasta tänään tajusin, että lukuun ei oteta mukaan sunnuntaita.