torstai 18. kesäkuuta 2020

Eväsretkiä ja matkaeväitä

Korona-breikki on saanut ikävöimään bussimatkoja ja matkaeväitä ja matkoilla vietettyjä piknik-hetkiä.

Mieleen on tullut lukuisat georeissut, joiden lomassa on evästelty... Hmmm. Pakko on kuitenkin myöntää, että aika harvat noista eväiden syöntihetkistä ovat jääneet mieleen. Yleensä niillä reissuilla on ollut ihan liian kiire. Eväät olisi voinut syödä näin jälkeenpäin ajatellen paljon kauniimmissakin paikoissa ja huomattavasti enemmän rauhassa.

Eväät tulivat mieleeni kun luin Heikki Valkaman ruoka-aiheista dekkari Tulikukka-kirjassa puhutaan enemmänkin junaeväistä. Japanissa on kuulemma televisiosarjakin parhaista junaeväsrasian ostamisasemista. Liekö joku Grillit huurussa -tyyppinen sarja, en tiedä, mutta kiva olisi nähdä sekin.
sarjaa. Aiemmissakin osissa eväsrasia taidettiin mainita, mutta

Japanilainen, lokerollinen eväsrasia on nimeltään bento ja rautatieasemien gourmet-tyyppinen boxi on ekiben. Molemmat mainittiin kirjoissa, kuten monta muutakin japaninkielustä termiä. Kiva, kun dekkareita lukemalla kin oppii uutta.

Taisin pari kuukautta sitten kritisoida erään dekkari sarjan runsasta Berliinin esittelyä. Hieman ihmettelin itseäni, että yleensä kyllä tykkään kun kerrotaan oikeista paikoista eikä keksityistä.

Jos Berliinin paikat ei kiehtonutkaan, niin tästä sarjasta olen sen sijaan tykännyt kovasti. Valkama esittelee paljon Japania, jossa on asunut pitkään ja se tuntuu hyvältä. En tiedä johtuuko tuo siitä, että olen lukioiästä lähtien ollut kiinnostunut Japanista. Toisaalta... pitkän saksan lukijana olen ollut aina kiinnostunut saksastakin. 

Kirja on yleensä hyvä, jos se pistää Pallokala oli kirjana uusi, mutta ruokalajina tuttu entuudestaan. Kirjojen mukaan vaaran tunne kiehtoo ja saa maksamaan kalasta kelpo hinnan.
kaivamaan lisää tietoa.

Palasen hullunkaalia pakastekasvissekoituksessa taannoin pureskelleena olen itse sitä mieltä, että preferoin enemmänkin ruokaturvaa kuin vaaran täyteistä huippukokemusta, vaikka eksotiikka jossain määrin kiinnostaakin. 

Ettei syntyisi väärinkäsitystä, muisteltakoon heti muutaman vuoden takaista hullunkaaliepisodia. 

Hullunkaali ei ole ruokakasvi, se on vaarallinen ja isoina annoksina tappavan myrkyllinen.

Joka tapauksessa kävi niin, että muutama vuosi sitten eräänä keväisenä päivänä muutama päivä paikallisessa automarketissa käytyäni sain kaupasta tekstarin, että pakastekasviksia joita ostin ei saa syödä, sillä niissä saattaa olla hullunkaalia. Oma pussini oli jo syöty. Pussissa oli kaksi palaa hullunkaalia, onneksi palaset olivat sen verran puisevan tuntuisia ja mitään sanomattoman makuisia, että pureskelin vaan toista enkä sitäkään niellyt. Hieman oli outo ja sekava olo siitäkin. 

Kauppa taisi lähettää korvaukseksi tuosta elämyksestä pullollisen aurinkovoidetta huippusuojakertoimilla. Sen turvin olisi voinut matkailla tovin vaikka Espanjan auringon alla tutkien, miten hullunkaali siellä kasvaa. 

Kasvi on siis myrkyllinen, mutta sitä on viljelty  jonkin verran apteekkitarkoituksiin Suomessakin. Itsekin pohdin 1980-90-lukujen taitteessa maalaiselämää viettäessäni, että hullunkaali olisi menestynyt myös omilla pelloillamme, muistelen, että viljely oli jo tuolloin luvan varaista. Loppujen lopuksi emme viljelleet peltojamme itse lainkaan, vaan vuokrasimme ne paikalliselle maanviljelijälle. 

Laserjuuri pisti pohtimaan tosissaan
"laserjuuren" historiaa ja Tulikukka nosti kiinnostuksen japanilaista temppeliruokaa kohtaan.

Marttana olen sitä mieltä, että olipa sitten kyseessä eläin tai kasvi, se olisi käytettävä kokonaan hyödyksi. 

Kasveissa näkökulmani on ollut enemmänkin sitä, että ruokaa ei saa haaskata, mutta temppeliruokakokit ovat taitaneet nostaa hävikin vähentämisen suorastaan "next levelille". Pitänee ehdotella Marttaliiton suuntaan, että neuvojat voisi lähettää seuraaavaksi ex-cursiolle Kioton temppelialueiden keittiöihin.

