Vaikka vanha sanonta sanoo: "Kaksin aina kaunihimpi", niin parikymmentä vuotta yksin asuneena olen vähän toista mieltä. Ainakin suurimman osan ajasta.
Suomessa on yli miljoona yksin asuvaa ihmistä. Olen yksi heistä, meistä. Me olemme hiljainen kansa, joka ei näy otsikoissa juuri koskaan positiivisessa valossa. Kun näymme, on kyse useimmiten yksinäisyydestä ja jonkinlaisesta luuseriudesta. Sitä asennetta on vaikea ymmärtää, sillä meitä on tosiaankin päälle miljoona yksistään Suomessa.
Jokaisella meillä on oma tarinamme siitä, miksi asumme yksin. Joillekin se on tilapäistä, joillekin pakon sanelemaa, joillekin oma valinta.
Itse kuulun paljolti jälkimmäiseen, vaikka yksin asumisen alkuvaiheilla kuvittelin sen vaiheen elämästä olevan tilapäistä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että kokemusta yksin elämisestä on enemmän kuin jääkaapin jakamisesta.
Tätä kirjoittaessa elämme covid-19 casen päivää numero 7 (laskettuna siitä, jolloin valtioneuvoston asettemat ohjeet alkoivat 19.3.). Päivän numero 3 kohdalla ensimmäiset kotona etätöissä olevat olivat kyllästyneitä yksinäiseen puurtamiseen kotona ja osa siirtyi etätöihin kahvilaan.
Itse mietin sitä, että nykyinen tilanne ei mitenkään poikkea niistä vuosista, kun asuin Mikkelissä kaukana suvusta ja ystävistä:
Aamulla töihin, illalla kotiin,
lenkki,
kaupassa käynti,
ja seuraavana päivänä
sama uudestaan.
Ensimmäiset 6 vuotta meni kepeästi. Sitten läheinen ystäväni menehtyi ja sain samaan aikaan uuden pomon. Molemmat vievät iloa työstä ja samalla alkoi kasvava tunne siitä, että en halua enää asua siinä kaupungissa. Työ oli sellainen, että paljon muuhun ei voinut sitoutua. Onneksi olen aina rakastanut lukemista ja tutkimista. Ensimmäiset vuodet olin jopa ilman televisiota ja kotona olevaa nettiyhteyttä.
Olenkin miettinyt sitä, että ihminen tarvitsee intohimoa johonkin viihtyäkseen. Yksinasuminen ei ole taakka, ellei oloa koe yksinäiseksi.
Sitäkin olen miettinyt, että kuinka lähellä olemme nyt, covid-19 pandemian jyllätessä maailmalla, sitä tulevaisuuden skenaariota, johon törmäsin 20 vuotta sitten opiskellessani opettajaksi. Sen mukaan 2030 vuoden tienoilla (en muista oliko 2025 vai 2035, joten otetaan keskiarvo) ihmiset asuvat ja työskentelevät kotona. Heille tuodaan ruoka kotiin, ja kaikki muukin. Aamupäivällä (aikavyöhykkeet huomioiden) tehdään töitä etäyhteydellä, loppupäivä on pyhitetty oleiluun. Jokaisessa asunnossa on kuntoiluun tarkoitettu huone. Monet asuvat yksin, eikä seuralaista edes haluta. En muista enää kenen skenaario tuo oli, mutta tämä tuli taas mieleen, kun olemme kotona suurimman osan päivästä. Jos nyt totumme tähän, miten mahtaa olla jatkossa?
* * *
Siirretty WIX blogista tänne 11.1.2022
