Dekkariviikko 2024 sunnuntai Eppu Nuotion seurassa

Sunnuntaille valitsin ohuen kirjan, kun ohjelmassa oli myös sukujuhat. Luettavaksi otin sopivasti tällä viikolla ilmeistyneen kirjan. Joskus on kiva lukea uutuuksiakin, vaikka useimmiten valitsen hieman vanhemman kirjan. Vanhoissa on se hyvä puoli, että sarja on jo valmis.

Olen lukenut kaikki Eppu Nuotion jännityskirjat. Pitkäsoitto on osa 3 Raakel Oksa ratkaisee sarjasta. 

Entisenä puusepän vaimona sitä on tyytyväinen kirjoista, jotka tuovat tuoksumuistoja juuri höylätystä kuivasta männystä. Tässä kirjassa Raakel taisi kyllä enemmän maalata ja tapetoida kuin sahata ja höylätä, mutta kelpo kirja tämä oli siitä huolimatta.

Kirjan nimi tulee lp-levyistä, joita Raakelin kumppani Danne saa korjauskohteestaan. (LP=long play, pitkäsoitto). Sääli vaan, levyt oli naarmutettu niin, ettei niitä voinut soittaa. Siitä alkoi tällä kertaa Raakelin ja Ellen Lähteen tutkimukset.

Sääli myös sen vuoksi, että Satakirjastojen haasteen yhdessä kohdassa pitäisi kirjasa kuunnella tai ostaa lp-levyjä, mutta tässä ei toteutunut kumpikaan. Harmi.

Olen tykännyt tämän Raakel Oksa -sarjasta melkein yhtä paljon kuin Pii Marin -sarjasta, jonka ensimmäisen kirjan, Musta, myötä Nuotioon tutustuin. Siinä sarjassa oli 6 kirjaa. 

Muita Nuotion jännityssarjoja on Ellen Lähteen tutkimuksia ja Salome Virta -sarja, joka on kirjoitettu Pirkko Soinisen kanssa. Molemmissa sarjoissa on kolme osaa, ja molemmissani lukuinto laski kolmannessa kirjassa, jotka tuntuivat kertovan enemmän Berliinistä kuin itse aiheesta. Muuten tykkäsin Ellen Lähteen marttuudesta ja Salome-sarjan taidejutuista kovasti. Berliini ei vaan jostain syystä innosta. 

Eppu Nuotio on kirjoittanut vuodesta 2994 alkaen lastenkirjoja reilu 30 kpl ja likimain saman verran muita kirjoja, joista jännitys kirjoja on nyt 15. Ikää on reilu 60 vuotta, joten todennäköisesti uutta on tulossa viimeistään ensi vuonna.

Dekkariviikko 2024 lauantai Alicía Giménez Bartlettin seurassa

Lauantaille valitsin vaihteeksi espanjalaisen dekkarin, tai oikeammin keskeneräisen dekkarin loppuun lukemisen. Aloitettuja kirjoja alkaa olla nyt niin monta, että hyvä välissä lopettaakin jotain. Olen huomannut, että jotkut kirjat paranevat, kun niitä lepuuttaa jonkin aikaa.  

Alícia Giménez Bartlettin kirjoihin tutustuin alkuvuodesta. Luin ensin pari ensimmäistä peräkkäin, sitten kolmannen, mutta ilmeisesti tämä neljäs, Petra Delicado ja vaaran viestit, tuli aloitettua liian nopeasti muiden jälkeen, koska tarvitsi pientä taukoa. .... Tai sitten vaan Petra Delicadon saamat paketit kammottivat. 

Jatkoin lukemista noin puolivälissä, yhtä pakettia ennen, kun Delicado ja Garcíon lentävät Moskovaan. 

Petra Delicado on asianajaja, joka on vaihtanut työnsä poliisin hommiin. Kovin hyvin se uusi ura ei ole alkanut, sillä Delicado on ollut arkistotehtävissä, ei sentään Ulkohebrideillä, kuten Knalli ja sateenvarjo -sarjassa mainitaan usein, vaan poliisipiirin kellarissa. 

Kerran Delicado sitten kuitenkin saa oman tapauksen tutkittavaksi. Hän saa myös apulaisen, laiskan pulskean konstaapeli Garcíonin. Yhteistyö sujuu kuin vanhalla avioparilla. nalkutetaan, tuittuillaan, sanaillaan, ollaan oman pään mukaan, mutta yhtä kaikki: hommat hoituu ja arki rullaa. 

Sarjan ensimmäinen kirja on Petra Delicado ja merkityt tytöt ja lukeminen kannattaa aloittaa siitä. Seuraava osa on Petra Delicado ja vihaiset koirat, josta melkeinpä olen tykännyt eniten. Jostain syystä luin aiemmin myös Petra Delicado ja kodittomat, vaikka se on sarjan neljäs kirja. Onneksi siitä ei ollut mitään haittaa, mutta pari ensimmäistä suosittelen kyllä luettavaksi ennen näitä kahta muuta, niin Petran kotielämä pysyy järjestyksessä. 

Delicadolla on työpaikkaongelmien ohella ongelmia myös ex-miehistä (juu, monikossa). Baareissa ja muuallakin tulee myös miesseikkailuja, mutta onneksi niitä ei kuvailla pitkään ja seikkaperäisesti.

Ongelmia aiheuttaa myös Delicadon kieli, jota hienostuneemmat rouvat kutsuisivat välillä tukkijätkän puheeksi. Delicado saakin sanaisen arkkunsa auki kuin konsanaan Ylen kesäkuunnelmasarjassa Kyllikki Pöppönen, joka oli muistaakseni omien sanojensa mukaan rauhaa rakastava nainen.

Välillä piti lukea ihan uudestaan joku kappale, jossa Delicado kertoi tuntemuksiaan asiakkaista, työtovereista ym. henkilöistä: 

"Mutta ihmisten tulisi tottua siihen, että heidän tulisi informoida poliisia eikä päinvastoin." 

Vaaran viestit kirja alkaa siitä, että Petra on päässyt televisioon. Julkisuus tuo mukanaan ongelman, Petra alkaa saada paketteja, joita ainakaan minä en todellakaan haluaisi saada. Paketit tuovat kylkiäisenä myös vartijan Petran kotiovelle. Töissä uskollisena varjona kulkee Garcíon. 

Kaveriani siteeraten tarinan taustat on "nyt niin kovaa matskua", että pitää jossain välissä tarkistaa onko naapurimaastamme oikeasti lähtöisin kirjassa kerrotunlainen yhteisö. Itse asiassa en kyllä tiedä, miten osaisin asiaa tarkastaa, mutta joka tapauksessa, jälleen tuli opittua jotain todellakin uutta.  

