Viimeinen johtolanka -podcast on edennyt jo kuudenteen tuotantokauteen. Tällä kerralla toimittaja Marko Niemi tutkii Haapavedellä syntyneen ja Vääksyssä asuneen tarjoilija Liisa Mäkikankaan tapausta.
Mäkikankaan tapaus on ollut avoinna lokakuusta 1995 lähtien. Se on lähes puolet elämästäni. Mäkikangas oli kuollessaan 39-vuotias ja juuri lapsensa menettänyt, suruaikaa viettävä nainen. Murhaaja vei hänen keski-ikänsä. Jos eläisi, hän olisi nyt eläkkeellä.
Tspaus on vielä avoinna. Podcastin mukaan paljon on dna-näytteitä otettu, ja on vain ajan kysymys, milloin löytyy riittävä näyte syyllisen varmistamiseksi.
Sarjasta opin taas pari uutta juttua, joten kannatti kuunnella.
Tässä kohden voi myös muistella, että olen tavannut Niemen kerran Poliisi-tv:n aikaan viime vuosituhannella. Ptv-porukka oli tiimipäivillä elokuisessa Turun saaristossa ja satuimme kaverin kanssa lomailemaan samassa mökkikylässä. Niemi teki todella hyvän vaikutelman, vaikka emme tainneet vaihtaa yhtään sanaa.
Saman tyylisessä maailmassa liikuttiin seuraavaksi lukemassani kirjassakin, vaikka sen tarina ei imaissutkaan minua mukaansa samanlaiseen imuun kuin podcast.
Podcastin tapaukseen kuului olennaisena osana silloin trendikäs puhelintyö, sekä 'kotityöt' Vääksyssä ja Lahdessa.
Kirjassa sen sijaan miesseuralaisia löytyi lähinnä ravintoloiden iltariennoista joka tuntui olevan vilkasta.
Kirjan nimi oli Kuka murhasi Sirkka-Liisa Valjuksen?, ja sen ovat kirjoittaneet Mari Jäntti ja Jesse Mäntysalo.
Valjus, 34 v., asui Turun keskustassa, ja hänet surmattiin kotiinsa kivan tanssi-illan päätteeksi 1963. Kirjassa tapausta selvitetään hyvin ja laajasti juuri sellaisella tyylillä, mistä tykkään. 🌟🌟
Kirja toi mieleen muutamia dekkareita, joissa nainen löytyy surmattuna alastomana makuuhuoneestaan. Kirjailijoista tulee mieleen ainakin Raymond Chandler, Rex Stout, Vilmos Kondor ja Matti-Yrjänä Joensuu.
Tarinat kirjoissa toki on kaikki erilaisia, mutta yhtä kaikki. On vaarallista tuoda uusi mies kotiin, olipa sitten seksityöläinen tai ihan tavallinen nainen. Ainakin Joensuun kirjassa Rautahuone on kyse jälkimmäisestä.
Vilmos Kondorin Budabestin varjoa voin suositella aivan erityisesti, sillä unkarilaisia dekkareita on tullut luettua ihan liian harvoin. Luultavasti se johtuu siitä, että tämä oli ensimmäinen sellainen.
Pauli Jokisen Jääleinikin kuolema -dekkarin taustalla on todellinen tapahtuma 1932 vuodelta jolloin helsinkiläinen Laina Yli-Rauhalammi sai surmansa.
Yli-Rautalammi osoittautui kampaajaksi, jonka sivuammattina oli toimia luksusprostituoituna Helsingissä. Mutta oliko hänellä vielä kolmaskin, salaisempi ammatti, jossa hän toimi kameran kanssa?
Mielenkiintoinen kirja, vaikka mikään vakoiluun haiskahtavakaan ei osu minussa kasvukelpoiseen multaan.
Stout-maratonista (2012 kesä) ja Chandlereiden lukemisesta (ennen 2012) on sen verran kauan aikaa, että en osaa nimetä oikeaa kirjaa nimeltä.
Aivan varmasti on tullut törmättyä kuolleisiin ilolintuihin muissakin kirjoissa, mutta juuri nyt ei tule muita mieleen.
Sen voin todeta, että työ tuntuu olevan perätikin vaarallista.
