Tämänvuotiset Brasilian karnevaalit on ohi, mutta voihan sitä näin jälkeenpäinkin tehdä pienen katsauksen Brasilian suuntaan. Eteläamerikkalainen kirjallisuus ei ole oikein ollut omalla mukavuusalueellani, vaikka yritän sitkeästi löytää sieltäkin helmiä. En ole vieläkään valmis palaamaan skandinaavisen dekkarikirjallisuuden pariin, vaan mieli janoaa seikkailla hieman oudoimmillakin vesillä.
Ennen kirjapiirieni laajentamista Brasiliasta tuli mieleen sademetsät, kahvi, karnevaalit, jättimäinen Jeesus-patsas, jalkapallo (jota en seuraa) sekä runsaahko suomalaisasutus, mitä en kyllä osaa sijoittaa mihinkään maan kolkkaan erityisesti. Tiedän vain, että Brasiliaan on muuttanut aikoinaan suomalaisia, ei yhtä paljon kuin Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin, mutta kuitenkin joltinenkin määrä.
Itselleni koko Etelä-Amerikka on jäänyt melko oudoksi, vaikka aiemminkin olen kirjoja sieltäkin lukenut. Osaan espanjasta alkeita, mutta se ei koskaan sykähdyttänyt niin, että olisin jaksanut paneutua espanjan- ja portugalinkieliseen kulttuuriin. Nuorempana sentään fanitin Julio Iglesiasta ja Harry Belafontea, ja kuuntelin paljon lauluja espanjaksi. Portugalin kieleen minulla ei ole mitään sidoksia.
Näistä lähtökohdista siis olen edennyt pikkuhiljaa kohti Brasiliaa. Ja erityisesti sitä Brasiliaa, jonka voisisin kuvitella jaksavani kokea.
Aivan ensiksi pitää ottaa esille aivan ehdoton helmi Brasiliasta kertovista kirjoista, vaikka loppujen lopuksi kirja olisi voinut sijoittua vaikka minne. Yhtä kaikki ihan mielettömän ihana kuuntelukokemus oli Lasse Nousiaisen Rakkauden lähettiläs.
Kirja oli itsestäänkin hyvä. Se kertoi suurlähetystön työntekijöiden arjesta ja vähän juhlastakin. Mukana oli työntekijöiden perheitäkin. Osa työntekijöistä oli suomalaisia, osa paikallisia. Pidin kirjasta, niin, että se oli viime vuoden top-kolmosessa kaikkien niiden 421 kirjan joukossa, jotka luin.
Ja aivan erityisen hyvää kirjassa oli se, että siinä oli kaksi lukijaa, jotka lukivat omat kertomuksensa kirjasta. Toivon totisesti, että tämä yleistyy jatkossa kirjoissa, jotka on kirjoitettu useamman ihmisen näkökulmasta. Miten helppoa oli kuunnella, kun lukijasta tiesi, kuka on äänessä.
Lukijatkin olivat hyviä, Eino Heiskanen ja Ari-Matti Hedman, Molempia olin kuullut aiemminkin, mutta tässä yhteisluvussa heidän äänensä piirtyivät omiin rooleihinsa tosi hyvin. Niinpä täältä lähtee suuret kiitokset sille, joka keksi että kirja vaatii kaksi eri lukijaa, ja että nämä kaksi sopivat rooleihin kuin nakutettuna.
Pidin myös norjalaisen Anders C. Kroghin Jaguaarin voima - vuosi Amazonian sademetsässä - kirjasta. Kirja oli omakohtaisiin kokemuksiin perustuva teos muuttamisesta sademetsään ja asumisesta siellä vuoden verran alkuasukkaiden kanssa. Krogh teki elämänmuutoksensa vuoden 1998 tienoilla olleessaan 23-vuotias. Monet epäilivät, ettei hän tule onnistumaan, mutta onnistui kuitenkin pääsemään kissakansana tunnetun, eristäytyneen luonnonkansan pariin.
Sijoitin kirjan Brasiliaan, vaikka Krogh lähtikin retkelleen Perusta. Kissakansa asustaa Javar-joen laaksossa, ja joki on Brasilian ja Perun rajajoki. Tiedä sitten kummalla puolen jokea oikeasti oltiin. Yhtä kaikki Amazonia virtaa suurelta osin Brasiliassa ja samat metsuriongelmat on Brasiliankin puolella.
Metsuriongelmistakin olen lukenut enemmän hiljattain etään lähetyskirjan merkeissä, mutta kirjan nimi ei tule nyt mieleen.
Kalle Kansaoja Kahlitut - orjuuden historia Amerikan mantereella kertoo nimensä mukaisesti orjuudesta.
Merikapteeni Johan Magnus Arenius ohjasi fregattinsa kahvinhakureissulle Porista Rio de Janeiroon 1827, ja näki kuinka Brasiliaan tuotiin laivoilla sadoittain orjia, joilla ei ollut vaatteita nimeksikään. Kahlittu ei ollut kiva kirja, mutta pitihän sekin lukea. Orjuus ei ole yhtään hyvä asia, ei. Toivotaan ettei siihen koskaan pakata.