Kirjat ovat omanlaisiaan enkä osaa verrata niitä suoraan mihinkään muuhun kirjaan. Petra Delicadon työrooli kirjoissa on vähän kuin Adler-Olsenin Osasto Q. Delicado saa käsiteltäväkseen Garcíonin kanssa ikäviä tapauksia, jotka eivät ehkä muita kiinnosta kiireiden keskellä, mutta yllättäen ratkaisut tuovat julkisuutta ja mainetta. Muuta yhtymäkohtaa sinne ei ole. Toisaalta Delicadon puhetapaa voisi verrata Otto Kuhalan sanailuun, joskin Kuhala ei kirota pärrästä. Myös kirjan huumori voisi viitata Markku Ropposen mainioihin kirjoihin. Kirjoissa ei mässäillä väkivallalla, vaikka tässäkin kirjassa on väkivaltaisia leikkaustoimenpiteitä runsain määrin. 

Ainoa, mikä itseäni harmittaa on, että paikkakunta Espanjassa on häivytetty lähes olemattomiin. Kirja-sarjan tapahtumat sijoittuvat Barcelonaan, mutta yhtä lailla voitaisiin olla missä tahansa kaupungissa.

Kuva: Barcelonasta Unsplash/ Raimond Klavins. 

Vaaran viestit kirjassa lennetään muutamaksi päiväksi myös Moskovaan.

Alicia Giménez Bartlett on kirjoittanut Petra Delicado -jännäreitä 13 ja muita kirjoja 12. Uusin Delicado on ilmestynyt espanjaksi tänä vuonna. 

Delicadoista on suomennettu neljä kirjaa ja ainakin minut harras toiveeni on, että loputkin kirjat suomennettaisiin. 

Haittaa ei olisi, vaikka kirjojen hahmojen pohjalta tehty tv-sarjakin tulisi televisiosta. 

Kirjailija täytti dekkariviikkomme maanantaina 73 vuotta, joten onnittelut. Iästä ounastelen, että kenties luvassa on vielä jatkoa. 

Silent Bookclub

Toukokuussa pääsin eka kertaa osallistumaan Silent Bookclub Porin lukusessioon. Ahkerana lukijana olen todennut, että kaikkea erilaista lukemista kannattaa kokeilla ja toteuttaa aina kun on mahdollista, sillä vaihtelu on elämän suola. Kesäkuussa on valitettavasti muuta menoa, joten korvatkoon hiljainen lukeminen kotona (sukujuhlissa en sentään rohkene kokeilla), ja tämän julkaiseminen yhteisen lukuhetken. 

Hellulan kahvila oli hurmaava ympäristö hiljaiselle lukemiselle. Kaunista katsottavaa riitti, tarjoilu oli kiva ja vaikka väkeä oli paljon, ainakaan minua pieni puheensorina ei haitannut. 

Kuvassa kirjat joita luimme. 

Oma kirjani oli Juha Vakkurin Leokongo, mistä mainitsin täällä jo viime lokakuussa, mutta silloin en ehtinyt lukemaan sitä sanasta sanaan. Nyt oli siihen aikaa, joten aloitin alusta.

Kirjassa kerrotaan Stanley, kuningas Leopoldin ja monen monen muun sanoin siitä, miten pikkuinen Belgian kuningaskunta sai siirtomaan Afrikasta.

"Belgia on maaksi liian pieni. 

Pitsi sopii pöksyihin, mutta tulevaisuutta ei saada nypläämällä. 

Miksi belgialaiset eivät ymmärrä, 

että siirtomaiden avulla emämaa maksaa itsensä,

velkansa, rakennuksensa!" Leopold II Leopold

Siitä historiasta tuskin kukaan on ylpeä, mutta Vakkuri osaa kertoa itse tarinan kiehtovasti.

Kirja on runoelma. Eli jokainen luku on oma runonsa. Kai tätä säeromaaniksikin voisi kutsua, vaikka kertojia on ylen monta romaanin päähenkilöiksi. Keskiössä on Belgian kuningas Leopold II ja Livingstonen löytänyt ja myöhemmin Afrikan idästä länteen patikoinut Henry M. Stanley. Palattuaan tuolta patikkamatkalta sairaana ja vähän nälkiintyneenäkin Stanley toteaa kuningas Leopoldin delegaatiosta toivuttuaan saavuttuaan Eurooppaan:

"Viimeistään silloin, Marseillesin rautatieasemalla, 

tajusin, että jotain suurta oli tullut tehdyksi." Stanley

Stanley lähtee kuin lähteekin Leopoldin lähettämänä Kongoon ja onnistuu saamaan ison osan siitä Leopoldille ja perustaa valtaisan kumikeräyksen. Sitten myöhemmin Leopold myy alueen Belgian valtiolle. 

"Puhutaan, puhutaan rahasta,

Jos sitä niin halutaan, rahaa. 

Sitä on useimmiten liian vähän, liian myöhään, 

väärään aikaan, väärässä paikassa." Leopold

Kongosta virtaa rahaa. Kumiplantaasit tuottavat aluksi erinomaisesti. Siinä sivussa paikallista väestöä tapetaan tai ainakin hitaimpien kumin kerääjien käsiä amputoidaan.... Ihan niin kuin keräys onnistuisi paremmin yhdellä kädellä, sillä kerääminen vaatii puuhun kiipeämistä! Taloustieteilijä minussa puristelee päätään, mutta aikanaan siirtomaaisännät ajattelivat toisin. Ellei joku ollut tehokas, löytyi aina kymmenen lähes ilmaista orjaa tilalle. 

Ajat oli tosiaankin erilaisia. Ja itse toivon, että sellaisia aikoja ei enää milloinkaan tule. 

"Pitsivaltio, se tämä on, Belgia, hän sanoi. 

Kun ahdistaa, virkataan pitsiä, 

kun itkettää, virkataan pitsiä,

kun olisi syytä riemuita, virkataan pitsiä

ettei kukaan alkaisi karehtia.

Pitsivaltiossa ajattelu on syntiä, 

tai häpeä, melkein rikos." Leopoldin henkilääkäri

Olen aina tykännyt runoista, vaikka niiden lukeminen onkin ollut sangen kausittaista. Runomuodossa myös muoto kertoo omaa tarinaansa. Tässä kirjassa muoto antaa pontta puheelle. On vaikeaa kuvitella, miten tuonkaan pitsivaltiositaatin sanoisi suorasanainen romaanin sivuilla.

Liian moni menehtyi Kongosta, ja niistä vain pieni osa oli eurooppalaisia. Toivottavasti opimme siitä jotain. 

"Vauraus vaihtoi maanosaa, 

köyhyys jäi kotiin. 

Kongosta oli peräisin uraani, 

jota käytettiin Hiroshiman ja Nagasagin atomipommeissa." Patrice Lulumba

Kunpa itsekin osaisin kiteyttää lukemani noin tiiviiseen muotoon. 

"Me epäonnistuimme, 

minä, me, kaikki. 

Emme pelastaneet Kongoa, 

hylkäsimme Lulumban, 

otimme Kongon demokratian hengiltä

kuudessa kuukaudessa." Dag Hammarskjöld

Dekkariviikko 2024 perjantai Pirkko Arhippan seurassa

Jos lähtee oikein etsimälllä etsimään, niin mikä on todennäköisyys, että kahdessa dekkarissa peräkkäin puhutaan Peyton Placesta? Veikkaan että ei etsimällä löydä edes viikossa, sillä vaikka Payton Place oli suosittu 1960-1970-lukujen taitteessa ja tuli televisiosta uusintanakin joskus parikymmentä vuotta sitten, niin mikään suuri puheenaihe se ei enää ole, ja vanhemmissa dekkareissakin harvemmin on puhuttu televisio-ohjelmista. 

