Hengailin Olev Roosin kanssa tammi-helmikuun vaihteessa. Tunnelma on nyt kieltämättä hieman ristiriitainen. Voiko heti vuoden alussa sanoa, että on lukenut yhden vuoden parhaista kirjoista? Kas, siinä pulmaa kerrakseen.
Luin sattumalta tammikuussa Sampo Terhon haastattelun hänen uutuuskirjastaan, ja tulin vakuuttuneeksi siitä, että minun kannattaa lukea tämä kirja. Olin kyllä jo aiemmin merkinnyt kirjan kiinnostavien listalle, mutta pelkkä listallani olo ei ole tae siitä, että kirja tulisi myös luettua. Jotkut kirjat ovat olleet listalla pitkään, kuten Alastalon salissa, ja jotkut jääneet kirjatungoksen jalkoihin ja pudonneet koko listalta.
Pidän kirjoista, joiden historiallinen tausta on kyllin toden tuntuinen. Ehkä juuri siksi Niklas Natt och dagin kirja 1793 ei saanut minua hyvälle tuulelle. Vaikea kuvitella sen kirjan tapahtumia Tukholmaan, jonka olen kuvitellut mielessäni hyvinkin valistuneeksi kaupungiksi.
Olev Roosin kyynelten kanssa tätä ongelmaa ei ollut. En ole kovin syvällisesti paneutunut Viron historiaan, mutta kirja vaikutti todenmukaiselta ja itselleni se riittää.
Sampo Terho taisi sanoa kirjahaastattelussa, että hän halusi esikoisteoksensa olevan sellainen, että sitä ei voi mieltää hänen omaksi elämäkerrakseen. Veikkaanpa, että hän onnistui siinä hyvin.
Olev Roos on lukenut mies, paljon lukenut, mutta enemmänkin kirjaviisas kuin käytännön ihminen. Nerouden ja yksinkertaisuuden eroja väitetään joskus sellaisiksi, että aina ei tiedä, kummasta on kyse. Itsekin olen pari kertaa törmännyt ihmiseen, joka on hieman liian viisas, jotta hänet voisi tuntematta ihmistä tarkemmin luokitella täysin viisaaksi. Olevin kohdalla ei taida kuitenkaan olla kyse edes tästä.
Olev on onnellinen, kun saa lukea ja auttaa; olla hyödyksi. Pitääkö sitä ihmisen sitten vaatiakaan paljon enempää. Ystäviä, pullo viiniä ja riittävästi lukemista... Vaikea sanoa. Ilman viiniäkin voisin itse olla. Olevkin otti hörpyn silloin toisen tällöin eikä juuri muuta.
Metsäveljet nimittivät Olevin metsäveljeksi, ja sellainen hän olikin auttaessaan metsäveljiä äitinsä kanssa, vaikka ei itse asiaan osallistunutkaan.
Kirjan metsäveljistä mieleeni tuli pari vuotta sitten lukemani kirja, jossa kerrottiin Liettuan vastaavasta toiminnasta. Kirja oli Dalia Kuodyte Rokas Tracevskis'in Tuntematon sota - Liettuan neuvostovastainen aseistettu vastarinta vuosina 1944-1953. Liettuan vastarintaliikkeen koko oli Viroa suurempi ja toiminta oli järjestäytyneempää.
Tuo Tuntematon sota oli silloin ainoa kirja, jonka keksin olevan Liettuasta. Latvialaisen kirjan löytäminen oli helpompaa. Mainittakoon, että siksi valikoitui sillä kertaa Bellsin kirjoittama Häkki, joka jo lukioaikana teki ison vaikutuksen, kun luin sotakirjojen ohella kaikki Pomarkusta käsiini saamat vihreäkantiset Neuvostoliittolaiset silloista nykykirjallisiuutta edustaneet kirjat.
