Eilinen Runebergin päivä nosti taas mieleeni pari vuotta sitten näkemäni meemin. Kuvassa istui Fredrika Runeberg ja tekstinä oli jotain sinnepäin kuin:
"Se tunne kun sinut muistetaan vain jostain tortusta"
Herra Runebergillä oli ansionsa, joita en yhtään väheksy. Samaan tapaan kuin paremmin tuntemani Lucina Hagman oli J.L. Runebergin sytyttäjä. Harva suomalainen ylioppilas viitsisi kokoontua yösydännä laulamaan Jukka Viikilän (kaksi Finlandia palkintoa) ikkunan alla. Ei edes läpällä. 1800-luvulla tuota intoa piisasi.
Kaiketi Runeberg puhui kuin [Runeberi], vaikka erään vitsin mukaan olikin kankeakielinen ja jossain pitänyt lyhyen pöytäpuheen nousten seisomaan, ja sanoen, muut ne puheita pitelee, minä poika pyörähtelen vaan.
Runeberg myös kirjoitti kuin Runeberg. Vahvasti, innostavasti ja kulttuuri-identiteettiä luoden.
Mutta minun ei pitänyt puhua tänä vuonna herrasta vaan rouvasta. Fredrika Runeberg eli kuuluisan puolison varjossa. Siinä missä herra Runeberg istui metsästysmuistojensa keskellä isossa työhuoneessaan, kirjoitti Fredrika pienen pöydän ääressä valvoen samalla, että perhe sai ruokaa ajallaan ja että taloudessa oli muutenkin asiat kunnossa.
Fredrika parka. Fredrika sentään oli maamme ensimmäinen historiallisen romaanin kirjoittanut nainen ja itse asiassa ensimmäisiä ylipäätään historiallisen romaanin kirjoittaneita suomalaisia. Sakari Topeliuksen Välskärin kertomukset ehti painoon ennen Fredrika Runebergin romaania, mutta sekin vain siksi, että Runebergin kirja lojui heidän kotinsa pöytälaatikossa peräti 10 vuotta ennen kuin sitä tarjottiin kustantajalle. Sääli, että Fredrika Runeberg on pahasti unohdettu. Yleensä hänet muistetaan vain 5.2. ja silloinkin puolisonsa tai kuuluisan tortun kautta. Jälkimmäinen taisi olla kyllä alunperin pietarsaarelaisen leipurin luomus.
Pakko miettiä hetki myös sitä, että jos 1800-luvun vähistä kirjailijoista unohdetaan merkittäviä kirjailijoita, niin mitä meidän aikamme kirjailijoilla on aikaa vastaan. Sääli Kaari Utriota ja kumppaneita, kohta hekin unohtuvat uusien kirjoittajien tieltä, jos näitä alansa pioneerejäkään ei muistella.
Runebergin päivän kunniaksi kuuntelin Fredrika Runebergin historiallisen romaanin Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä (-kertomus isovihan ajoilta). Kirja on julkaistu ensi kertaa ruotsiksi 1858 ja suomeksi 1881.
Luen harvoin historiallista romantiikkaa ja vielä harvemmin pelkkää romantiikkaa, mutta sen verran niitäkin on tullut luettua, että saatoin itse todeta, että itse tarinalla ei ole mitään hävettävää.
Käyttämässäni suoratoistopalvelussa tarjolla ollut kirja on 1914 kuolleen Arvo Lempirannan käännös, joten kieli ei kaikilta kohdin ollut nykykielen mukaista. Kirja on kuitenkin käännetty uudelleen 1981 vuonna, joten paperikirjan lukijalla on valittavana nykykäsitykseen paremmin soljuvaakin tekstiä. Itseäni vanha käännös ei hatiannut, sillä se sopi mielestäni jopa hyvin 1712 vuoden maisemiin, vaikka lauserakenne olikin välillä melkolailla monimutkainen.
Kirjan pääpaikkana on Tampereella sijaitseva Hatanpään kartano, joten oli mukava saada kuntahaasteen Tampere-kohtaan muutakin kuin Seppo Jokisia ja Weksi Korhosia.
Kirjan päähenkilö Margareta joutuu eroon äidistään ja sisarestaan kun naisvaltainen perhe pakenee kartanosta venäläisiä sotilaita. Toisin kuin monet muut perheen äiti ei ole halunnut paeta isovihan alta Ruotsiin, vaan on päättänyt asua kotonaan.
Margareta tapaa metsässä tutun miehen ja jatko eteneekin sitten perinteisillä linjoilla. Äiti vastustaa holhoojana Margaretan aatelitonta valintaa ja se tuo mieleeni kulttuurit, joissa edelleen vanhemmat valitsevat lapsilleen puolison, eikä siihen ole vastaan panemista.
Margareta on kuitenkin voimakastahtoinen ja kirjan lukemalla selviää, kuinka hänen rakkaustarinansa etenee.
Isovihan aikana (1700-1721) Suomessa riehui sotilaiden lisäksi rutto. Mustasurma jylläsi maassamme 1710-11. Pahin ja verisin miehitysaika oli 1713-14, eli kirjan alun jälkeinen aika. Pelko kirjan tapahtumissakin oli aiheellinen, sillä tappamisen vaihtoehtona oli naisilla usein raiskaukset ja vieminen Pietariin tai jopa Persiaan asti myytäväksi orjaksi.
 |
| Hatanpään kartano 2018 |
Kirja kertoo aatelisesta perheestä, mutta sekä sortajat että rutto kohtelivat kaikkia tasa-arvoisen julmasti. Kirjassa ei rutosta puhuta, ja vaikka ruttoa ei paljon sisämaassa esiintynyt, niin tamperelaisetkin aateliset varmasti olivat asiasta kuulleet. Itse ajattelisin, että se saattoi hyvinkin olla perheen äidille syynä siihen, että monien muiden tapaan perhe ei lähtenyt Turun saariston kautta Tukholmaan pakoon. Rutto oli riehunut juuri edellisenä vuonna Turussa ja mielessä varmasti kyti, että oliko sittenkään varmaa, että tuo tappava kulkutauti oli saatu hallintaan.
Yhtä kaikki pidin siis tarinaa luonnikkaana historiallisena romaanina. Pietarsaaressa 1807 syntyneellä Fredrikalla oli varmasti paljon tietoa isovihasta, vaikka tapahtumista oli aikaa noin 90 vuotta. Isoviha kohdistui erityisen julmasti Pohjanmaalle ja siitä luultavasti kerrottiin paljon hirveitä tarinoita. Hirveimmät tarinat eivät ehkä ajautuneet tyttöjen korviin, mutta otaksuttavasti tiedot kokonaisten kylien hävittämisestä olivat kaikkien tiedossa vielä tuolloin.