Eilisessä Max Mannerin dekkarissa Stein mainitsee Playton Palacen. Tänään Pirkko Arhippan kirjassa Jo katkee maalinauha mainitaan sama tv-sarja. Aika käsittämätöntä. Mannerin kirja on uusi, Arhippan vuodelta 1971, jolloin Payton Place oli yksi Suomen suosituimmista tv-ohjelmista. mutta silti. Pitäiskö lotota...

Tulevien olympialaisten vuoksi ajattelin alkuvuodesta, että luen systemaattisesti joitain urheiludekkareita. Ennenkin on pitänyt, mutta ei ole tullut juuri urheiludekkareita luettua. Yhtäkkiä muista aiemmista vain Jorge Zepera Pattersoni loistava Kuolema kelloa vastaan., jonka imussa vielä jonain vuonna katselen Italian ympäriajon alusta loppuun. Kirja kyllä kertoo Ranskan ympäriajosta, mutta jos voi valita niin katselen mieluummin Italian maisemia.   

Ollaan jo kesäkuussa, mutta ei ole vielä tullut luettua kuin Peter Loveseyn Salapoliisi silkkipöksyissä, josta tykkäsin, vaikka nyrkkeily, etenkään vapaanyrkkeily, ei ole suosikkilajejani. Onneksi olympialaisiin on aikaa vielä reilu kuukausi. Hyvin ehtii etsimään muutaman urheiludekkarin lisää. 

Jo katkee maalinauha kirjassa eletään Suomi-Ruotsi -maaottelun aikaa 1960-luvulla. Kesken tapahtuman urheilukirjoja kirjoittava toimittaja, ex-ralliautoilija Juha Aarnio kuolee. Käsittääkseni kaikki 1960-luvun maaottelut käytiin Olympiastadionilla Helsingissä, eikä naisten kisojakaan pidetty koskaan Turussa.

Kuvat: Turku, Paavo Nurmen stadion 2016. Kuvissa katettu katsomo ja viimeisessä kuvassa kentän ennätykset.

Harvoin kirjan hahmojen nimet häiritsevät lukemista, mutta tässä jokainen Aarnio sana toi häiritsevästi mieleen erään toisen, julkisuudesta tunnetumman Aarnion.

Kirjasta on vaikea kertoa oikein mitään spoilaamatta tarinaa, joten olkoon tämä tässä tältä erää. 

Kirja oli ihan hyvä, mutta pakko myöntää, että olen itseäni innostavampiakin Arhippoja lukenut. Urheilu ei ole suosikkini, enkä välttämättä välitä lukea yhteiskunnallisena aiheena siitä toisestakaan asiasta, mikä ratkaisuun vaikuttaa, etenkin kun maailma on 1960-luvulta muuttunut tässä asiassa paljonkin.

Sitä jäin miettimään kirjan luettuani, että mitenkäs nykyään on ammattiurheilun määritelmät. Nuoruudestani, jolloin urheilun katseleminen vielä jotenkin kiinnosti, muistan, että ammattiurheilijat eivät saaneet osallistua esimerkiksi olympialaisiin. Nykyään ainakin MM-jääkiekkokentillä nähdään pelaajia, jotka elävät vuosikymmeniä urheilusta saamalla vuosipalkkiolla. Niin paljon asia ei kiinnostanut, että olisin viitsinyt etsiä asiaa netistä. 

Mutta takaisin Arhippan dekkareihin. 

Erityisesti olen tykännyt Sami Mattila kirjoista. Pia Pohjakallio, Mattilan tyttöystävä ja sittemmin puoliso oli mielenkiintoinen hahmo, johon oli helppo samaistua, sillä itsekin olen ollut työttömänä silloin, kun kirjoja luin. Erityisenä helmenä noista kirjoista itselleni on ollut Kuoleman koordinaatit vuodelta 1995, jossa Pia on töissä matkaoppaana laivamatkalla Etelämantereelle ja Sami on päässyt matkalle mukaan. Muut Sami Mattila-sarjan kirjat tapahtuvat pääosin Naantalissa.

Myös Varpu Ahava -sarja on ollut mieleeni, sillä hän vaikuttaa tavalliselta suomalaiselta naiselta. Plussaa siitä, että Ahava jätti alkoholin, joten kirjoissa ei tissutella viiniä joka ilta töiden jälkeen. Ahava kirjoista lempikirjani on Tii taa Taneli sekä myös Kulki kuolema puistotiellä. 

Kipunuora taisi olla ensimmäinen kirja, missä Varpu Ahavalla oli mukana tutkimuksissa nuorempi poliisi Tiia Vuoristo. Varpu Ahava -sarjan kirjoissa tapahtumapaikkana on pääosin Naantali ja Turku, mutta jossain kirjassa muistelen että oltiin Viron matkalla. 

Arhippan muista kirjoista olen pitänyt erityisesti Kuolema kuuntelulla -kirjasta, missä murha tapahtuu paikallisradiossa. Sen päähenkilönä on Helena Aronen. 

Ympäristöetsivä-kirjoista olen lukenut ainakin Hietaneilikat, mikä jäi positiivisesti mieleen. Pitkäkin lukea lähiaikoina myös Konna ja rupikonna. 

Olen lukenut melkein kaikki Arhippan kirjat. Jo katkee maalinauha -kirjan muistan jättäneeni väliin aikanaan nimen omaan urheiluteeman vuoksi. Harmi sinänsä, sillä kirjassa ei kuitenkaan ollut urheilua hampaat irvessä, vaan murha nyt sattui vaan tapahtumaan urheilupiireissä. 

Monet kirjailijat kertovat haastatteluissa halunneensa kirjoittaa jostain tietystä yhteiskunnallisesta asiasta. Pirkko Arhippan kirjoissa olen pitänyt erityisesti siitä, että niissä olevat yhteiskunnalliset aiheet kuten työttömyys, alhoholismi, syrjäytyminen jne. eivät korostu. Pia Pohjakallio oli työttömänä ja vaihtoi ammattia, Varpu ryyppäsi, Varpun lähipiirissä oli parisuhdeväkivaltaa jne. mutta ainakaan minulle ei tullut aikanaan mieleen kirjaa lukiessa, että katos vaan, tässä kirjassa on teemana se ja se. Ehkä tarina kehittyy Arhippan kirjoissa kirja kirjalta eikä niin, että yksi kirja nostaisi esiin yhden aiheen, toinen toisen. Ja se on mielestäni hyvä. Joidenkin suosikkikirjailijoideni kohdalla väliin on oikein huvittanut, että katos vaan, tämä on kirja siitä ja siitä aiheesta, kun se edellinen oli jostain muusta asiasta. 

Peukut siis Arhippalle. Wikipedia kertoo 89-vuotiaan rautarouva Pirkko Syynimaan kirjoittaneen 37 jännitysromaania. Numero 38, Ruusu-pallo-avain ilmestyi vuonna 2016. Esikoisteos Murha on sydämen asia ilmestyi lähes 50 vuotta aiemmin,vuonna 1968. 

