Lähdimme ajelemaan aamulla 19.30 ja kotona olimme ilta kahdeksalta. Peuroja/kauriita nähtiin muutama mennen tullen. Söimme kaverin suositteleman lounaan ja aloitimme kurpitsailun Matiljedalin ruukin kummitusmuseosta. Hieno alue oli sekin.
Poikkesimme katsomassa Teijon kirkkoa, joka on Suomen pienin kivikirkko. Jalkani eivät kestäneet niin korkeaa alamäkeä, joten ylämäkeen kävely oli jätettävä väliin. Kaveri kävi kirkon ovella, mutta se oli kiinni, kuten kirkot yleensäkin lauantaisin lokakuussa. Yllätykseksemme kirkon läheltä löytyi Teijon ruukki.
Mikä päivä! Kaksi ruukkia yhdellä ajelulla 🧡
Palattuamme Halikkoon takaisin, ihailimme antaumuksella Rannikon puutarhan kurpitsoita. Ja niitä riitti!
Istahdin hetkeksi lepäämään kurpitsan kaivertajan telttaan ja kysyin, millainen kaiverrusporukka täällä on ollut kurpitsojen kimpussa. Hänen lisäkseen seitsemän kaivertajaa ja kahdeksan, jotka valmistelivat kurpitsat kaiverrettavaksi.
Sää suosi tapahtumaa, sillä lämpöä oli noin 11 astetta, vaikka lokakuu on melkein lopussa. Jopa läppärini lämpömittari kertoi eilen illalla ulkolämpötilan olevan "10°, melkein ennätys". Siltä se todella tuntuu. Aamulla valitsin väärän takin. Vuoriton kesäviitta olisi ollut sopivampi kuin vuorillinen välikausitakki.
Halikko ja liuta muita Salon naapurikuntia liittyi yhteen 2009 ja perustivat Salon kaupungin, jolla on vaakunanaan Halikon vanha vaakuna. (Samat teki myös Eurajoki ja Luvia myöhemmin. Syntyi Eurajoki vanhalla Luvian vaakunana).
Vuoden 2008 slogania en löytänyt enää netistä, mutta vanha sanonta on kuulunut "Halikon kautta Ruotsiin", joten käytän sitä. Aikanaan, kun Ruotsiin purjehdittiin, oli Halikkokin hyvä paikka lähteä merelle. Näin tehtiin jo keskiajalla.
Halikon pitäjässä on aikanaan ollut kolme isoa kartanoa. 
Niistä isoin oli aikanaan Joensuu, jonka omisti Armfelt-suku. Nykyisin Joensuun kartanon omistaa Björn Wahlroos.
Kartanon historiaan liittyy Kustaa Mauri Armfelt (1757-1814), jonka patsaan kanssa samalla penkillä voi käydä istumassa Halikon kirjaston lähellä. Yksityisomistuksesta huolimatta GoogleMapsin mukaan pihapiirissä voi kävellä ja pyöräillä kartanoa ihailemassa. Me ei käyty.
Tarvasjoella (nykyisin Lieto) syntyneestä K.M. Armfeltistä olen lukenut aiemmin Tatu Vaaskiven Loistava Armfelt -kirjan, joka näkyy olevan saatavilla nykyään e-kirjana suoratoistopalveluissa trendikkäillä kansilla. Kirja on vuodelta 1939.
Niin ikään Kustaa III:n ajasta lukemissani kirjoissa Armfelt on esiintynyt, joten mikään outo hemmo hän ei ole. Mieleeni tulee Armfeltistä aina ensimmäisenä kuva, jossa hän on pukeutunut pelkästään johonkin taljaan. Liekö ollut koulun historiakirjassa.
Huomasin tätä kirjoittaessani, että myös Mauri Sariola on kirjoittanut Armfeltistä. Suomalainen ratsastaja : historiallinen romaani sekä jatko-osa Suomalainen kavaljeeri : historiallinen romaani. Nämä taitavat mennä nyt lukulistalle, kun nyt kerran olen istunut samalla penkillä kuin Armfelt. Patsaan penkkeineen on tehnyt Matti Peltokangas, jonka patsaita en taidakaan olla aiemmin nähnyt. Patsas ei ole näköipatsas. 
Wiurilan kartano on siitä ainutlaatuinen, että se aina vuoteen 1787 saakka periytyi äidiltä tyttärelle. Välissä oli mies omistus ja omistajina mm. Armfeltejä. Perheen tyttäret omistivat kartanon 1951-2023. Nykyinen omistaja on perheen poika.
Wiurila kartano on ainoana edelleen suvun omistuksessa. Sen maaomaisuus oli aikanaan valtaisa, yli 48 000 hehtaaria, josta iso kimpale myös Hiitolassa Karjalassa. Nykyäänkin kokoa on kahden tai kolmen täysmittaisen golfkentän verran. Yksi sellainen mailla onkin.
