Kadonnutta arkkia metsästämässä

Koskaan ei tiedä, mitä löytää kun ryhtyy etsimispuuhiin. Tuo toteamus tuli mieleeni, kun viime vuonna googlettelin kankaanpääläisiä kirjailijoita. Eihän niitä montaa ole, mutta jonkun verran kuitenkin. Edellisen kerran olen etsiskellyt samaa tietoa noin 5 vuotta sitten ja silloin tietoa oli vähemmän tarjolla. Kirjaosumien määrä siis on kasvanut. Hieno juttu. Mutta se, mikä sai henkäisemään syvempään oli se, että Kankaanpäässä asuneesta maanmittarista ja hänen liiton arkun etsimisreissustaan oli tehty kirja. 

Kirjan kohteena oli Valter Juvenius ja kadonneen arkin metsästys ja sen kirjoittaja on Timo R. Stewart. Kirja oli ilmestynyt syksyllä 2020 ja ilmeisesti koronabreikkailun vuoksi en ollut huomannut sellaista tapahtumaa lainkaan. Kirjasta ei näemmä kerrottu Italiassa tänään -Twittersivuilla, vaikka kirjan aihe kyllä on sellainen, että se olisi voitu huomioida ulkomaillakin. Tosin ehkei ihan tuoreeltaan, kun suomen kielen kääntäjiä on maailmalla melko vähän. 

Kirjan esipuheessa on argeologi Eric H. Clinen sitaatti: 

Tietääkseni yksikään arkeologian ammattilainen ei ole ikinä lähtenyt etsimään liitonarkkia. 

Tuossa vakaassa uskossa olen itsekin ollut, jopa niin vahvassa, että olen ajatellut, että vähän vähemmänkin ammattilaiset olisivat sen puuhan jättäneet väliin. Maanmittari, runoilija, kääntäjä ja myöhemmin Viipurin Työväenopiston johtaja Valter Juvenius oli itselleni ennen tätä löydöstä vain runoilija. Edes Kankaanpää kytköksistä en tiennyt, ja aloin heti pohtia, josko Juvenius olisi Kankaanpään vuosinaan mittaillut myös omien esi-isieni peltoplänttejä. Luultavasti kyllä. 

Kirjaa lukiessa mietiskelin, että aikamoisen vaiherikas elämä Valterilla oli. Hän runoili Leonardo da Vincistä, jonka yksi säkeistön osa voisi olla hänen omaakin elämäänsä: 

Työhuone tää tuo mieleen 

monen riemun lauhan: 

Mä tuossa tutkin, tieteilin, 

sain runot soimaan. 

Juvelius oli monipuolinen mies. Ja sitkeä opiskeluissaan. Raamatun tukimiseen hän paneutui maanmittaustöissä maaseudulla, mm. Kankaanpäässä, missä pienissä taloissa yöpyessään hän lueskeli Raamattua, kun ei viitsinyt kantaa mukaan retkillään omia kirjoja. Raamattu löytyi jokaisesta töllistä. 

Hupaisa yhteensattuma on, että Juvelinin Raamatun tutkimuksiin liittyy myös Nostradamuksen ennustukset, joihin itse paneuduin viime vuosituhannen loppussa. Nostradamushan ennusti, että Pohjoisesta nousee uusi oppi, joka saisi paljon kannatusta kristittyjen, juutalaisten ja muslimien keskuudessa - ja mikäpä siihen olisi parempi paikka kuin Jerusalem. Juvelius uskoi löytäneensä tämän salaisuuden. 

Kun itse tutkin Nostradamusta, en paneutunut niinkään tuohon kohtaan vakavissani, mutta tulkitsin ennustuksia mm. siten, että kruunuprinssi William putoaa hevosen selästä ja loukkaa jalkansa niin, että ontuu loppuikänsä. Jossain vaiheessa kun hän on noussut kuninkaaksi prinssi Harry kaappaa vallan ja se on yksi lähtölaukaus lopun alulle. Itseni piti kirjoittaa tuosta fiktiota, mutta motivaatio meni, kun Johanna Sinisalo julkaisi Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan, joka vesitti osan tarinani uutuudesta. Veikkaan, että Sinisalo kiteytti sanomansa paremmin, joskin häneltä jäi Nostradamus käyttämättä 😊.