Mutta ei siinä kaikki. Tämä yksi Suomen tuotteiliaimmista kirjailijoista on kirjoittanut lukuisilla muillakin nimimerkeillä kuin Arhippa. Esimerkiksi Marja Orkoma nimimerkillä on ilmestynyt 20 viihderomaania.

Dekkariviikko 2024 torstai Max Mannerin seurassa

Ikätoverini Max Manner on yllättänyt minut positiivisesti monipuolisuudellaan useammankin kerran.  

Isoin yllätys oli pari kesää sitten kun voitin Avun kesädekkarinumerot FB kilpailussa. Manner arvuutteli, mikä olisi Murhaluoto ja osuin melko lailla oikeaan. 

Olen tykännyt kesädekkareista. Aiemmin niitä taisi olla useammissakin lehdissä. Tämä Murhaluoto Murhaluoto oli siinäkin mielessä kiinnostava, että tarinaa tiesi odottaa, ja itse Murhaluoto-saartakin olin googlettanut jo kilpailuun osallistuessani. 

Tänään päätin kokeilla Mannerin Storytel only kirjaa, Idyllin hinta, jonka valmistumista tuli seurattua somessa. 

Idyllin hinnassa tapaamme Annika Malmin perheellisenä Tukholman lähellä Vaxholmin kunnassa, minne pääsee Tukholmasta autolla (30 km) ja mm. laivoilla, jotka kirjassa omistaa Annikan mies. 

Annika alkaa selvittämään naapurustossa tapahtunutta kuolemantapausta, jota poliisi ei otaksu murhaksi. Annikan oma aika ja voimat eivät riitä asian ratkomiseen, joten hän kilauttaa kaverille, joka saapuu apuun. Kaveri on Stein Storesen. 

Kuva Vaxholmista Unsplash/Tom Podmore.

Storesen ja Malm olivat mielestäni oivallinen pari ratkomaan rikosta. Kuin vanha aviopari, joista toinen ryyppää ja toinen nalkuttaa. Positiivisella tavalla. Tarina imaisi minut mukaan ja viihdyin sen seurassa niin, että vähän harmittaa, että seuraavaa osaa täytyy odottaa ensi vuoden puolelle. 

Kuva: Vaxholm (en malttanut olla lisäämättä tätä satamakuvaa, sillä revontulet nyt vaan on ihania) Unsplash/Alex Antas Bergkvist. Kaiketi se Annikan miehen laiva saapuu tällaisiin maisemiin. 

Aiemmin olen lukenut Hirvikallio-sarjasta Loiset ja  Matadorin, koska tarvitsin kirjaa Luxemburgista ja sielläkin Manner on asunut. Matadorissa seikkailtiin pääasiassa kyllä Portugalissa. 

Komisario Anna Mäki -sarjasta luin jossain vaiheessa Demi-Secin, joka niin ikään sijoittuu Luxemburgiin. 

Annika Malm -sarjasta olen lukenut ensimmäisen osan K18. Stein Storesen sarjan kirjoista luettuna on vain Jääkyynel -kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomutunturille. 

Kadotettujen kahvilan kuuntelin luettuani muutaman keskitysleirikirjan, mutta lukukokemus jäi huonoksi , vaikka kirja oli hyvä, sillä toisin kuin "kaikki muut" en pidä Seela Sellan äänestä. 

Max Manner on nykyisin turkulainen kirjailija, ja niitä harvoja kirjailijoita joiden somepäivityksiä seuraan aktiivisesti. Olen tykännyt kaikista kirjoistaan, mutta mitään pakkomieltä minulla ei ole koskaan ollut saada kirja käsiini heti sen ilmestyttyä. Tosin nykyisin sellaisia kirjoja on harvassa. Seuraava, mitä odotan kuin kuuta nousevaa on ikivanha japanilainen Tyynynaluskirja. Teos lupaili sitä vaihteeksi huhtikuulle 2025. Sitä kirjaa olen odottanut kohta viisi vuotta. 

Mannerilta on ilmestynyt vuodesta 2007 alkaen noin 21 kirjaa. Noin sen vuoksi, että Wikipediaa on päivitetty viimeksi 2022. Mielestäni siellä kerrotun 19 jälkeen on ilmestynyt pari ja seuraava on tulossa elokuussa.

* * * *

Edit 13.7.24 Lisätään vielä itsellekin muistiin tänne geokätköillessä löytämäni tieto Vaxholmin hotellista (kelanoranssi iso eakennus mäellä yhdessä kuvassa): hotellin menussa oli 1902 vuonna SOS-lautanen, missä oli voita, juustoa ja silliä (smör, ost, sill). Se tarjoiltiin paloviinan kera hintaan 55 äyriä. Mitä ilmeisemmin annokseen kuului myös leipää. 

Dekkariviikko 2024 keskiviikko Outi Pakkasen seurassa

Eilinen meni Pallastunturin kupeella, tänään ollaan saman kansallispuiston Olostunturin puolella. Eilen 1950-luvulla, tänään 1990-luvun lamassa.

Outi Pakkasen Rakkaudesta kuolemaan : jännitysromaani kirjassa ystävä houkuttelee Anna Laineen Muonioon maalaamaan taidenäyttelyä varten. On lama-aika ja freelance graafikolla ei riitä laskutettavaa. Kun Laine saa vanhan kissansa hoitoon ja asuntonsa vuokralle puoleksi vuodeksi, niin on helppo lähteä. Asunnon vuokra mahdollistaa elämisen Lapissa ja yrityksille myydyt graafiset työt, kuten kirjan kansien suunnittelu mahdollistaa hyvät safkat, joskaa en riitä hanhenmaksaan ja kaviaariin.

Kirja on ilmestynyt 1994 ja sen kirjoittamisen aika oli ainakin Rauman seudulla yhtä konkurssien aaltoa. Rauman telakan alihankkijat ja niiden alihankkijat joutuivat heittämään rukkaset naulaan ja ne pienyrittäjäraukat, jotka olivat ottaneet uusia, ottamisen aikaan halpoja, valuuttalainoja, joutuivat ahtaalle devalvaation ja reilun 10% korkojennousen jälkeen. Monet sortuivat tai kärsivät maksellessaan lainaa pois ja eläen kädestä suuhun... jos niinkään. Ei ihme, että Laineellakin on saamisia yrityksiltä. 

Kirjasta käy ilmi, että lentoyhteydet ovat parantunet 40-vuodessa Helsingistä pohjoiseen. Kun 1958 pääsi lentäen Rovaniemelle, 1990-luvun alussa pääsi Helsinki-Vantaalta suoraan Kittilään. Samassa lentokoneessa on Laineen tuttujakin. Muonio oli tuolloinkin tuttu kaikille mutkamäistä pitäville. Keväthangille oli tungosta niin pitkään, kuin hankia riitti. 

Anna Laineen ystävättären lomakylä sijaitsee käsittääkseni lähmpänä Muonion keskustaa. Finnasta katselin kuvaa, josta välimatka hahmottuisi ja sellainen löytyikin vuodelta 1923. Muonion kirkonkylä ei tuolloin ollut kovinkaan iso. 

