Luin kirjan. Kerrankin olisi pitänyt lukea etukäteen edes joku kirjan tarkempi esittely tai ainakin olisi pitänyt lukea kirjan lopussa oleva essee. Tosin en kyllä tiennyt sellaista olevan... Mutta haittaaks se, sillä esseessä kerrotaan, että kirjan luettua vasta tietää, miten kirja pitäisi lukea, jolloin haluaa lukea kirjan uudelleen ja uudelleen. Päättymätön riemu siis koko Päättymätön riemu.
Luin siis David Foster Wallacen (1962-2008) kirjan Päättymätön riemu. Sen lukeminen kuulemma muuttaa lukijaa, ja 'vaikuttaa aina krematorioon saakka'. En tiedä kuinka muuttunut olen.
Kirjailija aloitti kirjoittamisen 1991 ja päätti sen vuonna 1997 ollessaan 34-vuotias. Suomeksi kirja ilmestyi syksyllä 2020 Kari Hotakaisen käytettyä sen käännättämiseen Kimi Räikkösen elämäkerrasta saatuja tuloja. Myös apurahoja käytettiin, mistä en kyllä ollut kuullut aiemmin.
Yleensä en puhu kääntäjistä, vaikka heistä riippuu todella paljon se, kuinka kieli imaisee mukaan. Itselläni itse tarina on yleensä pääasia. Mutta tällaisessa kirjassa on pakko todeta, että Tero Valkonen on tehnyt hyvää jälkeä. Hänet palkittiin käännöstyöstä — eikä syyttä.
"Charles enosi on jo muutaman kuukauden ajan niellyt kolme lusikallista kalanmaksaöljyä juuri ennen kuin nakkaa hallinnollisen rankansa yöksi sängyn suuntaan. Veljesi ovat ottaneet tavaksi tallustella hiljaisina paikalle nielemisoperaqtiota katselemaan, heitä kun niin innoittavat ilmeet, joita Charles ottaa öljyn painuessa ääntä kohden."
Kirjan lopussa olevassa Samuli Knutin esseessä sanotaan, että kirjailija halusi kirjoittaa jotain hyvin amerikkalaista ja hyvin surullista. Sellaista surullista, jonka tuntee vatsassa ja joka ilmaisee itsensä eksyneisyytenä.
Jos tuo kirja oli periamerikkalaista arkipäivää, se kyllä vahvistaa käsityksiäni yhdysvaltalaisesta kulttuurista.
Surullistakin se oli, mutta en osaa suhtautua huumeisiin neutraalisti, joten monet kohdat enemmänkin ärsytti. Kirjassa olisi voinut olla alkusanoina, että jos et halua lukea koko aikaa huumeista, vaihda kirjaa. Mutta riippuvuudet kyllä on surullinen asia. Ja Usan kohdalla olen miettinyt kuka maksaa riippuvuuksista aiheutuneet hoidot ja niistä aiheutuneet vammat. AA-kerhot ovat ilmaisia/edullisia vertaiskerhoja, mutta vaativat paljon kokoontumistiloja, jotka tuskin ovat ilmaisia yhteiskunnassa, missä kaikki tahtovat tehdä bisnestä.
Ennen aloittamista olisi ollut hyvä tietää ainakin seuraavat asiat, jotka kerrotaan kirjan lopussa olevassa esseessä.
A. Taustalla on Wallacen omat kokemukset usean kuukauden päihdekuntoutuksesta puolimatkankodissa varsinaisen neljän viikon katkaisun jälkeen. Siellä Wallace tutustui erilaisiin ihmisiin. Sen jälkeen hän kävi AA-kokouksissa viitisen kertaa viikossa. AAn menestys perustuu siihen, että juomakaverien seura vaihdetaan AA kavereihin, vaikka nimettömiä ollaankin. Wallace oli nuorena myös hyvä tenniksen pelaaja.
B. Kirjalla on kaksi päähenkilöä, Hal, joka on marihuanaan sekaantunut tenniksen pelaaja sekä puolimatkankodin valvoja Don. Sivuhenkilöitä on lukuisia.