Luin Pia Maria Montosen kirjan Wiurilan Anna-Liisa : arkea ja juhlaa Armfeltien kotikartanossa. Anna-Liisa Wiurila tuli emännäksi 1951.
Itse olen käynyt aiemminkin Wiurilan pihassa ja ihaillut sen golfkenttää. Golfkentät ovat hienoja, koska niissä näkyy yleensä laajaa vihreää aluetta. Kentän tuntumassa oli myös kiva tuulimylly. Itse kartanokin tietty oli hieno. Sisällä ei silloin käyty. Kentän tuntumassa näkyi monenlaista puustoa. Kiva juttu sekin.
Wiurilan kartanosta on juttua myös Mauri Karvosen kirjasta Aavetaloja ja ihmiskohtaloita osa 3, Hyytävää historiaa napapiiriltä Suomenlahdelle -kirjassa.
Sitä en ole vielä lukenut, mutta sopisi kovasti hyvin Halloween-aikaan.
Novellikoukussa kuultiin kirjasta muutama lyhyt tarina Porista. En selannut kirjaa, mutta lukijan kädessä olevasta kirjasta huomasin, että ainakin nuo lyhyet Pori-jutut oli taitettu vähän kuin lehtijutuiksi. Näytti kivalta.
Myöskään Wiurilassa ei ehditty käydä tällä reissulla, sillä ei ehditty jäädä odottamaan seinälle heijastettavaa valotaudeteosta.
Kotimatkalla mietin, että en mene vannomaan, mutta mielestäni olen käynyt Halikon golfkentän kartanossa lounaalla 1990-luvulla. Ellei Halikossa ole useampaa golfkenttää, olen käynyt siis kahdesti.
Myös Vuorentaan kartanossa asutaan ja se onkin Suomen vanhin asuttu kartano. Yhtäjaksoista asutus ei kuitenkaan ole ollut, eikä tiluksetkaan samalla suvulla. Nykyisin kartanon omistaa Armfeltin suku. 
Jotta ei menisi pelkäksi historiaksi tämä päivitys, niin Halikon kirkossa tapahtuvasta murhasts kertoo Ritva Sarkolan (1941-2024) Tuula Sariola -nimellä kirjoittama dekkari Halikon kirkkomurha vuodelta 1991. Kirja on Jääskeläisestä kertovan sarjan kolmas osa. Halikko on Sariolalle lapsuudesta tuttu paikka, joten dekkari oli kuulemma helppo sijoittaa sinne. Haamukirjoittajan tultua julkiseksi, Sariola kertoi ideoineensa tarinoita itsekin, vaikka kirjoittaja olikin Sarkola.
Kirjassa Halikon kirkossa on tapahtunut murha juuri ennen joulua, kun koko kylö on kirkossa.
"Tilaisuus oli juuri aloitettu seurakunnan yhdessä laulamalla jouluvirrellä, kun laukaus kajahti. Kivimäki kaatui penkistä keskikäytävälle."
Keskikäytävästäkin otin tänään valokuvan. Jääskeläinen tulee tutkimaan tapausta yhdessä Koskisen kanssa. Monenlaista käännettä tässäkin tapahtuu ennen kuin rikos on ratkottu.
Kirja ei missään nimessä ole rikoksilla mässäilevää skandinaavista dekkarityyliä, joten se sopii hyvin meille muille, joita kiinnostaa hitaammat ja maltillisemmat rikokset. Itse suosittelisin Tuula Sariolaa esimerkiksi Liisa Nevalaisen tai Terttu Autereen ystäville. Mauri Sariolasta Tuulan kirjat eroavat ainakin sillä, että naisten sääriä ei kuvailla kovinkaan tarkasti, vaikka tapahtumien eteneminen on muutoin saman suuntaista mitä vanhoissa Susikoskissa. Huomattavaa on, että myös aika on mennyt dekkareissa pitkien säärien ja viehkeiden hymykuoppien ohi.
Joka tapauksessa oli kiva lukea kirja kirkolta, jonka luona on tullut käytyä. Olen lukenut kirjan uutena ja uudestaan vajaa vuosi sitten.
Tänään päästiin vihdoin myös sisälle kirkkoon, sillä kurpitsaviikon kunniaksi myös kirkon ovi oli auki. Mikä ihana yllätys!
* * *
Tämäkin reissu oli itse maksettu ja pohdittiin autossa kotimatkalla, että oli upeaa, että tapahtuma oli pääsymaksuton. Kurpitsapellolla ja sinne kävelemässä nähtiin paljon perheitä, joilla oli 2-4 lasta. Puhuimme, että jos pääsymaksu olisi ollut vaikka 10 € hengeltä, mikä on ihan normaalia nykyisin, olisi monelta jäänyt tapahtuma käymättä tai ainakin siihen olisi voinut kulua perheen viikon ruokabudjetti. Ainakin iltapäivällä kun ilta alkoi vähitellen hämärtää ja lyhtyjä sytyteltiin, oli alueella isosta väkimäärästä huolimatta rauhallista.