Laine lähtee Lappiin tekemään töitä, ei hiihtelemään, mutta laskettelua ja hiihtoakin on luvassa. Omaa autoa tulee kuitenkin ikävä, eikä kävelykään tunnu tarpeeksi nopealta keinolta saada ajatuksia kasaan. Onneksi kaveri lainaa autoa, jolla voi huristella Oloksen matkailukeskukseen tapaamaan vanhoja ja uusia tuttuja. 

Kuva: Olostunturi Muoniosta kuvattuna 1923. Finna/ Kansatieteellinen kokoelema/kuvaaja T.I. Haataja.

Entuudestaan Laine tuntee entisen luokkakaverinsa, poliitikon, joka tuntee Oloksella asustavan taidemaalarin ja tämän tyttären. Heidät tuntee kyllä kaikki. Samassa lentokoneessa tullut toimittaja asustaa Laineen naapurina, mutta käy haastattelemassa taidemaalaria. 

Sivumennen sanoen taidemaalarin maalaukset ovat ... mielenkiintoisia, mutta jösses, kun tyyppi osaa laittaa hyvää ruokaa. Jopa herkkusuuna tunnettu Laine on vallan myyty. Korvasienikeitto on taivaallista, samoin pääruokana oleva joutsen, jota Laine miettii hylkeen sukuiseksi ennen kuin kuulee asian. Joutsenen syönti (huom! älä kokeile sitä kotona, sillä joutsen on rauhoitettu lintu, ja sen pyydystämisestä joutuu maksamaan muhkeat sakot) on kirjan käännekohta. 

Outi Pakkanen on vuonna 1946 syntynyt tuottelias kirjailija. Vuodesta 1973 alkaen hän on kirjoittanut 30 jännitysromaania, joissa isossa osassa rikoksen ratkoo keskellä Helsinkiä asuva Laineen Anna lemmikkeineen. 

Pakkanen on kirjoittanut jännitysromaanien lisäksi mm. Aino Actén elämäkerran sekä maan mainion keittokirjan, jossa on Anna Laineen parhaat kokkaukset. Ainakin ostamissani kirjoissa on ollut Laineen valmistamien ruokien reseptit myös kirjassa. Helsingissä ollessaan Anna Laine on nähty shoppailija kauppahallin lihatiskillä. 

Itse olen lukenut luultavasti kaikki Pakkasen dekkarit ja tykännyt eniten niistä, joissa Anna on merkittävästi mukana ratkomassa rikosta. 

Dekkariviikko 2024 tiistai Mauri Sariolan seurassa

Olen lukenut Mauri Sariolan Susikoski-kirjoja harvakseltaan. Jos niitä lukee monta peräkkäin, alkaa itselläni naiskauneuden ihailu mennä överiksi, mutta kirja, pari vuodessa tahdilla näitä on mukava lueskella. 

Ensimmäinen aikuisten rikoskirja, jonka olen nähnyt oli Mauri Sariolan Lavean tien laki. Löysin sen aitan vintiltä sahanpurujen joukosta. Olin ehkä kahdeksan vanha, eikä kirja vielä tuolloin kiinnostanut. Myöhemmin sekin tuli luettua. 

Minusta Susikoski-kirjoissa on leppoisaa 1960-luvun charmia. 

Bonuksena tulee se, että rikostarkastaja Olavi Susikoski lähtee avustamaan paikallisia poliiseita eri puolille maata. Monet kirjat sijoittuvat matkailullisesti mielenkiintoisiin paikkoihin, kuten nytkin lukemani Revontulet eivät kerro vuodelta 1958. Lapin talvimatkailuun ja hiihtolomailuun. 

Mauri Sariola -seuran lukupiirin nettisivuilta löytyy varmistuksia moniin kirjoja koskeviin asioihin. Niinpä sieltä selviää, että kirjan tunturihotelli oli Pallastunturilla. 

Suomen ensimmäinen talvimatkailuun tarkoitettu erämaahotelli valmistui maaliskuussa 1938. Rakennus sijaitsi puuttomalla alueella ja se oli iso, valkoinen funkkistyylinen rakennus. Lapin sodan loppuvaiheissa rakennus räjäytettiin vuonna 1944. Sitä ennen hotelli oli vuokrattuna saksalaissotilaiden virkistyskäyttöön vuodesta 1942. Uusi hirsihotelli rakennettiin alemmas ja se valmistui 1948.

Kevyehköllä tutkimisella en löytänyt tietoa siitä, oliko taannoin osin palanut Pallaksen hotellirakennus sama hirsirakennus kuin tuo sodan jälkeen tehty. 

Hiihtäjätär kuva: Pallas-hotelli 1938-1941 (Finna, Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmista). 

Kari Kaulasen Kuuranmäki 1 teoksessa kuvaillaan, miten matkailu alkaa eräässä Lapin tunturissa 1930-luvun alussa. Kirjaa lukiessa goolettelin tietoja ja totesin, että kirjan tapahtumat kuvastavat matkailun tuloa Ylläkselle, Kolariin. Matkailu alueella alkoi levitä selkeästi tuolloin. 1938 otettiin käyttöön myös Suomen ensimmäinen kansallispuisto Pallas-Ounastunturin alueelle. 

Susikoski ilmeisesti oli käynyt aikaisemmin Pallaksella, mutta taiteilijan vapautta käyttäen hän on yhdistänyt vanhaa ja uutta hotellia. Itse ajattelin lukiessani enemmän vanhan funkkisrakennuken paikkaa kuin uudemman hirsirakennuksen sijaintia. Mielikuvaani vaikutti etenkin puusto, jota näkyy paljon hirsirakennuksen lähitienoilla joissain kuvissa.  

Hiitohissiin myytiin vöitä 100 markalla, nykyrahassa se on 2,89 euroa.

Kuva hirsihotellista: Pallas-hotelli 1948-1956 (Finna, Lapin Maakuntamuseon kokoelmista). 

Kuten monissa muissakin Susikoski-kirjoissa, niin tässäkin näkyy, että Sariola vilkkaan ja kalliin seuraelämänsä ohella luki kirjoja. 

Revontulen loimutessa toinen uhri kirjoittaa ranskalaisen runonpätkän, joka on Alfred de Mussetin kirjasta Yöt ja muita runoja. 

"Oi onni sokea tuulenlainen, 

oi lemmentuska, 

juopumus pään. 

Ota pois! 

Ota muistini piinaavainen."

Ota silmät nuo, 

jotka alati nään. 

Hassu yhteensattuma, mutta olin pari kuukautta sitten runojen kaipuussani lainannut myös tuon Mussetin runokirjan, jonka runoja Susikoski kirjassa kehui. Koska dekkari oli ohut, ehdin lukea myös runot. Ihan niin kuin Susikoskikin, voin suositella. Runoissa oli kiehtovat rytmit. Loppusoinnuttomista runoista pitävät älkööt vaivautuko. 

