Kankaanpään Santaskylässä järjestettiin viime viikonloppuna
peräti kahdet kisat: Aamupäivällä pidettiin Geokätköilyn avoimen luokan
SM-kilpailut ja iltapäivällä oli Pesupallon heiton MM-kilpailujen vuoro.
Aktiivisena geokätköilijänä osallistuin luonnollisesti
SM-kilpailuihin. Tanakalla täti-ihmisellä ei ole mahdollisuutta osallistua
voittoa tavoitellen ihan kaikkiin SM-kilpailuihin, joten tässä oli
meikäläisellekin oiva tilaisuus kokeilla miltä tuntuu kilpailla.
Hienoltahan se tuntui. Kilpailla.
Viimeksi, kun olen ollut SM-kilpailuissa, olin yhtenä
järjestävistä tahoista. Kyseessä oli Mikkelissä järjestetyt Sukankudonnan epäviralliset
SM-kilpailut. Niissä kudottiin sukkaa kävellessä ja lopputuloksen ratkaisi
kudotut kerrokset ja kävelty matka. Nopeimmat kutoivat osan sukan kantapäästä ja
kävelivät nelisen kilometriä. Lisäpisteitä sai jos osasi ryystää kierrosten
välissä kahvia oikeaoppisesti tassilta.
Santaskylän kisoissa siis geokätköiltiin. Tai oikeammin
kierrettiin metsäpolku, jonka varrella oli kysymyksiä geokätköilystä.
Nimimerkillä Muija geokätköilevä merikarvialaiskätköilijä
voitti ykköspalkinnon, johon pokaalin ja tittelin lisäksi kuului optio
järjestää ensi vuonna vastaava kilpailu omalla paikkakunnalla.
- Kuvaskankaan urheilukenttä olisi luonnollinen valinta kisojen pitopaikaksi, kertoi voitostaan tyytyväinen Muija.
Vähältä oli, että kilpailut eivät menneet muihin maakuntiin.
Toiseksi tuli nimittäin Kippa Etelä-Karjalasta ja kolmanneksi Hämytin
Pirkanmaalta. Itse sijoituin hienosti pistesijoille, ollen kahdeksas.
Geokätköilypainotteisen viikonlopun täydensi upea ilma ja
sen suomat lukuhetket ulkona. Lukemiseksi olin valinnut mm. Hanna Kökkön
kirjoittama kirja Kätkö. Se on ensimmäinen osa 13-vuotiaan Manun
geokätköilyharrastuksesta kertovasta kirjasarjasta. Sarja oli itselleni entuudestaan
ihan outo ja törmäsinkin kirjaan vahingossa kirjaston nuorten osastolla. Siellä
tekee aina silloin tällöin mielenkiintoisia löytöjä. Ensimmäisen kirjan tapahtumat sijoittuvat Hämeenlinnaan.
Geokätköilyn ja rikoksen selvittämisen ohella kirjassa
tutustutaan Manun ja Helmin rakkaustarinan ensi metreille. Tätä kirjoittaessa
sarjasta on ilmestynyt kuusi kirjaa, joista uusin, Megamysteeri, kertoo
Sastamalassa pidettävästä geokätköilyn Mega tapahtumasta. Sekin olisi ollut
oivallista luettavaa viime viikonloppuna, sillä Porvoossa pidettiin tuolloin
Suomen 8. Mega tapahtuma, johon päivän aikana osallistui noin 1300
kätköilijänimimerkkiä.
Kätkö ei suinkaan ollut ensimmäinen geokätköilyaiheinen
rikoskirja, jonka olen lukenut. Jo pari vuotta sitten tutustuin Johanna Hulkkon
Geoetsivät sarjaan, jossa päähenkilöt ovat Manua nuorempia. Suosikkini on
kirjan päähenkilön, Raparperin, isä joka viherintoilee ja tarjoilee perheelleen
mm. punajuurimehua. Se on viimeaikoina tullutkin usein mieleeni, sillä eräs
sokeriton mehujää maistuu juurikin mielestäni punajuurimehulta.
Geoetsiväsarjasta lukemista odottaa enää uusin, viimevuonna ilmestynyt
Geoetsivät ja yksikätinen madonna, jota en ole onnistunut näkemään vielä
vapaana kirjaston hyllyssä. Tämä onkin ilmeisen suosittu sarja siis!
Näiden pitkien aasinsiltojen kautta päästiinkin sitten
vihdoin tämänpäiväisen aiheeni pääkirjaan eli Ursula Poznanskin kirjaan Vii5i,
jonka luin talvella. Tämä itävaltalainen dekkari/thrilleri ei sitten enää
olekaan mikään lastenkirja. Kirjan alkumetreillä löytyy nimittäin ruumis, jonka
jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Geokätköilyn tapaan koordinaateista
löytyy rasia, mutta siinä rasiassa on jotain aivan muuta kuin puhtoinen
logivihko…
Jos pitää valita otanko luettavaksi perinteisen dekkarin vai
thrillerin, niin normaalisti valinta ei kestä kauaa. Jätän yleensä psykologisen
kauhun lukematta jos valittavana on perinteisempääkin salapoliisityötä. Niinpä
luulen, että Vii5i ei olisi kulkenut repussani kirjastosta kotiin, ellei siitä
olisi tehty geokätköä, joka piti ratkaista.
On aina hauskaa huomata, kuinka sattumalta, lähes vastoin
tahtoa valikoitu kirja voi loppujen lopuksi olla kuukauden tai jopa vuoden
lukupinon helmi. Näin kävi Viidellekin, sillä tuskin maltoin lopettaa sitä
kesken. Toinenkin Poznanski tuli kokeiltua heti putkeen, mikä ainakin itselleni
on merkki siitä, että kirjailijan tuotanto on lukemisen arvoinen.
Pienoinen pettymys kirjassa oli se, että kirjan poliisit
eivätkä sen puoleen pahiksetkaan, tuntuneet erityisesti itävaltalaisilta. Tämä
lukuprojektini on nimittäin osoittanut, kuinka virkistävää on huomata
kirjailijan tekevän päähenkilöistä oman maansa edustajan ja välittävän
lukijalle kuvaa rikostarinan ohella maansa arjesta. Poznanskin teoksessa tämä
toiveeni ei mielestäni täyttynyt. Kirjan lukemisesta on nyt muutama kuukausi,
mutta ilman Wikipediaa en olisi keksinyt, tapahtuiko kirjan salapoliisityö
Saksassa, Itävallassa vai Sveitsissä. Oikea vastaus oli siis Itävalta.
* * *
* *
Tämä päivitys jatkaa löyhästi kirjallisuuteen liittyvää
blogiani ollen sarjan numero 2. Itävalta.
Blogini ensi vieraille kerrottakoon, että päätin viime
vuonna, että osallistun 2017 Porin lukuhaasteeseen. Koska 30 kirjaa on perin
niukasti joka päivä jotain lukevalle, ja koska pidän erilaisiin kulttuureihin
tutustumisesta, haastoin itseni lukemaan kirjan jokaisesta maailman maasta. Ja
koska normaalistikin luen pääasiassa rikoskirjallisuutta ja fantasiaa, pyrin
siihen, että jokaisesta kirjasta löytyisi rikos, vampyyreitä tai keskiaikaisia
ritareita. Aina parempi, jos kaikki kolme ovat edustettuna samassa kirjassa.
