Kun työpaikan kahvipöydässä joku mainitsee käyneensä Pohjois-Afrikassa tulee oitis mieleen lentokone, kameliretket, turistien aurinkorannat ja basaarit. Itselleni tulee mieleen myös taatelit ja viikunat, jälkimmäisistä kertoi ensimmäinen Marokkoon matkannut tuttavani 1980-luvulla.
Tuttavan tarina viikunoita kuulosti hauskalta sattumukselta, ja sai itsenikin ostamaan elämäni ensimmäisen kerran tuoreita viikunoita. Kalliita ne olivat opiskelijabudjetilla vieläkin, eikä niin mehukkaitakaan, jollaiseksi kaveri ne kertoi, mutta hyviä siitä huolimatta.
Kaverin tarinassa tuoreet viikunat olivat loistavaa matkaevästä aurinkorannalla. Eräänä päivänä heillä oli ollut viikunoita matkassa iso pussillinen. Takaisin tullessa oli vain kuoret jäljellä. He olivat menossa kauppaan ennen hotellia, joten päättivät jättää kuoret bussin roskakoriin. Hieman kurotellen se onnistui ruuhkabussissakin. Pahaksi onneksi kurottelu ei onnistunut ihan nappiin ja pussillinen viikunankuoria päätyi paikallisen rouvan muovikassiin. Vaikeaa oli niitä poiskaan ottaa, joten luultavasti rouvan hämmästys kotona oli suuri.
Kevättalvella mielessä kummitteli jostain syystä viime syksynä lukemani W.E.Johnsin kirja Biggles autiomaassa. Kirjan luin Perkeet haastetta varten ja se oli kirja, josta puuttui kannet. Biggles seikkaili lentokoneellaan tuossa kirjassa alueella, jonka määrittelin Libyaksi. Marokosta olin lukenut aiemmin Tahar Ben Jelloun kirjan Sokaiseva pimeys. Niinpä mietiskelin, että seuraavat Saharan alueen kirjat voisivat olla vähän vähemmän sotaisia.
Kivasti kirjoitetut matkakirjat kiinnostavat aina joten etsin sopivaa täydennystä erilaiseen matkan tekoon Pohjois-Afrikassa. Ensi kosketukseni erilaisiin matkailutapoihin tuolla alueella olin saanut Matti Rämön Polkupyörällä Andalucian vuorilta Afrikkaan -kirjasta, josta luin tunnelmia 2000-luvun Espanjasta Gibraltarilta ja Marokosta. 3400 kilometriä polkupyörällä etelän paahteessa ei itselleni tunnu unelmalomalta, ja Rämökin jossain kohtia kirjaa taisi pohtia ideansa mielekkyyttä. Paljon tuli opittua senkin kirjan tiimoilta.
Löysin ensimmäiseksi matkakirjaksi Lady Warrenin 1920-luvulla kirjoittaman kirjan Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä. Matkustin 2650 kilometriä Ladyn kanssa sivuvaunussa istuen ja aina välillä Ladyn tapaan huudellen: Eikös täällä nyt olisi voinut viipyä hieman pidempään. Lady Warrenin matkakumppanilla oli hieman erilainen käsitys moottoripyörämatkailusta, hänen tarkoituksenaan oli testata, että tuollainen matka onnistuu, vaikka rengasrikkoja, jousitusvikoja ja muita rikkoontumisia kertyikin matkalla kymmenisen kappaletta.
Ihan pelkäksi moottoripyöräajeluksi matka ei mennyt. Päivittäinen ajoaika oli reilu 6 tuntia ja mukaan mahtui myös retki aavikolle kameliratsastukselle. Lady Warren teki tuon matkan Algerista Tunisiin vuonna 1921, eli matkasta tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta.