Mauri Sariolan syntymästä tulee marraskuussa 100 vuotta, joten Susikosken kirjojen lukeminen on sangen ajankohtaista. Aikanaa Susikosken kirjat eivät olleet arvostelumenestyksiä, mutta samoin kuin Speden elokuvat, niitäkin myytiin paljon enemmän kuin monia muita kirjoja. Sariolan eläessä kirjoja oli myyty reilu pari miljoonaa ja uusia painoksia on otettu joistain kirjoista sen jälkeenkin. Itse olen iloinnut, että niitä on tullut kuunneltaviksi myös suoratoistopalveluihin. 

Monet kertovat ilahtuneensa Sariolan kirjojen nimistä: Leivätön pöytä on katettu, Ne viulut vasta maksoi, Kohtalokas Itämeren risteily... Itsekin tykkään. 

Rikostarkastaja Olavi Susikoski-sarjan lisäksi Sariola kirjoitti muitakin romaaneja. Itse olen tykännyt ainakin Viiden tien risteys -kirjasta, jossa kerrotaan Niinisalon kasarmista jatkosodan aikaan 1944. Kuninkaanlähteen maastossa, keskellä metsää sellainen risteys on oikeastikin. 

Romaanien ohella hän oli tuottelias kuunnelmien ja jatkokertomusten kirjoittaja. Lehdissä  ilmestyneistä jatkokertomuksista on myöhemmin tehty 13 kirjaa. Lisäksi hän kirjoitti Esko Laukko nimellä yhdeksän romaania. 

Parhaana vuonna Susikoskelta ilmestyi viisi kirjaa, mikä kuvastaa hyvin hänen tuotteliaisuuttaan. Yhteensä kirjoja on lähemmäs sata. Se on mittava urakka 30 vuodessa. 

Dekkariviikko 2024 maanantai Reijo Mäen seurassa

Ei voi olla totta, että dekkariviikosta on jo vuosi aikaa. Mihin tämä aika oikein menee? Kysyn vaan. Tällä viikolla olisi suunnitelmissa lukea vain dekkareita. Ja kirjoittaa niistä jotain. 

Maanantai meni Reijo Mäen seurassa. Ennen nukkumaan menoa lopetin toiseksi uusimman Vares-kirjan, Köyhä ritari. Aamulla herättyäni jatkoin sitten Maitolasimiehen seurassa. 

En enää muista koska olen lukenut ensimmäisen Reijo Mäen dekkarin, mutta Rahan kääntöpiirin (1994) muistan lukeneeni heti uutena. 

Muutin Poriin 1996 syksyllä ja joko silloin tai seuraavana keväänä kävin kuuntelemassa Mäkeä Väinölän kirjastossa. Kirjasto eleli tuolloin viimeisiä vuosiaan, mutta vielä tuolloin oli tupa täynnä kuulijoita. Eksyin kävellessäni tätini luota Sampolasta Väinölään ja olin vähän myöhässä, mutta tuoli sentään löytyi minullekin. Mieleeni jäi muistikuva nykyisen Wikipedia-kuvan oloisesta rennosta tyypistä. 

Tykästyin heti alkuunsa Mäen tapaan käyttää sanoja. Erityisesti sivuhenkilöiden nimet ovat kutkuttavia. Kyypakkaus on vielä ihan peruskamaa verrattuna moniin muihin, kuten Esko-Eduardo Estrepitosoon.

Viimeaikoina olen ihastellut Mäen kirjoissa mainittuja kirjojen nimiä. Ne on pääasiassa kirjoja, joita Luusalmi kuvittelee kirjoittavansa. Maitolasimiehessä Luusalmi suunnittelee ruokakirjaa. Sen nimeksi tulisi Kinkkukiusaukset kautta aikojen. 

Luusalmen tuntien sana kinkkukiusaus voidaan käsittää kahdella tapaa. 

Luusalmi itsestään ei ole kirjoissa suosikkini, mutta Luusalmella on aikanasa, ja joskus tuntuu, että ilman häntä kirja voisi olla jopa väritön. Joskus Luu yllättää positiivisestikin, vaikka todellisessa elämässä tuskiin jaksaisin katsella Luusalmen tavalla puhuvaa hemmoa kovin pitkään.

Pastori Alasella oli muistini mukaan sarjan alussa näkyvämpi rooli. Nykyisin Alanen on jäänyt jotenkin syrjään. Hänen nimensä mainitaan varmaan joka kirjassa, mutta yhtäkkiä en muista, milloin Jussi olisi keskustellut pidempään Alasen kanssa. Harmi, sillä pidin Alasen mietteistä. 

Toimittaja Ruuhio ja Uuden apteekin kyyppari ovat säilyneet omanlaisissaan sivuosissa, samoin Kyypakkaus, joka mainitaan melkein joka kirjassa. 

Osallistuin vajaa kymmenen vuotta sitten Tarinoita varjoisilta kujilta -rikoskävelylle. Sen aikana bongattiin ainakin yksi Jussi Vareksen asunto. Nykyisin Jussi asuu Puolalanmäellä eikä se olekaan hassumpi asuinpaikka nykyisin, kun ruuat pystyy tilaamaan kätevästi kotiin. Ohi kulkeissa en ole nimittäin bongannut kauppaa, mutta autoilevalle siitä ei tietty haittaa ole. Määrätietoisesti kävellen siitä ei myöskään ole pitkä matka Uuteen apteekkiin joen toiselle puolelle. Kirjassa jossa Jussi Vares oli vanha mies, mäeltä johti tuolihissi joen toiselle puolen, jos oikein muistan. Siinä kirjassa Vares ei asunut tuollaisella arvoalueella. 

Kuva: Puolalanmäkeä

Maitolasimiehessä Jussi kävelee portaita alas Puolalanmäeltä. Ne johtavatkin näppärästi mäen päältä nopeasti alas. Alue on sen verran hienon näköinen, että voisi siellä kernaasti asustaa. Esierkiksi tuossa harmahtavassa vanhassa kerrostalossa mäen päällä. 

Tykkään lukea paikoista, jotka tunnen tai ainakin sellaisista, joita on helppo katsoa kartasta. Turku on itselleni jossain siinä välimaastossa. Olen kävellyt paljon joen molemmin puolin, ja geokätköillyt bussilla tai autolla vähän sivummallakin, mutta pakko todeta, että kun puhutaan vähän kauempana olevista lähiöistä, niin en ole mitenkään kartalla. 

Maitolasimiehessäkin piti katsella kartasta, missä päin kaupunkia sijaitsee Lauste ja Varissuo. Kuvittelin joen pohjoispuolelle mutta Littoinen ja Kupittaa ovat lähimmät tuntemani maamerkit. Kartasta huomasin, että menee se junarata Kupittan suuntaankin, jotekin kuvittelin, että rata menee vain pohjoispuolella kaupunkia. Oppia ikä kaikki. 

Jussi Vareksen kolleegan, Pekko Panssarlahden kuolinpaikka sentään oli paremmin hanskassa. 

Karunan kirkkotietä on tullut ajeltua Karunan kirkolle kerran geokätköilemään. Kartalla siis ollaan. Kiitos harrastusten. 

