Kolmentoista vuoden jahkailun jälkeen sovittiin kaverin kanssa, että mennään vihdoin Porin Contakti-teatteriin. Näytelmä tutusta kirjasta kannusti ostamaan liput, joten ostettiin. Emme katuneet.
Luin viime vuonna Tommi Kinnusen kirjan Ei kertonut katuvansa. En minä katunut lukemista, harvoin kadun, mutta se ei jotenkaan tehnyt vaikutusta. Paljon puhetta, vähän villoja... No ei ehkä sitäkään, mutta en vaan vaikuttunut. Ihan kiva tarina, mutta... no... ei siinä minulle kovin paljon mitään uutta ollut. En katsele koskaan televisiosta ohjelmia, missä pari, kolme ihmistä puhuu taukoamatta. Kirjasta jäi vähän samanlainen fiilis.
Tältä pohjalta lähdettiin tutustumaan teatteriin, jonne suunnittelin meneväni edellisellä Porin kaudella ja jälleen oitis palattuani 13 vuotta sitten. Ei odotettu suuria itse näytelmältä, mutta haluttiin nähdä teatteri. Saada ns. jalka oven väliin jotta voitaisiin mennä toistenkin.
Oli vähän liukasta ja satoi. Mentiin taksilla. Oltiin hieman liian ajoissa sisällä, mutta kahvi oli hyvää ja kavereiden syömät herkku croisantit näytti herkullisilta. Jos vatsa kestäisi sokeria ja vehnää, olisin syönyt sellaisen. Ja ostanut väliajalle toisen. Niin hyviä kuulemma oli, että en ehtinyt kuvaamaan.
Kuvasin sen sijaan seinää, jossa toistui kivasti esitetekstin väri. Lämpiössä oli muutenkin lämmin tunnelma. Vähitellen tila täyttyi ääriään myöten. Eli viimeinen esityskerta ja esitys oli loppuun myyty.
Tykkään istua teatterissa melko edessä, jotta varmasti näen kaikki yksityiskohdat. Tällä kertaa päästiin myös keskelle, joten nähtiin hyvin sekä oikealle että vasemmalle. Kannatti tulla ajoissa, niin oli hyvissä asemissa oven lähellä, vaikka totuuden nimessä, puoli tuntia myöhemminkin oltaisiin hyvin ehditty.
Ennen esitystä katselin, että lavastus on melkein yhtä niukka, kuin kerran Lahdessa yhdessä Niskavuori-sarjan näytöksessä, missä lavastaja oli saanut virikkeitä japanilaisesta edokauden kabuki-teatterista ja jättimäisellä näyttämöllä oli vain koroke jolla oli yksi tuoli. Itse näytelmä oli sielläkin ihan ok.
Kirjassa ei kovin montaa muuta hahmoa ollut kuin naisten ryhmä, mutta sen verran kuitenkin, että näytelmässäkin löytyi miehiä siirtelemään laatikoita sopiviin kohtiin aina tarvittaessa.
Olen nähnyt melkoisen määrän näytelmiä eri paikkakunnilla neliössä Turku-Lappeenranta-Kuopio-Vaasa ja vähän sen ulkopuolellakin, mutta en ole aiemmin nähnyt näytelmää, missä kävellään luontevasti koko esityksen ajan. Täällä se oli aikaansaatu niin kiinnostavalla tavalla, että melkeinpä tekisi mieli käydä jossain muualla katsomassa, miten he ovat asian ratkaisseet.
Katsellessa tuli mieleen parikin ohjaajaa, jotka olisivat saaneet esityksen näyttämään marssimiselta, mutta AaPee Söderdahl oli onnistunut luomaan toisenlaisen tunnelman. Ehdittiin ihmetellä maisemien vaihtumista ja pitää huilaustaukoja.
Kävelymatkaa on Norjan rajalta Kemiin noin 450-600 kilometriä riippuen lähtöpaikasta. En muista enää, mainittiinko kirjassa paikkaa, mistä kävely aloitettiin. Joku mielikuva olisi, että leiri olisi ollut Norjan Ruijassa, joten kävely olisi aloitettu Nuorgamin tienoilta ja matkaa siis 600 km Kemiin. Ajassa se tekee tietä myöten rajalta noin 70-110 tuntia Rovaniemelle ja siitä vielä alle 30 tuntia Kemiin. Vähällä ruualla ja tottumatta, matkalaukkua kantaen melkoinen rupeama. Ehtii siinä ajatella ja puhua kaikenlaista.
Pääosissa on viisi eri-ikäistä naista: Aili, Irene, Katri, Siiri ja Veera. Kirjassa oli muistaakseni aluksi mukana muitakin, ainakin joku nainen pienen lapsensa kanssa, mutta he eivät lähteneet kävelemään. Näyttämöllä heitä ei tarvittu.
Vähitellen vaelluksen aikana alkaa selvitä naisten menneisyys. Jokaisella on omat taustansa. Nuorin on rakastunut ensi kertaa täysin sydämin, keski-ikäisemmät ovat halunneet rinnalleen miehen eri syistä, vanhin ei ollut lähtökohtaisesti edes samoilla kalkkiviivoilla muiden kanssa, koska oli lähtenyt saksalaisten matkaan potilasta hengissä pitävänä sairaanhoitajana eikä sussuna, mutta yhtä kaikki, samassa veneessä ollaan.
Askel painaa, nälkäkin on, mutta nuorena jaksaa. Vanhin ei jossain vaiheessa enää jaksa nostaa jalkojaan esteiden yli.
 |
| Kuva: Contakti teatteri |
Varjeluskin on mukana. Metsäpissallakaan käydessä ei osuta miinoihin saati silloin kun ylitetään tuhotun sillan jäänteitä.
Matkan aikana naisille selviää toistensa tarinat, mutta ehkä vielä tärkeämpää on, että heille selviää oma selviytymistarina. Näistä jutuista ei kylillä huudella. Ei huudeltu vuosikymmeniin. Vasta aivan hiljattain on voinut puhua, jos on halunnut puhua.
En ollut tehnyt lukiessani paljon muistiinpanoja tästä kirjasta, mutta yhden sitaatin olin kirjoittanut. Se kuvastaa mielestäni edelleenkin hyvin sitä, miten näille naisille muodostui selviämisstrategia siinä kävellessä toisten kohtalotovereiden kanssa:
"Kotiin päästyä hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty."
Porukkamme oli sitä mieltä, että näytelmä oli vaikuttava ja hienosti toteutettu. Itselleni se tosiaan tuntui paljon paremmalta kuin kirja, kaverit eivät kirjaa olleet lukeneet aiemmin. Kappale näyttää olleen suosittu, sillä monet näytökset olivat loppuunmyytyjä. Hieno juttu.
Oma istumapaikkani oli sellainen, että näin paikaltani hyvin tuon alimman kuvan asetelman. Edessäni istui lapsuuden naapurin tyttö, näyttämöllä toisen naapurin lapsen lapsi. Heitä nuorempana oli parina kesänä mukana heidän näytelmäleikeissään minäkin.