Juvelin aloitti itsenäisen työuransa 1896 Turun ja Porin läänin nuorempana komissiomaanmittarina. Vuotta myöhemmin hän julkaisi ensimmäisen runokirjansa Kuvia ja säveliä, josta yllä oleva runositaatti on peräisin. Mainittakoon, että hänen tunnetuin runonsa lienee Jo karjalan kunnailla lehtii puu (1901).

Juvelin muutti puolisonsa kanssa Kankaanpäähän, missä hänelle alkoi tulla terveysongelmia. Ongelmia oli myös alkoholin kanssa ja seutukuntaa tuntevana on pakko myöntää, että on kunnioitettavaa, että Juvelin ylipäätään pystyi pitämään Kankaanpään vuosinaan useita pidempiäkin raittiuskausia. Tuohon aikaan esimerkiksi Samminmajassa joka kuului vielä Kankaanpäähän, oli useampikin palkattu poliisiksi etsimään salaviinankeittäjiä, joista pari löytyi (ja tuomittiin) omistakin sukulaisistani. Hän oli virkavappaalla useita kuukausia 1904-05  ja lopetti maanmittarin työt kokonaan 1907. 

Nykyihmisenä tässä mietiskelen, kuinka paljon Juvelinin terveysongelmat olivat oikeita ja kuinka paljon vain sitä, että hän halusi tutkia ja opiskella (väitöskirja hyväksyttiin 1906) sekä kääntää ja kirjoittaa runoja? 

Nämä työt sujuivat sairastelusta huolimatta niin, että 1909-1911 voitiin tehdä kaivauksia Jerusalemissa. Sellaisia ei pykätä pystyyn nykyisinkään tuosta vaan ja tuolloinkin ne vaativat paljon työtä jo etukäteen, vaikka kaivajat olivatkin paikallisia. 

Aikaa kului, kun etsittiin yhteistyökumppaneita ja ennen kaikkea rahoittajia, mutta vihdoin lokakuussa 1908 syndikaatti oli valmiina kasassa ja Valter Juvelin oli sen tieteellinen johtaja. Rahoitus oli mittava, sillä pelkästään valmisteluun päärahoittaja Parker sitoutui maksamaan nykyrahassa mitaten noin 100.000 euroa. Rahasta viis, sillä tuleva palkinto, liitonarkki, olisi jotain, mitä kukaan muu ei ole koskaan löytänyt ja tuskin löytääkään.

Samaan aikaan Valter muutti perheineen Viipuriin, missä otti vastaan Työväen opiston rehtorin työt. 

Kuva: Jerusalemista Unsplash Levi Meir Clancy

Mitä sitten kaivauksilla tapahtui ja miten kaivauksille ylipäätään päästiin kannattaa lukea kirjasta.  

*  *  *

Filosofian tohtori Valter Juvelin, joka myös Valter Juvana ja Heikki Kenttänä tunnettiin, kuoli maine puhtaana melko tasan 100 vuotta sitten jouluyönä 1922 45 minuuttia yli puolen yön keuhkokuumeeseen. Hän ehti elää vain 57 vuotta.  

Yksi syy, miksi Juvelinin Jerusalemin retkestä on kerrottu niin vähän, on se, että hän määräsi arkistonsa säilymään 50 vuotta koskemattomana. Niinpä tutkimukset alkoivat vasta 1970-luvulla. Kirjan kirjoittaja törmäsi aineistoon omaa akateemista tutkimusta tehdessään. 

Tiikerin voima kanssasi - Hyvää uutta vuotta!

Toivotan tiikerin voiman mukaista uutta vuotta!, kuten kiinalainen ehkä sanoisi. 

Härän vuosi vaihtuu tänään tiikerin vuodeksi. 