C. Wallace varoitteli kirjan ilmestyttyä viihteen kehittymisestä. Hän oli sitä mieltä, että seuraavan 15 vuoden aikana eli vuoteen 2010 mennessä viihde tulisi muuttumaan. Ja muuttuikin, kuten nyt tiedämme. Internet ja Netflix eivät kirjan julkaisun aikaan vielä olleet arkipäivää, elettiin video kasettien aikaa. Itselläni oli tuolloin jo kännykkä ja sähköposti, monilla ei edes niitä.
D. Kirja alkaa 'Gladin vuodesta', joka on analysoitu olevan vuosi 2010. Loppu kirjasta sitten kertoo edellisestä vuodesta joka oli 'Depend aikuisalusvaatteen vuosi' (mainoksia käytetään vuoden niminä. Itseäni vaivasi koko ajan kuinka kauas tulevaisuuteen kirja on sijoitettu. Ajatus "tulevaisuudesta" kun on ihan eri nyt, 2025, kuin se oli kirjan ilmestyttyä 1997. Olisi ollut helpompaa ajatella, että puhutaan nyt oikeastaan menneisyydestä eikä tulevasta, esim. vuodesta 2035. Äänikirjaa kuunnellessa tietoa ei viitsinyt kaivaa esiin, kirjassa vuosi oli Tiiliskivien ystävät -ryhmän mukaan pääteltävissä muutamien kohtien yhdistelyllä heti kirjan alkupuolella.
E. Romaanissa Usa on ilmaissut itseensä Kanadan ja Meksikon... Ja itse mietin, onko nykyinen Usan laajentumishimoinen politiikka peräisin kirjasta. Kirjassa puhutaan 1990-luvun New Yorkin roskakaaoksesta, josta myös Arto Paasilinna kertoi kirjassa Maailman paras kylä. Yhdistelen mielelläni asioita toisiinsa ja tässä tuli niputettua yhteen kaksi hyvää kirjaa, jonka juonen yksi lähtökohta on se, että New York meinasi hukkua p... roskiin.
Nämä asiat tiedettyäni mietin, että on erityisen surullista, että Wallace itse ei jaksanut elää niin kauan, että olisi nähnyt ennustamansa ajan, vaan 'nollasi karttansa" jo vuonna 2006. Hän kuitenkin käytti kirjan tekoon monta vuotta.
Mitä sitten jäi käteen?
Kuuntelin kirjan Olavi Uusivirran lukemaan ja pakko sanoa, että harvoin olen kuullut yhtä sopivaa ääneen lukijaa kirjalle. Nopeutan kuuntelunopeutta yleensä jonkin verran, ja itselle tuli kirjasta mielikuva, että Uusivirta ei lukenut kirjaa, vaan tarinoi sen minulle innostuneesti olohuoneeni nojatuolilla istuen. Hän osasi kertoa taitavasti myös kirjan erilaiset onomatopoettiset ääntelyt, kuiskaukset ja kirosanoilla korostettu lauseet kuten: "Mitä on, vittu, olla ihminen."
Aloitin kirjan ensimmäisen kerran vuosi sitten kesän kynnyksellä. Nautiskelin kirjaa noin tunnin palasina. Rakastuin kieleen. Mutta äänikirjapalvelun vaihto ja kuukausituntimäärän lasku 150 tunnista sataan unohditti kirjan. Kun tuntimäärä on minimaalinen, löytyi aina ihan liikaa kertaistumalta kuunneltavia kirjoja, jotka vie aikaa näiltä mammuteilta.
Päättymätöntä riemua ei lueta tai kuunnella yksillä silmillä. Siinä on 1096 isoa sivua ja äänikirjana normaalilla nopeudella sen kuuntelu vie aikaa 68 tuntia 40 minuuttia. Itse käytin siihen aikaa kuusi päivää, mikä hieman nopeutettuna tekee noin 10 tuntia päivässä. Muutakin oli pakko tehdä välissä.
Aloitin perjantaina, ja upeasta kielestä huolimatta sunnuntaina herättyäni harkitsin vahvasti, että luen välissä jonkun dekkarin, missä puhutaan marista vähemmän, tai no, oikeastaan missä ei puhuta huumeista lainkaan.