Tykkäsin kovasti kirjan tyylistä ja Lady Warrenin tavasta kertoa alueen historiaa ja siirtomaahistoriaa matkareitin kuvauksen lomaan. Toissalta sen kyllä ymmärtääkin. Pelkästä sivuvaunussa istumisesta tuskin olisi riittänyt kerrottavaa noinkaan paljon sillä matkaan oli varattu selkeästi aivan liian vähän aikaa.
Sen sijaan toisella matkakirjailijalla Sven Lindqvistillä aikaa tuntui olevan rajattomasti matkallaan rättisitikalla Marokosta Länsi-Saharaan ja toisaalla kirjassa reissatessaan Algeriassa.
Lindqvistin kirja Aavikkosukeltajat, on varmasti kirja, jonka tulen lukemaan uudelleen. Jo nyt tein muistiinpanoja, mutta kirjassa vilisee lukuisia mielenkiintoisia sivupoljuja niin, että mietin, että se matkaoppaanaan voisi lukea koko vuoden kirjassa vilisevistä kohteista, paikoista ja romaaneista. Porin lukuhaasteessa on tänä vuonna yksi kohta, jossa pitää lukea kirja, johon on viitattu toisessa kirjassa jonka on lukenut. Aavikkosukeltajan jälkeen sellaisten kirjojen pino kasvoi kuin huomaamatta. Voisi tutustua Pierre Lotin, Antoine de Saint-Exupéryn, Isabelle Eberhardtin ja monen muun tuotantoon.
Itselleni uutta tietoa oli esimerkiksi se, että Pierre Lotin kirja on ollut esikuvana Madame Butterfly -oopperalle. Olen katsonut sen useampana versiona, ja librettonkin lukenut, mutta ei vaan ole Loti jäänyt mieleen, jos siitä nyt on puhuttukaan.
Molemmat kirjailijat kertoivat poikenneensa matkallaan Biskrassa Algeriassa. Lady Warrenin retken aikaan 1921 kaupungin väkiluku oli 21.000 asukkaan luokkaa. Lindqvistin poikettua paikkakunnalla kaupunki oli kasvanut 6-7 kertaa isommaksi. Nykyisin Biskrassa asuu noin 300.000 asukasta.
Lady Warrenilla oli tavoite päästä Biskraan, kunnolliseen hotelliin ja kylpyyn. Matkailu Pohjois-Afrikassa ei 1920-luvulla ollut aina yhtä mukavaa mitä ajelu Englannin hoidetuilla teillä. Matkan rasituksena oli kuoppaisten teiden lisäksi vesi-, räntä- ja lumisateet, tuuli. Toki tiestö oli pääosin paremmassa kunnossa, mitä matkalaiset olivat odottaneet. Lady Warren poikkesi Biskrassa kahdesti. Välissä he kävivät junamatkalla etelämpänä, missä osallistuivat mm. kameliratsastukseen ja yöpyivät hiekka-aavikolla. Junamatkakaan ei onnistunut täydellisesti, sillä menomatkalla eväät hukkuivat matkalla hotellilta rautatieasemalle ja matkaan kului tunteja. Vaikka Biskra oli kunnollisen kokoinen kaupunki, eikä hotellissakaan ollut muuta valitettavaa, kuin mainittu eväiden häviäminen, Warren oli Biskrassa vain kaksi yötä. Kovin tarkkaa kuvaa kaupungista ei hänelle siis syntynyt eikä Biskrasta löytynyt häneltä tarinoitakaan.
Lindqvist vietti aikaa Biskrassa pidempään. Mies oli jonkinlaisella itsensä etsimismatkalla kariutuneen avioliiton jälkeen. Pohjois-Afrikka oli kiehtonut häntä lapsesta lähtien. Hän oli lukenut esimerkiksi Pikku Prinssin, mutta myös tarinoita Antoine de Saint-Exupéryn lentämisestä Afrikassa. Biskrassa hän mm. tutustui saksalaiseen mieheen, joka tutustui Algeriaan moottoripyörällä ja oli lukenut samoja kirjoja nuorena.