Edessä voi olla kiinalaisen horoskoopin mukaan suuria mullistuksia. Ellei maa järise, tai sotia syty (1914), niin ainakin muutoksia tulee. Jälkimmäinen on toisaalta juuri nyt hyvä ennustus, sillä kaksi koronabreikkivuotta riittäisi vallan mainiosti ainakin minulle ja olisi hyvä alkaa taas jotain uutta.

Pitkästä aikaa innostuin kaivamaan kirjahyllystä esille astrologiakirjojani. Parikymmentä vuotta sitten olin hyvin innostunut aiheesta ja pidin liitä luentojakin. Marttatöiden vuoksi innostus jäi taka-alalle, mutta nyt taas tuntuu siltä, että voisin hypätä tiikerin selkään ja laukata kohti uusia tuulia. 

Jähmeä metalli-härän vuosi on siis takana ja edessä soljuva vesi-tiikerin vuosi. 

Saas nähdä pompitaanko eteenpäin Nalle Puhista tutuin iloisin Tikrun tiikeripompuin, vai hiivitäänkö eteenpäin viekkaasti kuin Viidakkokirjan Shere Khan. Jonkin näköisiä loikkia on joka tapauksessa edessä, jos ennustukset pitää paikkaansa. 

En ehtinyt katsoa eilen Helsinki-kanavalta Kiinasta lähetettyä uudenvuoden ohjelmaa, mutta korjasin tilanteen tänään heti aamusta (ohjelma on nähtävillä siellä viikon verran). 

Ohjelmassa oli vanhan vuoden pois rummutusta, perinteisiä vuodenvaihteen lauluja, uudempaa perinnemusiikkia ja innostava tietopläjäys uudenvuoden symboliikasta. Juontajapari toimi hyvin yhteen. 

Tiesin entuudestaan punaiset kirjekuoret, ilotulituksen ja perhekeskeisyyden, mutta uutta oli uudenvuoden ruokiin liittyvät merkitykset. Esimerkiksi ruohosipulia kannattaa syödä, koska se merkitsee pysyvää vaurautta ja sian lapaa, koska se äännetään samaan tapaan kuin onnea ja pitkää ikää. 

Päättelin itse, että Suomessa pitäisi syödä kääresylttyä (sian mahaa) jotta saisi paljon rahaa. Tuossa on kyllä vinha totuuden siemen. Sian vatsalihat maksavat paljon vähemmän kuin kinkku saati sisäfilee, ja kun senteissä on miljoonan alku, niin vaurauttahan se lisää, kun halvempaa lihaa syö juhlassakin. 

Juhlalähetystä katsellessa tuli mieleen, että olisiko sittenkin kannattanut opetella yliopistoaikana soittamaan kanteletta enemmänkin kuin saamani kanteleen mukana tulleen ohjelehdykän verran. Eka vuoden professorimme soitti kannelta ja pojat intoilivat että heidänkin pitäisi seurata gurun jalanjälkiä. Minä kuitenkin taisin olla ainoa joka sinä vuonna sai kanteleen.

Näin jälkeenpäin ajatellen jos 35 vuotta olisi soittanut vaikka tunnin viikossa, niin paljon olisi tullut opittua. Tosin ei kai vieläkään olisi myöhäistä alottaa. Kenties ehtisin hyvinkin soittaa vielä 35 vuotta.... 

Mutta yhtäkaikki ohjelman kiinalaisten kielisoitinten soitanto oli kaunista. Ja oli se suomalainenkin kappale kiva. Ehkä suomalaistenkin pitäisi rohjeammin soittaa omia perinnesoittimia. Pukinsarventöräyttelijöitä olen kuullut kerran viikinkiravintolassa, mutta kuka soittaa enää tuohitorvea? 

Mukavaa oli myös nähdä kuinka lähetyksessä puhallettiin eräänlaisesta sokerimassasta suomalaisille tervehdykseksi Muumipeikko. Kiinalaiset ostavat perinteisesti uutena vuotena kiinalaisen astrologian eläinhahmoja, mutta kyllä se Muumikin näytti kivalta. 

