Marras-joulukuun energiset lumiset päivät käytin vierailemalla maissa, joissa on pitänyt käydä koko vuosi, mutta ei ole vaan tullut tartuttua. Korona-aikana on luontevaa hurautella ajatuskopterilla vaikka minne, ja entisen Jugoslavian maissa oli monta jossa en ole koskaan käynyt luku matkalla. Nyt sekin maailmankolkka on vähän tutumpi. Pakko kuitenkin myöntää, että maat jäivät mielessä vielä hieman yhtenäiseksi klimpiksi. Olisi pitänyt jakaa maat pidemmälle aikajanalle. Tai katsella karttaa tarkemmin.
Serbia on yksi niistä Balkanin maista, joissa en ole käynyt. Sinne siis.
Olenhan minä Serbiasta lukenut lehdistä, mutta loppujen lopuksi vain Belgdar, Konstantinus Suuri ja Euroviisuvoitto Helsingissä Lordin jälkeen on oikeasti jäänyt mieleen.
Ensimmäisenä luin Slevanka Drakulicin Aivan kuin minua ei olisi. Kirjassa nuoria tyttöjä päätyy Balkanin sodan aikana 1992 miehittäjien huvittajaksi. Päähenkilö on ainoa kaupunkilainen maalaistyttöjen joukossa ja hän päätyy ottamaan tilannetta haltuun ryhtymällä uhrina olon sijasta ajattelemaan, että on rakastajatar. Meikkaaminen ja itsensä hoito auttaa, sillä sotilaiden johtaja ottaa hänet suojiinsa muutamaksi kuukaudeksi. Sitten koittaa vapauden mahdollisuus, mutta mitä se tuo mukanaan.
Vahingossa tuli luettua heti perään toinenkin... tai itse asiassa luin välipalana viimeisen puuttuvan kirjan Pori haastetta varten, mutta se oli siis välipala, josta kuitenkin nautittava. Kirja oli Niklas Rårdströmin Ei kuu tiedä. Yleensä en tykkää kirjoista, joiden kertojalla on lapsen ääni, mutta tässä se toimi tosi hyvin. Liekö kirjailijan verenperinnöllä vaikutusta. Hänen isänsä, isoisänsä ja isoäitinsä olivat niin ikään kirjailijoita.
Mutta ruotsalaisen välipalan jälkeen palasin Serbiaan.
Aleksandar Tisma Ihmisen käyttöä oli oudohkosti rakennettu, mutta muuten hyvä tarina Serbiasta alkaen vuodesta 1935. Tai hyvä ja hyvä. Surullisiahan nämä tällaiset tarinat ovat, mutta tarkoitan sitä, että tykkäsin itse juonesta, vaikka onnettomasta elämästä en pidäkään. Päähenkilön äiti on saksalainen, isä Serbiasta. Saksalaiset miehittävät Novi Sadin kaupungin (nykyisessä Pohjois-Serbiassa) ja päähenkilön elämä muuttuu. Auswitchin Nautintojen talossakin tulee käytyä. Kirjan sydämenä on päiväkirja, jota aletaan kirjoittaa vuonna 1935. Jotenkin minusta oli sykähdyttävää, miten itse päiväkirja ja sen ostaminen kuvattiin. Muutenkin erilaisten asioiden kuvaus toimi hyvin, vaikka jollain tapaa takaperoinen rakenne ei miellyttänytkään.
Googlaillessani Novi Sadia, jahkaannuin Emma Fickini nettisivuille. Emma Fick on tehnyt kivoja kuvituksia ja niistä kirjan Snippets of Serbia (yksi kuva kuvakollaasissa, valitettavasti en saanut kirjaa käsiini, se olisi ollut hieno lukea, mutta paljon kivoja kuvituksia on noillla nettisivuiltakin). Tykkäsin erityisesti siitä, että hän on kuvannut asioita kuin itsekin joitain juttuja kuvasin Marttojen perinnekeskusvuosinani (esim. Isän vihdan teko): kuvaa ja siihen suoraan tekstiä miten tehdään. Novi Sadissa Emma Fick on piirtänyt ainakin kirkkoa ja katusoittajaa.
Sitten vielä kerta kiellon päälle.
Ville Hytösen Luumun polte on suomalaisen kirjailijan eroottissävyinen kirja. Hytönen matkusti junalla Serbian maaseudulla ja näki vanhan traktorin. Näky oli sykäys romaanin kirjoittamiselle.
On ollut jännä huomata, miten pienistä asioista kirja voi saada lähtölaukauksen. Dekkareissa se voi olla pieni lehtijuttu, eroottissävytteisissä romaaneissa näemmä vanha traktori. Itsekin olen vanhoja Zetoreita nähnyt (esim. Sisiliassa Corleonen klaanin kylän tienoilla), mutta enämpi niissä on näkynyt ruoste tai loistava tuunausjälki kuin erotiikka.
Näillä tiedoilla tartuin Luumujen poltteeseen.
Ja minä olin hieman niitä kaikkia, ajatteli nainen, jolla oli serbialainen nimi, bosnialainen uskonto, juutalainen sivistys, ja kroatialainen suhde mereen.
Päähenkilöistä toinen on Serbiasta, toinen Bosniasta. Mutta eri kansallisuudet, uskonnot, romanit... ne kaikki sulautuvat kirjassa yhdeksi kokonaisuudeksi, josta on vaikea ottaa mitään pois.
"Hänen hiuksiaan vihmoi taivaan kyyneleet."... Ihailin kirjailijan tapaa asetella sanoja peräkkäin. Oudosti. Kiihkeästi. Maalailevasti. Kunpa osaisin itsekin kirjoittaa noin.
Tuntui kuin jotain olisi tapahtumassa. Ja paljon tapahtui. Jossain vaiheessa tuli hetki, jolloin kahvi tuntuu paremmalta kuin Slivovits, brandytyyppinen esim. luumuista tehty viina, rakia, jota kirjassa juodaan paljon, loraus kahvin joukkoon, kaksi desiä, neljä desiä... Ja silloin on aika muutokselle.
Jossain haasteessa oli kohta: kirja josta ei kehtaa sanoa lukevansa. Tämä oli yksi niistä. Ihan kaikille en siis kirjaa suosittelisi, sillä kaikki eivät halua ihan näin paljon erotiikkaa iltojensa iloksi. Mutta niille, joita asia ei häiritse, tämä kirja on sanojen ilotulitusta.
