Kun on kerran kuullut ruisrääkän lauleskelevan kesäillassa,
ei voi muuta kuin pohtia, josko Eino Leinon aikaan olisi sittenkin ruislintu
tarkoittanut jotain muuta lintua.
Joskus kauan sitten Eurajoella kuulin, kuinka
ruisrääkän laulua kuvattiin sellaiseksi, kuin rutikuivasta puusta yrittäisi
kiskoa irti hieman ruostunutta rautanaulaa. Ainakaan itselleni se ei ole ääni,
jota kuuntelisi mieluummin kuin satakieltä, vaikka auliisti myönnän, että
ulkoseinän takana rantametsikössä asustava, puolisoa vaille jäänyt satakieli
pitää aikamoista meteliä koko kesän.
Muutama päivä sitten töissä kuulin, että Porissakin
ruisrääkkää voi kuunnella. Lempeässä kesäillassa, jos kohta sellaisia saamme,
on toivottavasti romanttisempiakin lintuja kuunneltavaksi, esimerkiksi
mustavariksia..... ei kun mustarastaita.
Suvihan meillä tässä on meneillään, ja jotenkin itse olen
aina mieltänyt kesän kaikkein runollisemmaksi vuodenajaksi. Se johtuu varmaan
siitä, että kesällä 1986 ollessani kesätöissä Siikaisten keskustan grillillä,
lueskelin runoja niinä hiljaisina hetkinä, jolloin asiakkaita ei ollut mailla
halmeilla ja kaikki siivoustyötkin oli tehty jo aikoja sitten. Kävin
lainaamassa kirjastosta kerrallaan kolmisen kymmentä runoteosta sen kummemmin
valitsematta. Aakkosjärjestyksessä. Kesän aikana sain hiljaisina hetkinä, kun päivälle määrätyt työt oli tehtynä, luettua koko runohyllyn
teokset.
Suven ja runon -päivänä pitää toki lukea runoutta. Eino
Leinot tuli kahlattua kannesta kanteen lukioaikana, eikä vielä ole tuntunut
siltä, että yksittäisten runojen lisäksi pitäisi aloittaa lukeminen uudestaan.
Tunnustaudun kyllä enemmän loppusoinnullisen kuin nykyaikaisemman runouden
ystäväksi,. Jälkimmäistä lukiessa mietin useasti, mikä loppujen lopuksi on
runon ja mininovellin ero. Vielä en ole sitä keksinyt, mutta asian pohtiminen
on työn alla.
Sattumalta käsiini osui tämänviikkoisilla kirjastokäynneillä
kaksikin runoteosta, jotka haluan jakaa tässä ja nyt kaikelle kansalle. Ensi
alkuun mainittakoon, että itsellenikin yllätyksenä, kummassakaan ei ole
loppusoinnun loppusointua.
Ensimmäisenä suosittelen Arto Juurakon ja Benjam Pöntisen
Eläämellistä rakkautta. Reilusti neljäsosa verestäni on pohjalaista ja
luultavasti siksi eteläpohjalainen murre kuulostaa korvissani kovasti
kotoiselta. Kirjasta löytyy hienoja eläinkuvia ja niihin liittyviä
rakkausrunoja. Pohojalaasittain lausuttuna, totta kai. Kirjassa voi tutustua
mm. Mesikämmenen ratekiaan, Murkkupeuraan, Naalimaankaikkeuteen ja Porsahien
pohorintoihin.
Toinen runokirja on Hamdam Zakirovin Kaukana mereltä.
Uzbekistanilainen, nykyisin Kouvolassa asuva Zakirov runoilee kesästä: pioneista,
auringonkukista, kesäkuusta, kesästä 1988, Adoniksen ja Andrein kesästä.
Kirja palautti mieleeni oman nuoruuteeni ja ennen kaikkea ne
ihanat, sateiset kesäpäivät, jolloin äidin kanssa kuunneltiin radiosta Raimo
Lintumiehen juontamaa kesäohjelmaa ja tehtiin käsitöitä kuten kudottiin
mattoja. Zakirovin matonkutoja taisi tehdä hieman erilaisempia mattoja, kuin
äitini neliniitiset räsymatot, mutta samoissa mietteissä lienevät naiset
käsitöitä tehdessään kaikkialla maailmassa.
Aikuisena on ollut mielenkiintoista huomata, miten erilaisia
on ne asiat, jotka ovat olleet lapsuuden kesien kohokohtia. Itselleni sateisten
ja käsityöpainotteisten kesäpäivien lisäksi kohokohtia olivat pyöräretket
uimaan muiden kylän lasten kanssa, matonpesupäivät sekä kauppa-auton käyntiä
seurannut jäätelöhetki.
* * *
* *
Tämä päivitys aloittaa blogissani uuden sivun. Viime vuonna
päätin, että osallistun tänä vuonna Porin lukuhaasteeseen. Koska 30 kirjaa on
perin niukasti joka päivä jotain lukevalle, ja koska pidän erilaisiin
kulttuureihin tutustumisesta, haastoin itseni lukemaan kirjan jokaisesta
maailman maasta. Tämä oli siis päivitys numero 1: Uzbekistan.