On hyvä, että aineettoman perinnön juttuja, kuten käsityötaitoja esitellään myös tällaisissa kulttuuriohjelmissa. Usein vastaavat ohjelmat ovat olleet kovin musiikki ja näytelmäpainotteisia. Muutamassa itsenäisyyspäiväjuhlassa on viime vuosina nähty suomalaisia maisemia ja kuultu runonlausuntaakin musiikin ohella, joten perässä tullaan - vai ollaanko me edellä. 

Tällaisena päivänä, kun tiikerin vuosi alkaa, on itseoikeutettuna ykkösvinkkauksena Jack Higgins Tiikerin vuosi. 

Luin kirjan kolmisen vuotta sitten ja ajattelin silloin, että tuo olisi oivallinen kirja juurikin tälle päivälle. En ole aiemmin Higginsiä lukenut, joten luultavasti hyppäsin mukaan sangen keskeltä pitkää tarinaa. Kirjassa liikutaan 1960-luvulla ja 1995 vuodessa ja ollaan sekä Tiibetissä että Lontoossa. Kirjan luokittelin vakoilutyyppiseksi. En juurikaan perusta vakoilujutuista, mutta tämä oli kuitenkin kelpo seikkailu. 

Selailin lukupinoani ja katselin, että alkuvuodelle riittää näemmä tiikerikirjallisuutta enemmänkin.

Yöpöydällä on keskeneräisenä Robert van Gulikin Apina ja tiikeri jonka aloitin eilen uudenvuoden aaton kunniaksi. Se taitaakin olla ainoa kiinalaiseen horoskooppiin edes jotenkin viittaava romaani omassa varastossani. 

Kirjassa on itseasiassa kaksi novellia, Apinan Aamu ja Tiikerin yö.  

Mikä vuosi tästä tuleekaan - on ensimmäinen helmikuuta ja luen jo neljättä novellikokoelmaa!

Ikuisuuden vuoroaan on odotellut Yann Martelin Piin elämä (sopii Porin Lukuhaasteen alkuaineeksi), Tuula-Liina Variksen Yoshiro Mifunen tiikeri sekä Anja Angelin Joka tiikerillä ratsastaa. Ainakin Piin elämän aion lukea pikapuolin. 

Aiemmin lukemistani jollain tapaa tiikerikirjoista voin suositella lapsuuden nostalgianälkäisille A. A. Milnen Nalle Puhia ja Royad Kiplingin Viidakkokirjaa, sekä jännityksen ystäville paria Tiikerinsilmää. Leena Lehtolaisen Tiikerinsilmää on Henkivartija-sarjan neljäs osa parin vuoden takaa, Wilbur Smithin Tiikerin silmä on 1980-luvulta ja kertoo aarteen etsinnästä Mosambikissä.

Meillä käärmeillä tiikerin vuosi sujuu hyvin. Nyt olisi sopiva aika alkaa kirjoittaa ensi vuoden Finlandia-palkittavaa romaania tai jotain muuta kirjoitusprojektia. Aion tarttua tarjouksiin, kun niitä vastaan tulee. Tällainena mainiona vuonna niitä tulee varmasti. 

Itselleni tulee tiikeristä mieleen aina ensimmäisenä ensimmäinen saamani tarra. Sen antoi minulle edesmennyt serkkuni Esko, kun olin 6-vuotias. 

Tiikeri-tarran liima on pitänyt hyvin 50 vuotta. Vain vasen alakulma on hieman auennut. Kuvan liimasin uuden, ensimmäisen kiiltokuvavihkoni kannen sisäpuolelle. Sivulla olen harjoitellut näköjään sekä kirjoittamista että laskemista. Yllättävän hyvin kirjoitin nimeni 6-vuotiaana, eikä koulu näemmä kovasti käsialaa muuttanut. Ollaan me käärmeet vaan taitavia! 

Tiikerin voimat kanssanne!