Huumeet olikin itselleni kirjan ainoa negatiivinen asia. Jos olisin aikaisemmin tiennyt että kirja perustuu päihde/huume-vieroituksessa olevien kertomuksiin, olisi asennoituminen ollut helpompaa. Toisaalta en luultavasti olisi edes aloittanut kirjaa jos olisin tiennyt.
No. Joka tapauksessa en aloittanut dekkaria, vaikka sen jo valitsinkin, vaan lähdin kävelylle ja brunssipizzalle lähiöravintolaan kuunnellen Uusvirran suoltamaa tajunnanvirtaa.
Sitähän teksti tavallaan oli. Voi miten jumaloinkaan kirjan alaviitteitä. Niitä on vajaa 400. Osa lyhyitä, osa pidempiä ja mikä ihaninta, ne oli kerrankin luettu tarinaan mukaan juurikin oikeille paikoilleen. Wau.
Wikipediasta luin että:
"Wallace käytti mielellään ala- ja loppuviitteitä. Hän sanoi rakastavansa viitteitä, koska ne olivat ”melkein kuin toinen ääni pään sisällä”. "
Löysin siis tässä asiassa hengenheimolaisen. Olen aina ollut viitteistä ja suluissa olevista täsmennyksistä täysin samaa mieltä!
Kirjan lopussa olevassa esseessä kerrotaan kirjailijan miettineen, että lukijalla olisi kaksi kirjanmerkkiä, toinen tekstille, toinen viitteille. Olen nähnyt kirjan ja kauhistuttaa ajatella, miten tuollaista järkälettä luetaan. Ei ainakaan sängyssä selällään maaten.
Mahallaan maaten kyllä, mutta itse en voinut käyttää sellaista lukuasentoa kolmeen vuoteen noin 20 vuotta sitten, ja asento unohtui. Silloin ranne oli tämän tästä kipeänä niin, että lääkärini uhkasi, että laittaa siihen kipsin, jotta olisi pakko levätä se kuntoon. Kipsiä ei loppujen lopuksi tarvittu. Kansanparantaja naksutteli nivelet oikeaan asentoon ja ergonominen näppäimistö ja tarvittaessa pidetty rannetuki piti huolen, että vika ei uusinut. Mutta tajusin vasta hiljattain, että sen jälkeen en ole lukenut sängyssä vatsallani. Voisikohan sen kyvyn treenata takaisin...
Vasta maanantain puolella pääsin varsinaisesti juoneen kiinni niin, että kokonaisuus alkoi hahmottua.
Vielä viikonloppuna sanoin kaverille, että kirjan kieli on ihana ja lauseet välillä suorastaan ilotulitusta, mutta että en tule lukemaan kirjaa uudestaan. Tiistaina bussissa mietin jo dekkareita, jotka luen seuraavaksi. Listasin niitä tusinan verran.
Entäs sitten nyt kun kirja on todellakin luettu loppuun ja lopun esseekin kuunneltu kahdesti.
Nyt en ole ihan varma. Jos kirja olisi ohut, kuten vietnamilainen Ru, jonka luin heti kaksi kertaa samalta istumalta, tai ranskalainen runokirja, jonka lainasin luettavaksi sen kuunneltuani, tietäisin aloittavani Päättömän riemun uudestaan heti.
Mutta lähes 1100 sivua tiivistä tekstiä, kuulema pienellä fontillakin vielä.... Ei ihan heti. Mutta jos kuitenkin parin vuoden päästä... ja paremmin valmistautuneena.
Eli olen hieman pyörtänyt puheitani.
Yritin löytää valokuvaa kirjasta kirjakaupassa, mistä olisi hahmottanut kirjan fyysisen koon, mutta en löytänyt. Muistelen kirjan olevan korkeudeltaankin normaalia romaania isompi.
Tuntimäärä vertailemalla kirja onkin vain hieman lyhyempi kuin Tolstoin Sota ja rauha osat 1-4 yhteensä, mitä olen aiemmin pitänyt sivumäärä tai kuunteluaikaa kuitenkaan tarkastamatta ihan liian aikaavievänä kirjana ihmiselle, joka lukee kirjan päivässä kaksi parhaassa.