Joskus sitä miettii, mitä kaikkea olisi voinut lapsena lukea, jos koulun kirjasto olisi siihen yhtään antanut mahdollisuutta. Kesällä kirjastoon oli liian pitkä matka eikä sen valikoimakaan kummoinen ollut. Myönnän hieman karehtivani niitä, joilla on kotona ollut kirjahylly, josta on voinut lukea oudoista maista ja maailmoista. Oma tilanteeni parani, kun sain lahjaksi täydellisen 6-osaisen painokset Tuhannen ja yhden yön tarinoista 10-11 vanhana. Ellei ollut muuta luettavaa, saattoi aina lukea niitä. Useamman kerran kirjat tulikin kahlattua läpi.
Kuvittelin lukiessani Lindqvistin matkan yhtenä reissuna, Marokon rannikolta Länsi-Saharaan ja siitä keskelle Algeriaa. Maininnan Aglerista vuokratusta autosta kuvittelin painovirheeksi, sillä kirja alkaa Agadiristä. Kirjasin lukiessani paikkakuntia muistiin ja totesin karttaa katsellessa, että alkuosa kirjasta oli matka Marokosta Länsi-Saharaan Antoine de Saint-Exupéryn innoittamana ja loppuosa reissuja eri puolilla Algeriaa. Lukemista tuo ei haitannut, vaikka tällaisissa kirjoissa aina toivon, että mukana olisi kartta. Lady Warrenin kirjassa sellainen oli.
Lindqvist ja Warren kirjoittivat molemmat hieman samaan tyyliin. He olivat olleet matkalla, kertoivat vähän näkemästään ja enemmän paikkojen historiasta ja niihin liittyvistä tarinoista. Lindqvist kirjoitti enemmän myös paikkakunnilla asuneista eurooppalaisista kirjailijoista. Afrikkahan oli siirtomaata, ja siellä asui 100 vuotta sitten paljon eurooppalaisia. Marokko itsenäistyi 1956 ja Algeria 1962.
Lindqvist oli kirjallisuushistorioitsija ja oli erikoistunut siirtomaihin ja rasismiin. 35 ilmetyneen kirjan joukossa on paljon matkakirjoja, ja jos ne ovat yhtään tuon kaltaisia, taidanpa lukea ne kaikki.
Lukiessani mietin, onko tämä tyyli kirjoittaa jotenkin ruotsailainen, sillä olin aivan yhtä haltioitunut lukiessani talvella Maria Langin dekkaria Mustat kissat, jossa viliseen paljon tietoa Selma Lagerlöfistä ja Esaias Tegnéristä. Kunhan olen lukenut yöpöydällä olevn Fritjofin tarun loppuun palannen tähän teemaan.
Olen tainnut mainita aiemminkin, että tykkään surffailla päämäärättä netissä, mutta myös hyvän kirjan kanssa surffailu onnistuu. Aavikkosukeltajat on kirja, jonka kanssa voisi surffailla vaikka vuoden. Kirjassa mainitaan niin monia kirjailijoita teoksineen sekä paljon alueen historiaa taateleita unohtamatta.
Suomessa taateleita ostetaan lähinnä kahta lajia: nelikulmaiseksi tiiviiksi massaksi puristettua siemenetöntä taatelia ja muovikoteloon aseteltuja tuoreita taateleita. Jälkimmäisiä ei köydy joka kaupasta ympäri vuoden.
Perjantaina sattui hauska sattumus. Olin juuri lukemassa Lindqvistin kirjaa, jossa taatelit mainitaan useammankin kerran. Yhtäkkiä tuttavani kertoi, että oli ostanut algerialaisia luomutaateleita. Kun ajattelee omaa elämäänsä, niin olen puhunut tuoreista taateleista aiemmin yhden ainoan kerran. Tuttava ei tiennyt, mitä olen lukemassa, joten kyseessä oli spontaani sattumus. Onneksi aina uutta oppivan Googlen ohella myös tuttavat pääsevät joskus yllättämään todellisella ajankohtaisuudella.