Jussi Vares ei käynyt ihailemassa kirkkoa, mutta kaunis se oli ulkoa päin. Sisällehän Suomessa ei pääse kirkkoon kuin sunnutaiaamuna tai keskellä kesää, jos kirkko sattuu olemaan tiekirkko. Kaverin kanssa ihailtiin, että siellä oli jotenkin todella kaunis hautausmaa. Liekö Pekkokin päätynyt sen multiin?

Kuva: Karunan kirkko

Mäen kirjoissa tykkään erityisesti siitä, että niissä ei mässäillä lasten kidnappauksilla, pedofilialla yms. Murhatut ovat useimmiten omalla toiminnallaan ajautuneet jollain tapaa väärään seuraan. Ei ole oikein murhata ketään, mutta hivenen mukavammaksi asian tekee, jos uhri ei ole täysin viaton itsekään.  

Reijo Mäki on 65-vuotias, joten luultavasti kuulemme Jussi Vareksesta vielä monen kirjan verran. Itse elättelen toiveita, että viimeisessä dekkarissa Jussi löytää elämänsä naisen, perii kummisetänsä talon Petkeleestä, Siikaisista ja muuttaa sinne. Vaimolla on pari lasta entuudestaan, ja lapsenlapsia on tulossa. Niinpä Jussi pääsee elelemään tuffan elämäää maaseudun rauhassa. 

Ensimmäinen Vares-dekkari ilmestyi 1986 ja Maitolasimies on sarjan 35. Lisäksi hänltä on ilmestynyt Tukholmaan sijoittuva Roivas-trilogia, seitsemän romaania, joista suosikkini on Tatuoitu taivas. Lisäksi m. Drinkkiopas ja kasa novelleja. 

Olen tykännyt melkein kaikista. Vain yksi kirja, saattoi olla Kolmastoista yö, tai joku sen lähellä ilmestynyt Vares tuntui pitkäveteiseltä. Suosikkini Vares-sarjasta on jostain syystä Mustasiipi (2011), vaikka esimerkiksi Nuoruustangon, sekä Porissa-tapahtuneet kirjat kuten Jäätynyt enkeli, olen lukenut useampaan kertaan. Vares elokuvista olen katsonut vain sen, missä murha tapahtuu Mynämotellissa. 

Toukokuussa luetut kirjat

Hertsumarepale sentään, nyt pitäisi siirtyä paksumpiin kirjoihin... Vaikka jemmattuja runokirjoja on vielä jäljellä tusinan verran. Muutama kirja sentään taisi tulla vähemmän kuin huhtikuussa, joten plussaa sekin. Tämä oli vähän outo lukukuu. Potterit, Zettenbergit, lisää runoja... Keskiössä piti olla Etelä-Aasia, josta luin vaivaiset 2 kirjaa, joista intialainen Gitanjali oli ehdottomasti kuukauden paras kirja. Se on nyt luvun alla uudestaan. 

Durling Ulf  Vanha juusto : salapoliisiromantisoitu tarina, joka jakautuu kolmeen tragiseen osaan. Ihastuttavan kepeillä sanoilla kirjoitettu dekkari Ruotsista, jossa kolmesta veikosta kokoontuvat eläkepäivien iloksi keskustelemaan dekkareista. Yhden papan poika on poliisi, ja ryhmä alkaa pohtia pojan kertomaa suljetun huoneen tapausta, missä 'iäkäs mies' (52 v.) surmataan pensionastissa. Kirjan tapahtumat on vuodelta 1969. Viihdyin. (4.5.)

Gadda Carlo Emilio Via Merulanan sotkuinen tapaus. Kuinka monessa kirjassa joku puree toisen korvasta palasen? Ja mikä on todennäköisyys, että sattumalta luet kaksi sellaista peräkkäin? Edellinen lukemani kirja oli Matti Remestä. Kirja on vuodelta 1957, ja tapahtuma-aika 1927. Roomaan tuli ikävä... Italia. 

"No, jaa. Kuka tahansa meistä on viaton ennen ensimmäistä lemmenseikkailuaan poliisilaitoksen kanssa." (28.5.)

Jokinen Seppo, Satuttamisen summa, Komisario Koskinen osa 29. Tamperetta vaivaa poliisien perhettä vainoavat ryöstelijät. Raija tarjoaa Koskiselle iltapalaksi 

Juustokukkoa (makkaraan viillot, niihin juustoa. Päihin oliivit silmiksi ja paprikasta heltta. Sitten uuniin. Koskinen tunnistaa tuoksun:

"Ei kai sitä muuten komisarioksi pääsisikään." (21.5.)

Katajisto Kati Vale-Jaakko : suomalainen huijaritarina 1700-luvunlta. Kaikkien auervaarojen äitikö tämä oli.... Perheellä ei ollut perijää, joten perijäksi kelpasi Venäjälle 1700-luvun alussa vihojen aikaan ryöstetty nuori mies. Jos nyt oli ensinkään siltä kylältä Isokyröstä ryöstetty. Mielenkiintoinen TrueCrime otteella kirjoitettu kirja. 🌟🌟🌟

Kaus Jan & Rinne Harri (toim.) Ajattelen koko ajan rahaa : kivikovaa virolaista nykyrunoutta. Pari runoa sykähdytti, mutta muuten vain ihan ok. Kirjaan oli saatu kiva kokoelma eri runoilijoilta ja runot liikkuivat samoilla hoodeilla. Viro.

Kilpi Marko Kirkkonummen kolmois-surma. Kirkkonummi. Muistan kauhistelleeni vauvan hukkumista aikanaan. Hirveä tapaus, jonka ratkaisua ei ole näkyvissä. Kirja perustuu viime vuotiseen rikospodcast-sarjaan, jonka olen kuunnelut. Vuonna 1990 elettiin eri aikoja. Dna tunnistusta otettiin käyttöön vasta 3 vuotta myöhemmin, kännyköitä ja nettiä ei ollut. Tutkija kuitenkin kertoi:

"Meillä on käytössä tietokone." (2.5.) 🌟

Lovesey Peter Salapoliisi silkki-pöksyissä. Urheiluromaani viktorianajan Englannista. 

Kirjassa poliisi solutrautuu laittomiin nyrkkeilypiireihin ratkoakseen murhatapauksia. (3.5.) 🌟🌟

Manner Juha, Ollikainen Milla Ulvilan surma, juttu 2472. Kirjassa yritettiin kovasti selittää juttua, mutta nekin uudet tiedot, joita kirjassa oli eivät saaneet vakuuttumaan puoleen eikä toiseen. Kohta alkaa olla kaikkien näkökulmat kirjoitettuna, Auerin näkökulmaa en ole lukenut. 

Musso Guillaume Kirjailijoiden salattu elämä. Ensimmäisen käännetyn kirjan jälkeen odotin tätä malttamattomana, mutta ei ollut minun tarinani tämä. Hyvin kirjoitettu, mutta petyin silti. Luen kuitenkin kolmannenkin kirjan syksyllä. En tykännyt naispäähenkilöstä joka käyttäytyi mielestäni päällekäyvästi kirjan alkupuolella. Ranska. (4.5.)