Hieman hauskemman matkan Atlannin yli teki Niina With matkustaessaan Rahtilaivalla Brasiliaan. Kuuntelin kirjan, joten en tiedä, olisiko valokuvista ollut apua, jos sellaisia olisi katsellut. Kuuntelukokemuksena kirja jäi vähän vajaaksi. Annettiin ymmärtää enemmän kuin annettiin, jos nyt vanhaa sananpartta viitsii tässä yhteydessä käyttää. Jotenkin odotin enemmän. Jos ei ole matkustanut aiemmin kirjaa lukien soffalla maaten mihinkään laivalla, niin kirja on varmasti antoisa. Itselleni soffamatkailu on niin tuttua, että olisin kaivannut enemmän kuvailua, ihmisten tunnelmia... enemmän kaikkea. Pääpaino kirjassa taisi olla enemmän matkailussa kuin kulttuurin kokemuksessa.
Aina pitää kokeilla myös runoja. Wilmas Silva de Andraden Säröjä purppuranpunaisessa järvessä on ainoa runokirja, jonka olen Brasiliasta lukenut. Varmasti se oli ihan kelpo runokirja, mutta koska edes suomalainen nykyrunous ei juurikaan hetkauta, niin eipä tästäkään tullut lempikirjani. Lukukokemuksen aina se oli silti mukavasti avartava. Tajusin nimittäin, että on olemassa muitakin brasilialaisia kirjoja, joita en oikein jaksa ymmärtää.
Se ensimmäinen kirja, jota en jaksanut ymmärtää oli Luiz Ruffaton moneen kertaan palkittu Rutosti hevosia -kirja. Tosin nyt, kun luin saman tekijän Lissabonissa muistin sinut kirjan, tajusin että Ruffatoa ei juuri ole käännetty englanniksi, joten palkinnotkin taisi sittten olla paikallisempia.
En siis pitänyt Rutosti hevosia kirjasta, sillä sen muoto ja tekstit olivat sekavia (sitä on kuvattu muualla esim. kirjalliseksi installaatioksi). Olen miettinyt, olisiko kirja toiminut äänikirjana paremmin, jolloin teksin graafisella sommittelulla ei olisi ollut niin suurta painoa. Tiedä tuota. Mielestäni kirja oli sekava. Ja outo. Tosin se kertoi paljon lyhyinä välähdyksinä Sao Paolon ihmisistä joten kaiketi opin siitä enemmän kuin jostain Lissabonissa muistin sinut kirjan kaltaisesta yhden miehen elämästä kertovasta romaanista.
Mikään kaupunki ei ole vain yhden ihmisen tarina. Olen joskus miettinyt, miten erilaisen kokemuksen omaa ihmiset, jotka asuvat eri kaupunginosissa. Ensi kertaa se tuli mieleeni vietettyäni viikon loman Cefalussa noin 15 vuotta sitten. Myöhemmin joku samalla lennolla matkustanut asiakkaani kertoi, kuinka mukava rantalomakaupunki se oli. Itse kelasin mielessäni, mikä ihmeen rantalomakaupunki, kunnes muistin, että tosiaankin matkanjärjestäjällä oli kyseisessä kaupungissa kaikki muut hotellit rannan tuntumassa. Oma hotellini oli keskellä vanhaa kaupunkia. Toki kävimme pari, kolme kertaa rannalla, vanhan kaupungin kohdalla, missä oli yksi pieni rantakioski ja hiekkaa paljon vähemmän, mitä aikanaan isän soramontulla.
Sen sijaan pidin kovasti Lissabonissa muistin sinut kirjasta, jossa mies muuttaa Etelä-Amerikasta Portugaliin tienatakseen rahaa, jotta voisi pärjätä myöhemmin paremmin kotimaassaan ja siinä välissä avustaa laajaa perhettään. Loppujen lopuksi mies ei palaa, mutta perhe saa avun.
Pakko todeta, että edelleen etsin loistavaa brasilialaisen kirjailijan kirjaa joka kertoisi pelkästään Brasiliasta. Olen silti tyytyväinen, että löysin maassa asuneen Lasse Nousiaisen Rakkauden lähettilään.
* * *
Alimmaisen kuvan pitsiä olen virkannut 1970-luvulla brasilialaisen kirjekaverini lähettämästä mallista. Tyttö oli innokas virkkaaja kuten minäkin, mutta kirjeenvaihto jäi kieliongelmien vuoksi muutamaan kirjeeseen. Silloin ei ollut vielä Google kääntäjää apuna. Itselläni sentään oli kunnon sanakirja, mutta kaikilla kavereilla ei ollut sitäkään.
Kirjat lainasin, eikä kukaan taho muutoinkaan sponsoroinut kirjoitustani.