Eläinten suhteen olen ollut vuosia sitä mieltä, että jos joku luovuttaa henkensä ruokkiakseen perhettäni, niin kyllä silloin kaikki mahdollinen pitäisi käyttää hyödyksi jotenkin.

Eväistä tässä kuitenkin piti puhua. Rakastan piknikkejä ja ulkona syömistä niin, että kernaasti voisin kuvitella pitäväni kynttiläillallisia luonnon helmassa kuten joutilaat kesälomalaiset ennen sotia. 

Reissuun teen yleensä aina eväät, samoin töihin, mutta jostain kuman syystä työeväät ovat yleensä tylsän arkisia. Ei eläinhahmoon aseteltuja riisipalloja tai kukiksi leikattuja vihanneksia, vaan tuttuja ja turvallisia voileipiä, risottoa, vuokaruokaa tai salaattia. Joskus, mutta harvoin mukaan tarttuu keittoakin.  

Näin korona-breikin aikana tätäkin asiaa on tullut mietittyä. Ehkä pitäisi katsoa, löytyykö netistä ohjeita loistavien japanilaisten eväiden tekooon. Sen olen ainakin päättänyt, että jatkossa retkellä ei voi olla niin kiire, että eväitä ei voisi syödä kauniissa paikassa siitä nauttien. Poissulkien tietysti kertaluontoiset extreame kokeilut, kuten se, että tavoitellaan 300 geokätkön löytymistä 24 tunnin aikana. 

Yksin tehtyjen eväsretkien ja kiireettömien, yksin vietettyjen sunnuntaiaamujen kiinteä osa on ollut 1980-luvulla Gloriasta bongaamani pannuleipä. Nykyisin teen sen ilman vehnäää ja sokeria, mutta lisään alkuperäiseen ohjeeseen silputtua kinkkua tai pepperonia sekä juustoraastetta, joka auttaa pitämään vehnättömän leipäsen paremmin koossa. Paistan leivän pienellä pannulla, jonka halkaisija on noin 15 cm, jolloin annoksen voi puolittaa. 

Pannnuleipä
1,5 dl jauhoja (maissi, ruis 2:1 on oma ohjeeni, mutta vehnääkin saa käyttää)
½ dl kaurahiutaleita
1 tl leivinjauhetta (mittaa tarkasti, leivinjauhe maistuu, jos sitä on liikaa)
1/4 tl suolaa
50 g voita, josta noin 1 rkl paistamiseen, loput sulana taikinaan
1 dl maitoa
(pari kinkkusiivua tai muutama pepperoni viipale silputtuna pieneksi)
½ dl juustoraastetta 
yrttejäkn voi lisätä jos sattuu olemaan

Sekoitetaan leivinjauhe jauhoihin, lisätään juustoraaste ja liha, jos niitä haluaa käyttää. Lisätään jauhot nestemäisiin aineisiin ja sekoitetaan nopeasti. Liikaa vaivatusta taikinasta ei tule hyvää paistosta. 

Kuumenna pieni paistinpannu, lisää loput voista. Taputtele taikina tasaiseksi paistinpannuun. Paista hitaasti molemmin puolin. Tarkkaile, että pannu ei ole liian kuuma, ettei pohja pala. Kääntäminen tapahtuu helpoiten valuttamalla leipä tasaisella kattilankannele ja palauttamalla se toisin päin pannulle. Jos pannu on huono, voita voi jättää osan tätä toista puoltakin varten. Jos haluaa reilummin juustoa, sitä voi ripotella nyt pannulle. 

Leipää voi syödä marmeladin tai voin kanssa, mutta kun lisää taikinaan lihaa ja juustoa, ei mielestäni kumpaakaan kaivata retkiolosuhteissa. 

Vehnäjauhoja käytettäessä juuston voi jättää poiskin, sillä olen lisännyt sen alkuperäiseen ohjeeseen vain siksi, että maissi- ja ruisjauhoista tehty leipä murentuu liian helposti, eikä se ole kivaa jos on ulkoiluvaatteet päällä ja murusia putoilee rinnuksille koko ajan. 

Alkuperäinen ohje on jutusta, jossa haastateltiin maailman ympäripurjehtijoiden naisjoukkuetta. Resepti on tosiaankin ollut käytössäni lähes kuukausittain noin vuodesta 1988 lähtien. Vaikea sanoa, kumpi siinä on nykyisin parempaa, nostalgia vai itse leipä. Molemmat hyviä.

Lähestyvän juhannuksen kunniaksi laitan tähän loppuun kuvauksen eväsretkestä Maria Langin kirjasta Arsenikkia aamuisin. Juuri tuollaiset retkieväiden kuuluu ollakin, melkein kuin Enid Blytonin Viisikoissa. Retkeläisiä oli kymmenkunta ja voileipiä oli varattu 15 per laji.

Retki itsessään oli mainio, mutta se, mitä seurasi ei niinkään. Mutta niinhän dekkarissa aina on.

Hyvää juhannusta lukijoille. Tehkäähän hyvät eväät!



Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

21.3. Pyhän Benediktuksen munat ja muita juttuja

Tänään on pyhän Benediktusta Nursialaisen muistopäivä. Benediktusta ei Suomessa hirveästi muistella, mutta tuttu sanonta: "Rukoile ja t...