Mustonen Enni Kielon jäähyväiset Koskivuori-sarja 3. Kirjassa eletään vuotta 1939 ja talvisotaa. Kristiina on Kannaksella, Hanna Helsingissä. Kotona Oitissakin ollaan.  Taisin tykätä tässä sarjassa tästä eniten.🌟

Mustonen Enni Metsäkukkia asfaltilla. Koskivuori-sarjassa ollaan edetty 1950-lukuun. Pääosa tapahtumista on Helsingistä. 

Ollikainen Milla, Manner Juha Ulvilan surma juttu 2472. Syytön kunnes toisin todistetaan. Mielenkiintoinen nökökulma tapaukseen. Auerin näkökulmaa en ole lukenut, kaikki muut kyllä. Siksensä hyvä, että en aikanaan päässyt oikeustieteelliseen. Ei musta olis ollut golfaamaan... (20.5.)

Patrakova Inna Kultahammas. Venäläisten vappuretki 30.4.-2.5.1997, kohteina Helsinki, Tampere, Nokia. Mielenkiintoinen ja hauskakin tarina ryhmämatkalta Suomeen. (2.5.) 🌟🌟

Pertola, Esko, Kokemäen Uuno ja hänen juttunsa, Kokemäki. Oli Uunolla jutut. Välillä hyrisin naurusta, ja mietin olisko mulla pokkaa lukea noita nauramatta hirvipeijaisissa tai marttailloissa.

"Tanssitti mua yksi Nakkilan miäskin. Se olikin oikein aika poika. Kehu, että hänellä on kivinavetto ja lipputanko ja sektori. Ja sano viälä sillaikin, ettei hän juur toisen apua tartte muuta ko rahan rikkomisesta!."

"On sittenkin parempi olls sekarotuinen ihminen, kuin puhdasrotuinen sika." 

"Vieraista on aina iloa – ellei heidän saapumisestaan, niin ainakin heidän lähtemisestään." (23.5.)

Remes Matti Tappava tuliainen, Ruben Waara 3. Olennlukenut Ruben Vaaran seikkailuita vähän sieltä lisää täältä menetelmällä. Nyt kun kaikki on suoratoistossa, olen paikkaillut aukkoja. Hanko. 

"Tiedätkö mitään, mikä on näkymättömämpi kuin näkymätön mies? - - - Se on lihava keski-ikäinen nainen." Ruben Vaaran kuljetusliikkeen sihteeri. (27.5.)🌟🌟

Remes Matti, Islantilainen syleily. Hanko. (28.5.)

Rowling J. K. Harry Potter - sarja. En ole ennen kuunnellut tai lukenut Harry Potter -sarjaa kokonaan suomeksi. Alunperin olen lukenut neljä ensimmäistä kirjaa suomeksi, loput englanniksi heti kun ne ilmestyivät. Sittemmin olen kuunnellut sarjaa ruotsiksi. Niinpä Harry Potter ja Feenixin kilta, Puoliverinen prinssi ja Kuoleman varjelukset tulivat luettua nyt ensi kertaa suomeksi. Tällä lukukokerralla ihastelin erityisesti sitä, kuinka täsmällisesti elokuvien hahmot noudattivat kirjan kuvauksia. Tähtiä on vaikea jakaa, kun on niin monta kertaa lukenut kirjat ja nähnyt elokuvat. Englanti. 

Viisastenkivi  (10.5.)

Salaisuuksien kammio (11.5.)

Azkabanin vanki (13.5.)

Feniksin kilta (15.5.)

Puoliverinen prinssi. (17.5.)

Kuoleman varjelukset. (18.5.)

Siuntio sulosäkeen tarinat. (18.5.) 🌟🌟🌟

Ihmeotukset ja niiden. (18.5.) 🌟

Huispaus kautta aikojen. (19.5.) 🌟🌟

Harry Potter ja Kirottu lapsi. Vuoden ensimmäinen näytelmä. Luin tämän uutena, mutta tarinasta en muistanut juuri mitään enää. (20.5.)

Salonen Jari Päätin lukea koko Zetterman ratkaisee-sarjan ennen kuin luen uusimman, Käärmeen. Tykkään Zettermanin tyylistä ja konditorioiden korpuiksi kuivatuista hävikkipullista. Edelliset kirjat olen lukenut likimain sitä myötä, kun ne ovat ilmestyneet. Kirjat tapahtuvat pääosin Helsingissä, mutta ei tullut tälläkään lukukerralla kirjattua ylös tapahtumapaikkoja. 

Kuokkavieraat, Zetterman ratkaisee osa 1. Helsinki. 

Jahti. 

Kätkö.

Ontuva mies. 

"Ehkä minä pitäydyn jatkossakin elokuvissa, kirjoissa ja musiikin kuunteludda, hän päätti. Niistä saattoi harrastaa sisätiloissakin."Zettermanin mietteitä vanhuuden harrastuksista. 

Kaikki me kuolemme kerran. 

Ristilukki.

Bumerangi. Kirjassa purjehditaan. 

Käärme. Osa 8, 2024. Zetterermanilla itsellään on purjevene. 

Tagore Rabindransth Gitanjali. Bengalilaisia runoja, jotka ensi kertaa ilmestyi suomeksi 1917 Eino Leinon käännöksenä nimellä Uhrirunoja. Tagore voitti nobel-palkinnon näillä runoilla vuonna 1913. Uudessa, Hannele Pohjanmiehen käännöksessä on kaikki alkuperäisteoksen runot. Tykkäsin niin, että luen heti uusiksi. Intia. (27.5.) 🌟🌟🌟

Vakkuri Juha, Leokongo, runoelma. Kongon demokraattisen tasavallan historia 1800-luvunnloppupuolelta 1970-luvulle. Tätä kirjaa on tullut luettua kuin Iisakin kirkkoa rakennettu. Pitkään ja hartaasti. Syynä hitauteen ei ole kirjan huonous, päin vastoin. Rakastin sitä, enkä vaan malttanut lopettaa. Tämän kirjan voisi osaa itselleenkin. (23.5.) 🌟🌟🌟

Vilkuna Kustaa Paholaisen sota. Luin kirjan heti Katajiston Vale-Jaakon jälkeen. Ehkä antoisampaa olisi ollut lukea tämä ensin, mutta hyvä oli tämäkin. Pääpaino tässäkin kirjassa oli 1700-luvun Pohjanmaalla, mutta esimerkiksi Turku ja Ulvilakin tuli mainittua joidenkin tapausten yhteydessä. 🌟

Vuong Ocean  Lyhyt maallinen loistomme. Vietnamilaisen pohan pitkä kirje äidille. Olen lukenut kiehtovampiakin kirjeitä, mutta ihan ok tämäkin. En ehkä suosittele ainoaksi kirjeromaaniksi, jos olet sitä eysimässä. Sellaiseksi sopii paremminukrainalaiben  Rakas Ljuba tai senegalilainen Pitkä kirje. (30.6.)

Westlake Donald Turmion tiellä. Minä ja Westlake emme oikein tule toimeen, mutta tulipa taas kokeiltua. Ihan kiva tarina, mutta mitään ei jäänyt mieleen. Englanti.