Tai jos vertaan Stephenie Meyerin Twilight-sarjaan, jonka olen kuunnellut ruotsiksi yli kymmenen kertaa ja suomeksikin ainakin kahdesti, niin huomaan että Päättymätön riemu on tuntimäärältään vain aavistuksen koko sarjaa pidempi.
Pituus onkin siis suhteellinen käsite. Hieman alle 70 tuntia hengailua teinivampyyrien kanssa kuulostaa houkuttavammalta kuin sama aika klassikkoteoksen tai Päättymättömän riemun kaltaisen kulttiteoksen parissa.
Vaikea silti ajatella, että jaksaisin hengailla Päättymättömän riemun kanssa yhtä montaa kertaa kuin Twilight (=Houkutus) -sarjan kanssa. Sen verran erilaiset tarinat kuitenkin ovat. Mutta pituuden vertaaminen osoittaa, että tiiliskivikään ei ole mahdoton selätettäväksi, kunhan vain aloittaa.
En silti välttämättä suosittele lukemaan kirjaa vajaassa viikossa, kuten minä tein. Tiiliskivien ystävät ryhmässä paksuja kirjoja on luettu pätkissä, alle 150 sivua kuukaudessa.
Seuraan ryhmää säännöllisen epäsäännöllisesti, ja olen poiminut sieltä luettavaksi tiiliskiviä, kuten tämänkin kirjan. Itsekin olen kokeillut pätkissä lukemista, mutta se ei ole oikein minun juttuni. Joku kirja voi olla kyllä keskeytettynä useita viikkoja, mutta se että lukisin kirjaa lukujärjestyksen mukaan.... pois se minusta.
Nyt luin mitä ryhmässä oli kirjoitettu Päättömästi riemusta, jota luettiin noin 70 sivun pätkistä. Vaikka keskittymiseni kuunteluun oli ehkä paikoitellen vähän herpaantunutta, pysyin kärryillä.
Ylen uutisartikkelissa Ville Sutinen Vaivan arvoista -kirjasta toimittaja Anton Vanha-Majamaa kertoo Sutisen maininneen:
"En usko, että paljoa menee välttämättä ohi, vaikka lukee autopilotilla kymmenen sivua. Jotain jää johonkin. Se on vain erilaista lukemista"
Oli kiva saada vahvistusta lukutavalleni. En ole koskaan pyrkinyt opettelemaan kirjoista tai elokuvista sanontoja ulkoa. Se ei ole minun juttuni lukemisessa, vaikka silloin tällöin kyllä luenkin kirjan muistivihon ja kynän kanssa. Minulle tarinan kielestä nauttiminen ja itse tarina on tärkeämpää. Silloin voi välillä ottaa lukemisen rennomminkin.
Myönnän, että jos tämä kirja olisi ollut fyysinen teos ja se olisi ollut omani, se olisi täynnä merkintöjä osuvista sanonnoista.
Itse nautin kirjassa eniten selkeän yhtenevistä kohdista, kuten Danin taistelu, Halin tennispeli ja nuorten oppilaiden luolanpuhdistus.
Sitä oli ehdottomasti myös hulvaton (kuulemma 9 sivuinen pienellä viitefontilla painettu) luettelo elokuvista, joka jonkun lähteen mukaan kesti äänikirjassakin peräti 55 minuuttia, mutta itse en katsonut mittaa. Jotkut tuon luettelon kohdat viittasi selkeästi itsetarinaan antaen sille lisätietoa, vaikka luettelo olikin irrallisena oloinen. Kirjallahan ei ole varsinaista loppua, vaan se mitä lopussa tapahtui, pitää päätellä tekstin ja loppuviitteiden avulla.
Tästä kirjasta olisi voinut kirjoittaa laajemaakin kuvailua pelkäämättä spoilaamista. Lopetan kuitenkin tähän.
Kun olin lukenut kirjan ja kirjoittanut tämän tekstini, tutkin mitä muut ovat kirjoittaneet. Itse kirjan sisällöstä olisin voinut kirjoittaa samoin kuin Eniten minua kiinnostaa tie -blogin kirjoittaja, olen samaa mieltä. Hän oli kirjan ohella sisäistänyt lukiessaan loistavasti myös kirjan kielen.
